Title: Ulos
Author: Amy Malfoy
Beta: En omistaa.
Raiting: K-11
Pairing: Alice(oc)/Sam(oc)
Genre: drama, death, angst,
Disclaimer: Omistan itse ficissä esiintyvät hahmot. Tämä on omistettu niille kaikille, joita 9/11 kosketti.
Summary: Alicen on päästävä ulos Pohjoistornista.
A/N: Lauantaina 9.11.2010 tuli täyteen 9 vuotta siitä, kun kaksi lentokonetta törmäsi WTC-torneihin, yksi kone Pentagoniin ja yksi pelolle. Tämän tekstin ”innoitti” dokumentit joita näytettiin televisiosta la-ma. Jotenkin tuntuu siltä, että tämä kosketti paljon enemmän kuin viime vuonna. Ehkä juuri noiden dokkareiden takia. Kuinka monta ihmistä menettikään rakkaitaan vain sen takia, että joku jossain päätti leikkiä jumalaa.
Toivon, ettei tämä teksti loukkaa ketään, sen tarkoitus on vain antaa minulle se toivon hiven, että monet kuitenkin pääsivät pois.
Biisejä:
Enya - Only Time (wtc memory), May it be
Jenni Vartiainen - Missä muruseni on
B.O.B - airplanes
Tuut… Tuut… Tuut…
”Vastaa, vastaa”, rukoilin puhelimeen. Silmäni olivat täynnä kyyneleitä ja katsoin vaan kauhistuneena ulos ikkunasta.
Tuut… Tuut… Tuut..
”Vastaa jumalauta!” Melkein huusin puhelimeen ja hyppäsin paikoillani. Ääni kaikui tyhjässä huoneessa ja lysähdin lattialle.
Tuut… Tuut… Tu-
”Sam”, kuului puhelimen toisesta päästä väsyneenä ja tukeuduin puhelimeen kaksin käsin.
”SAM! SAM!” Huusin ja itkuinen ääneni havahdutti miehen hereille.
”Alice? Onko kaikki hyvin?” En voinut muuta kuin itkeä.
”Sam.”
”Alice? Onko kaikki hyvin?” Sam kysyi ja kuulin hänen äänessään pienen paniikin.
”Oletko kotona?” Kysyin ja pyyhin kyyneleen poskeltani.
”Olen, missä sinä olet?”
”Töissä. Tai siis… Kaikki ei ole oikein hyvin”, en tiennyt mitä muuta sanoa.
”Miten niin? Onko jotain tapahtunut?”
”Laita televisio päälle”, sanoin yksinkertaisesti ja katsoin eteeni ikkunasta ulos. Vastapäätä näkyi samanlainen rakennus kuin missä itse tällä hetkellä olin, tosin se oli täysin kunnossa. Toisin kuin omani.
”Mikä kanava?” Sam kysyi puhelimessa, mutta hän ei tarvinnut vastaustani, kuulin puhelimen läpi kuinka joku uutistoimittaja puhui kauhuissaan kuinka lentokone oli törmännyt World Trade Centeriin.
”Alice”, Sam sanoi ja hänen äänensä oli epätoivoinen.
”Sam, lentokone on törmännyt minun torniini”, sanoin enkä voinut jatka, koska ääneni oli täynnä itkua.
”Alice, oletko kunnossa, oletko sinä loukkaantunut?” Sam kysyi ja tiesin, että sillä hetkellä hän etsi itselleen vaatteita.
”Olen, se osui pari kerrosta ylemmäs”, sanoin.
”Onko siellä muita?”
”Ei. Olen yksin.”
”Oletko soittanut hätänumeroon?”
”En, mutta epäilen, että linjat ovat tukossa.”
”Minä tulen sinne”, kuulin, kuinka hän juoksi portaat alas, nappasi kilisevät avaimet käteensä ja paiskasi ulko-oven kiinni.
”Sam, jos en selviä..”
”ÄLÄ! Älä sano noin! Sinä selviät! Mene ulos! Juokse ulos, Alice!” Sam huusi ja kuulin kuinka hän käynnisti auton.
”Kulta, pidän puhelimen auki, mutta se on penkillä, eli et kuule minua, okei. Laitan kaiuttimen.”
”Selvä. Pidä kiirettä”, sanoin ja purskahdin taas itkuun.
Tiesin, että minun piti päästä ulos. Keinolla millä hyvänsä. Nousin ylös ja aivan ensin kävin vessassa hakemassa pyyhkeen jonka kastelin läpimäräksi. Jos porraskäytävässä olisi savua, se menisi keuhkoihini ja tukehtuisin ennen kuin pääsisin alas.
Pääsin käytävään, joka oli autio. Kokeilin aluksi onneani ja painoin jokaisen hissin kutsunappia. Mikään ei reagoinut. Katsoin epätoivoisesti oman kerrokseni numeroa, 82. Kävelin takaisin omalle työpöydälleni ja kaivoin kaapistani juoksuasuni, lenkkarit, ohuet housut sekä toppi. Mitä vähemmän vaatteita sen parempi.
Juuri, kun olin saanut kengät jalkaani, kuului korvia vihlova ääni. Nostin katseeni ja tuijotin kauhuissani eteenpäin. Lentokone lensi suoraan meitä päin. En voinut liikkua. Katsoin kuinka se läheni ja läheni. Sitten kuului suuri pamaus ja se osui Etelätorniin. Syntyi suuri tulipallo jonka lämpöaalto vaikutti jopa ikkunoiden läpi.
Ei.
”Alice. Mikä se oli!?” Kuulin Samin äänen vaimeana moottorin yli.
”Toinen… Toinen..”
”Mikä toinen? Alice…”
”Toinen lentokone… Se törmäsi… Se törmäsi… Se törmäsi toiseen torniin”, sanoin pakokauhun vallassa. Tämä ei ollut vahinko. Tämän täytyi olla jotain suurempaa. Jotain paljon, paljon suurempaa.
”Toinen lentokone… Alice… Juokse…” Samin ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, mutta voimakastahtoinen. Minun oli päästävä ulos, maksoi mitä maksoi.
Lähdin kipuamaan alemmas ja välillä puhuin Samille, vaikka tiesin, että hän ei voisi vastata. Hän olisi täällä vasta puolen tunnin kuluttua.
”HALOO! ONKO SIELLÄ JOKU!?” Kuulin yhtäkkiä huudon ja pysähdyin. Olin päässyt jo kymmenen kerrosta alemmas ja ihmisiä oli juossut kauhuissaan alemmas, pakoon savua, joka kietoutui yhä tiiviimmin ympärilleni.
”HALOO!” Joku huusi uudestaan ja vilkaisin portaita. Minun piti päästä ulos.
”APUA!” Kuului nyt yhtäkkiä terävästi ja jätin portaat taakseni. Juoksin käytävää pitkin. Savua ei onneksi ollut nyt yhtä paljon ja näin nyt selvemmin eteeni.
”Missä te olette?” Huusin ja yritin nähdä ihmisiä, mutta iso toimistotila näytti tyhjältä.
”Täällä”, joku yski ja löysin vihdoin kaksi nuorta naista huoneen perältä. Toinen heistä nojasi ikkunaan ja hengitti raskaasti ja toinen oli kumartunut tämän vierelle.
”Onko kaikki hyvin?” Kysyin ja kyykistyin.
”Leah ei pysty kävelemään”, toinen naisista sanoi.
”Mikä sinun nimesi on?”
”Olen Viola.”
”Hei Viola, hei Leah, olen Alice. Leah, pystytkö astumaan kummallekaan jaloistasi?”
”Oikealla, mutta epäilen, että vasen nilkkani on nyrjähtänyt.”
”Selvä, odota ihan pieni hetki”, nousin ylös ja etsin katseellani jotain ja pian löysin erään tuolilta takin ja sidoin sen tukisiteeksi Leahin nilkan ympärille.
”Leah, me tuemme sinua, mutta sinun on jaksettava alas asti. Meidän on päästävä pois täältä.”
Leah nyökkäsi ja nostimme hänet ylös.
”Älä varaa painoasi oikealle jalalle, tuemme sinua vuorotellen, nyt mennään.”
Minä tuin Leahia ensimmäiset viisi kerrosta, Leah pomppi yhdellä jalalla kerroksia ala, onneksi hän oli hyvin pienikokoinen joten jaksoin hyvin.
Savu sankkeni vaikka pääsimme nopeasti alaspäin.
Ihmiset itkivät, kiljuivat ja jotkut olivat liian paniikissa menemään alas portaita. Loput juoksivat mahdollisimman nopeasti niitä alas.
Vastaamme oli tullut monta kymmentä palomiestä. Varmaan jopa satoja, olin seonnut laskuissa jo kauan aikaa sitten. Ainoa ajatukseni oli päästä ulos.
Olimme laskeutuneet jo kerrokseen 50, kun päätimme, että oli pakko pitää levähdystauko tai emme jaksaisi loppuun asti.
Leah istui hissiaulan yhdelle tuolille ja Viola istui maahan. Hän painoi päänsä polviin ja yritti hengittää. Minä löysin tieni taas yhteen toimistotilaan. Se vei yli puolet kerroksesta ja näytti oikein mukavalta. Oli sohvia sekä yhdellä seinustalla..
”VIOLA!” Huusin riemuissani ja hetken kuluttua nainen juoksi huoneeseen. Samalla hetkellä heitin tuolin läpi makeisautomaatin.
Heitin naiselle pari pussia makeisia, mutta hän ei katsonut minua. Kuului suurta ryminää ja kuin ukkonen olisi aivan meidän yläpuolellamme. Siirsin katseeni ikkunaan ja näin kuinka, silmieni edessä, etelätorni sortui. Se ei kaatunut, siihen ei ollut osunut toinen lentokone, se sortui. Se tapahtui vain muutamassa sekunnissa ja pian ikkunasta näkyi vain tomua ja pölyä. Katsoin järkyttyneenä ulos ikkunasta. Etelätornia ei enää ollut.
”LEAH!” Huusin ja juoksimme molemmat takaisin aulaan.
”Meidän on päästävä pois täältä!” Huusin jaa tartuin naista lantiolta ja juoksimme kohti portaita.
”Mitä tapahtui?!” Nainen kysyi kauhuissaan.
”Mikä se ääni oli!”
”Toinen torni.. Se… Se sortui”, Viola sanoi paniikissa ja juoksimme portaita alas niin nopeasti kuin vain pääsimme.
”Sortui? Siis kaatui vai?”
”Ei, se sortui. Siitä ei ole jäljellä yhtään mitään!” Viola sanoi ja vaihdoimme vuoroa ja Viola otti kiinni Leahista ja auttoi tätä eteenpäin.
”Tarkoittaako se, että tämä torni voi myös sortua?” Leah sanoi paniikissa ja minä yritin taistella kyyneleitä vastaan. Minähän en jäisi minkään typerän tornin hautaamaksi. En suostunut kuolemaan omalla työpaikallani vain sen takia, että joku saakelin idiootti oli saanut päähänsä lennättää pari konetta torneja päin.
”Leah, pystytkö varaamaan painoa jalallesi?” Kysyin, kun tulimme neljänteenkymmenenteen kerrokseen. Leah kokeili, mutta näytti tuskaiselta.
”Jatketaan sitten”, otin taas oman paikkani Leahin viereltä ja jatkoimme matkaa. Takaamme ei tullut enää ihmisiä. Me olimme viimeisen. Meidän oli päästävä ulos.
Vilkaisin kelloani. 10:15. Sam olisi jo ulkona. Olin hukannut puhelimeni jonnekin, mutta en välittänyt, en välittänyt mistään muusta kuin siitä, että minun ja asvaltin välissä oli vielä 31 kerrosta.
”Leah, ole kiltti, nopeammin”, Viola pyysi, kun hän taas otti paikkansa. Minua rupesi väsyttämään. Jalkoihini sattui enemmän kuin koskaan. Ne kiljuivat ja rukoilivat minua lopettamaan. Yritin olla huomioimatta niitä. En halunnut kuunnella. Minun oli päästävä ulos. Se oli minun mantrani, minun on päästävä ulos, minun on päästävä ulos, minun on päästä ulos, ulos, ulos, ulos.
Kerrokset vähenivät kunnes yhtäkkiä kuului ääniä alemmista kerroksista. Pian meitä vastaan tuli palomiehiä.
”Onko ylempänä vielä ihmisiä?” Joku heistä kysyi.
”Palomiehiä enimmäkseen, mutta varmasti parikymmentä ihmistä”, sanoin ja palomies nyökkäsi.
”Jatkakaa matkaa alas, aulassa on palomiehiä odottamassa.”
”EI!” Me kaikki kolme huusimme niin, että portaikko kaikui.
”Tämä torni sortuu ihan varmasti!”
”En usko, epäilemme, että tulipalo on vain ylemmissä kerroksissa.”
”Kyllä se toinenkin sortui!” Leah huusi kauhuissaan.
”Mitä?” Palomiehet katsoivat meitä kummissaan.
”ETTEKÖ TE TIEDÄ!?” Taas me kaikki kolme huusimme ääneen.
”Radiopuhelimemme eivät toimi kunnolla, emme ole saaneet yhteyttä alas.”
”Toinen torni sortui parisenkymmentä minuuttia sitten! Meidän on päästävä ulos täältä! Ette voi mennä ylemmäs”, sanoin itku kurkussa ja miehet katsoivat toisiaan. He olivat tulleet tänne pelastamaan ihmisiä, mutta jos todellakin seuraavat ihmiset olivat vasta 60 kerrosta ylempänä, he eivät ikinä ehtisi sinne ja alas.
”Selvä, Will, ota sinä hänet, lähdetään alas”, yksi palomiehistä sanoi ja muut nyökkäsivät. Huokaisin syvään, en olisi jaksanut pitkään vuorotella Violan kanssa. Miehet heittivät osan varustuksestaan pois, koska savua ei tuskin huomannut enää. Will nosti Leahin olalleen kuin tämä olisi ollut pikkulapsi ja lähdimme juoksemaan alaspäin.
Kerroksien numerot vähenivät, mutta pelkäsin, että meillä ei olisi tarpeeksi aikaa.
”Rakastan sinua, Sam”, ajattelin ja katsoin kerrosta. 13. Me pääsisimme ulos. Miehet vaihtoivat myös vuoroja, että kuka kantoi Leahia, mutta silti he juoksivat samaa tahtia meidän kanssamme.
Vilkaisin peloissani kelloa. Jos torni kestäisi vielä hetken.
Kerrokset vähenivät ja ilma kävi helpommaksi hengittää.
6 kerrosta. 10:25.
”Kun pääsemme alas, juoskaa mahdollisimman kauas, mutta varokaa, ulkopuoli saattaa olla täynnä pudonneita tavaroita ja tuhkaa ja on vaikea hengittää”, yksi miehistä sanoi, kun kerroksia oli jäljellä 3. Nyökkäsin enkä hidastanut vauhtia vaikka jalat kiljuivat nyt enemmän kuin koskaan ennen ja keuhkoni halusivat lakata ottamasta ilmaa vastaan.
Minun oli päästävä ulos.
Tulimme aulaan ja vilkaisin sen suurta kelloa. Minuutti viisari liikahti juuri eteenpäin.
10:28.
Emme lakanneet juoksemasta, mutta kun saavutimme tyhjän aulan ovet, kuului järinää. Maa, seinät ja katto tärisivät. Tiesin mitä tapahtui.
”JUOSKAA!” Miehet huusivat ja pingoin eteenpäin nopeampaa kuin koskaan ennen.
En nauttinut ulkoilmasta, en vapaudesta, en siitä, että olin päässyt pois tornista. Ainoa ajatukseni oli juosta.
Näin vajaan sadan metrin päässä ambulanssin, jonka ovet olivat auki. Maa oli täynnä tuhkaa, esineitä ja kaikkea siltä väliltä. En välittänyt, vaikka jokin viilsi jalkaani, kuulin jyrinää takaani ja pinnistin voimani äärimmilleen. Kuulin takaani ääniä ja toivoin, että muut pääsisivät turvaan. Heidän oli pakko.
Ambulanssissa oli yksi mies, joka katsoi kauhuissani olkani ylitse ja sulki sitten toisen takaoven.
”ODOTA!” Kiljuin ja mies katsoi minuun. Olin enää kymmenen metrin päässä, kun jyrinä muuttui pamaukseksi ja otin viimeiset juoksu askeleet ja hyppäsin ambulanssiin. Mäjähdin päin jotakin ja heti sen jälkeen tunsin, kuin auto heittäytyi eteenpäin.
Pidin silmiäni kiinni ja kuuntelin kuinka jyrinä muuttui ensin hiljaisuudeksi. Sitä kesti hetken kunnes kiljunta alkoi. Se kuului joka puolelta. En halunnut avata silmiäni. Sitten se iski. Kaikella voimalla mitä voi ihmiseen pakkaantua yli 45 minuutin aikana.
Kipu iski molempiin jalkoihin. Jos olin joskus tuntenut, kuinka ne olivat maitohapoilla se ei ollut mitään verrattuna tähän. Ne olivat tulessa. Kuin joku olisi pitänyt niitä hiilloksessa ja vuollut niitä puukolla. Sitten keuhkot. Kuin ne olisi puhjettu ja sinne oltaisiin kaadettu happoa. Otin lyhyitä hengenvetoja ja yritin rauhoittaa itseni.
”Olet ulkona Alice, sinä teit sen. Olet ulkona.” Vihdoin sain itseni avaamaan silmät, vaikka kipu oli vielä uskomaton.
”Oletko kunnossa?” Joku kysyi ja kasvot ilmestyivät ylleni. Miehellä oli likaiset kasvot ja hänen hiuksensa oli täynnä hiekkaa, pölyä, tomua, tuhkaa, kaikkea.
”Us-us-k-hoisin ni-nii-hiin”, vastasin yrittäen saada henkeä. Mies katsoi hetkeksi näköpiiristäni ja laittoi sen jälkeen kasvoilleni jotain. Hengitin uudestaan syvään ja tällä kertaa pölyisen ilman sijaista keuhkoni täyttyivät raikkaalla, puhtaalla hapella.
”Hengitä syvään”, mies sanoi. Hengitin pari kertaa syvään happea ja oloni alkoi tuntua paremmalta.
”Se tuhoutui eikö vain”, sanoin surullisena ja nousin istumaan ja irvistin kivusta.
”Kyllä. Se sortui.”
Nousin ylös ja annoin maskin miehelle. En välittänyt kivusta. Minun oli löydettävä Sam.
Avasin ambulanssin ovet ja katsoin eteeni. Pöly oli jo hiljalleen laskeutunut ja silmieni edessä oleva näky oli kuin maailmanloppu.
Molemmista torneista oli jäljellä vain kasa rojua, tuhkaa ja rakenteita.
Palomiehet juoksivat rakenteilla ja huusivat toisia apuun.
Kuvittelivatko he löytävänsä vielä jonkun tuolta. Se oli mahdotonta.
Katsoin kelloani. Se oli pysähtynyt.
10:28:37. Hetki, jolloin olin heittäytynyt ambulanssin lattialle. Hetki, jolloin World Trade Center oli tuhoutunut.
Kyyneleet putosivat poskilleni eikä niille näkynyt loppua. Näky oli lohduton. En halunnut edes kuvitella kuinka moni oli kuollut. Kuinka moni oli jäänyt loukkuun ylempiin kerroksiin ja odottivat pelastusta, joka ei koskaan saapunut. Ja ne sadat palomiehet, jotka lähtivät pelastamaan ihmisiä. En nähnyt mitään muuta kuin kaksi suurta röykkiötä ja ihmisiä, jotka juoksivat edessäni.
Joku kosketti olkapäätäni.
”Alice.” Käänsin pääni ja näin kaksi naista ja kuusi palomiestä. He olivat päässeet pois. Leah tukeutui Violaan, jolla oli haavoja kasvoissaan ja käsissään.
”Voi luojan kiitos!” Huudahdin helpottuneena ja halasin molempia.
”Ambulansseja on tuolla odottamassa. Kävelkää varovasti”, yksi palomiehistä sanoi. Sama, joka oli päättänyt lähteä joukkonsa kanssa ulos.
”Kiitos, pelastitte henkemme.”
”Samoin.”
Lähdimme kävelemään kolmistaan kohti kymmeniä ambulansseja, jotka odottivat parinkymmenen metrin päässä. Samalla etsin katseellani tuttuja kasvoja. Samia ei näkynyt missään.
Kahdenkymmenen minuutin jälkeen seisoin yhä raunioiden edessä. En ole nähnyt tai kuullut Samista. Löysin jostain puhelimen, mutta hän ei vastannut.
”Anteeksi”, pysäytin erään palomiehen lopulta, kun miehestäni ei ollut kuulunut mitään.
”Oletteko te nähneet nuorta miestä. Noin parikymppinen, hänellä on vaalea, maantienvärinen tukka, on noin 185 senttiä pitkä”, sanoin toivoen, että joku olisi edes nähnyt hänet.
”Oliko hänellä musta nahkatakki yllään?” Palomies kysyi. Sam kyllä omisti nahkatakin.
”En tiedä, hän ei ollut torneissa”, sanoin ja purin huultani.
”Löysimme muutama minuutti sitten etelätornin viereltä nuoren miehen tajuttomana, mutta vaikutti siltä, että hän olisi ollut sivullinen”, mies sanoi.
”Missä hän on?!” Sanoin nopeasti ja mies osoitti yhtä ambulanssia. Juoksin sinne ja näin miehen makaavaan paareilla. Tällä oli vaaleat hiukset ja nahkatakki. Huokaisin. Mutta en tiennyt olinko huojentunut vai en. Mies ei ollut Sam.
Kävelin raunioiden vierellä ja toivottomuus iski minuun. En tiennyt mitä tehdä. Miksei Sam ollut jossain näkyvällä paikalla odottamassa minua. Olin päässyt ulos niin kuin hän oli toivonut. Olin pelastanut itseni. Olin-
”ALICE!” Huuto kuului kaiken muun ylitse. Ehkä siksi, että olin odottanut sitä. Ehkä siksi, että tunnistin sen. En tiedä miksi, mutta nostin katseeni ja siellä hän seisoi. Hänellä oli farkut ja valkoinen t-paita, joka tosin oli nyt harmaa ja likainen kaikesta pölystä. Hänen hiuksensa oli sekaisen ja hänen kasvoillaan oli huojentunut ilme.
”SAM!” Kiljuin ja juoksin hänen luokseen samalla, kun hän juoksi kohti minua.
Törmäsimme toisiimme ja tarrauduin häneen. En aikoisi päästää irti. Aikoisin pitää hänestä kiinni ikuisesti. Hän oli minun ja minä hänen. Silmäni täyttyivät taas kerran kyyneleistä ja ne valuivat poskilleni ja siitä kaulalleni pyyhkien lian mennessään. Ei ollut muuta kuin minä ja hän. Me.
Nostin katseeni ja vihreät silmäni löysivät hänen ruskeat. Katsoimme toisiamme ja katseessamme oli varmasti enemmän rakkautta kuin koskaan suhteemme aikana. Hänen katseensa kertoi samaa: Hän ei aikoisi päästää irti. Me kuuluimme toisillemme nyt ja ikuisesti. Vihdoin, minuuttien hiljaisuuden jälkeen avasin rohtuneet huuleni ja sain sanottua sen ainoan lauseen, joka oli pyörinyt päässäni viimeiset tunnit.
”Minä pääsin ulos.”
***
<3
~Amy
