Title: Hetken kuluttua kerron totuuden
Author: Siiseli
Paring: Ron/Harry
Genre: fluff
Rating: S
Disclaimer: hahmot kuuluvat Rowlingille – minä vain leikin niillä.
Summary: ”Entä jos en halua lähteä, vaan jäädä tähän?”
A/N: hih, inspis tuli kirjoittaa jotain söpöstelyä. Hetkellisen inspiraation vallassa, hieman pakotettuna valmistunut triplaraapale (tasan 300sanaa) on mielestäni hyvä. Tykkään siitä, ja hetkeen julkaisukelpoisenta, mitä olen saanut aikaan. Olen ylpeä, tykkään.
Hetken kuluttua kerron totuuden
Vesipisarat yrittivät tavoittaa rappusilla istuvien poikien varpaat kastellakseen ne. Auringonlasku olisi ollut romanttisempi, mutta silti Ron piti enemmän tummasta taivaasta ja raskaista pilvistä, jotka päästivät taakkansa maanpinnalle. Aivan, kuin jokin olisi helpottanut sisimmässä aina, kun vesi raiskasi maata. Jännitysnäytelmä vailla vertaa. Kaikista kauneinta oli se, kun salamat kisailivat taivaalla vahvoina ja säväyttävinä.
”Harry?” kysymys lähti pojan suusta vasten tämän tahtoa. Ärrä särähti hieman vapisevissa huulissa saaden Ronin kuullostamaan haavoittuvalta. Sitähän hän olikin, elämän hylkäämä hulttio, joka ei ollut löytänyt koulun jälkeen omaa juttuaan.
”Mm?” arpikasvo hyrähti kysyvästi. Harry ei kääntänyt katsettaan ja se harmitti vihreään paitaan sonnustautunutta nuorukaista. Hän olisi tahtonut nähdä lasien takaa ne silmät, joita oli vuosien varrella seurannut. Hän oli nähnyt niissä vihan, pelon, onnellisuuden, himon, rakkauden ja lopulta kaiken menetyksen. Vastuu oli painanut häntä nuorempaa poikaa, mutta tuo oli urhoollisesti kantanut kortensa kekoon kuin ahkera työmuurahainen. Yllättävän hyvin. Oli toinen kertonut, itkenyt monet kerrat sitä, miksi hänen täytyi olla vahva ja tehdä päätöksiä. Hän tiesi, että Harry olisi vaihtanut milloin tahansa paikkoja hänen kanssaan.
”Ei minulla oikeastaan mitään muuta kuin...”
Sanat olivat merkityksettömiä siinä vaiheessa, kun Ron antoi itsensä tehdä sen, mistä oli viimeiset neljä vuotta haaveillut. Hän vangitsi Harryn pään takaraivolle kiertyneellä kädellään ja antoi huulilleen luvan aloittaa tanssinsa. Ne painautuivat pehmeästi mustatukan suulle. Suudelma, johon poika ei saanut vastausta. Hämmennys ja järkytys paistoivat Harryn silmistä. Ron oli onnistunut piilottamaan tunteensa liian hyvin.
”Anteeksi, olet vapaa lähtemään”, Ron huokaisi hiljaa ja painoi katseensa maahan. Toisaalta, mihin Harry tarvitsi hänen lupaansa. Koko velhomaailmahan helli lemmikkiään. Tuuli voihki hiljaa puiden latvoissa. Harry ei vastannut, mutta hän ei kuitenkaan lähtenyt. Meni hetki, meni toinen, ennen kuin salamaotsa edes liikahti. Punapäätä pienempi vartalo kaivautui hänen kainaloonsa. Pian kuului hento huokaus ja lopulta kainaloutujan äänihuulet tuottivat kysymyksen:
”Entä jos en halua lähteä, vaan jäädä tähän?”
