Ficin nimi: Kotimatkalla
Kirjoittaja(t): Villisilmä
Oikolukija/Beta: minä myös eli Villisilmä
Genre: draamaa varmaan ku ei nuo muut sopinu
Ikäraja: S
Varoitukset: ei taida olla mitään
A/N: Tää on tosiaan eka novellini täällä, aika todennäköstä että tein jonku virheen joten neuvokaa jos joku meni pieleen
Muutenkin saa kommentoida.
~~
Kotimatkalla
Tuijotin tiukasti jalkoihini. Pelkäsin, että jos nostaisin katseeni, näkisin, kuinka hämärää ympärillä oli, ja sitten pimeys nielaisisi minutkin. Katsoin vain saappaitani ja sitä, kuinka loska tursusi saappaiden alta joka askeleella. Se näytti hassulta. Jos en olisi ollut niin pelossani, olisin varmaan maininnut havainnostani Aarolle ja olisimme jääneet tutkailemaan tätä kiintoisaa asiaa. Ehkä olisimme ottaneet siitä kuvan uudella hienolla kamerallani, jota puristin vasemmassa kädessäni. Mutta nyt halusin vain päästä kotiin, pois lähestyvän pimeyden kynsistä. Vilkaisin Aaroa silmäkulmastani. Hän käveli rennosti vieressäni, kädet taskussa ja katse suunnattuna eteen. Minua hämmästytti, miten rauhallinen hän pystyi olemaan, vaikka oikealla puolella oleva metsä oli jo pimeä ja mikä tahansa saattoi vaania meitä sieltä. Katsoin taas alas ja kuuntelin ääntä, joka lähti askelistamme. Se oli rytmikästä. Jäähtyvä ilma tuoksui raikkaalta, mutta pisteli hiukan nenää. Hätkähdin vasemmalla puolella olevalta pellolta kuuluvaa rasahdusta ja katsoin äkkiä äänen suuntaan. Siellä ei ollut mitään.
- Sähän olet säikky ku pikku pupujussi, Aaro nälväisi minulle ja tönäisi leikkisästi kyynärpäällä.
- Enpäs ole! vastasin ja suoristin päättäväisesti ryhtini. Katsoin mallia Aarolta ja nostin leukani ylös.
Taivas näytti muuttuvan harmaaksi ja laskeva aurinko heitteli viimeisiä säteitään lumeen värjäten sen tumman kellertäväksi. Ihan kuin auringon keltainen valo olisi ollut lopussa, ja nyt sillä oli jäljellä enää pohjasakkaa, joka oli vanhaa ja tummunutta, ja sillä se nyt yritti valaista. Se oli niin mielenkiintoinen ajatus, että minun oli pakko pysähtyä ottamaan maisemasta kuva. Huomasin Aaron huvittuneen ilmeen. Olin raahannut häntä aamusta saakka etsimässä kuvattava, heti siitä lähtien, kun sain kameran käteeni. En malttanut syödä edes syntymäpäiväkakkua, koska halusin heti mennä näyttämään kameraa Aarolle.
Kuulin taas äänen pellolta ja käännähdin sen suuntaan sydän pamppaillen. Ja taaskaan en nähnyt mitään.
- Älä nyt sätkyile. Pian ollaan teillä kotona, Aaro yritti rauhoitella. Hän piti minua välillä ihan pikkutyttönä, vaikka oli vain vuoden vanhempi. Sitä paitsi, minähän täytin juuri tänään kahdeksan vuotta. Ja minä sain kameran. Paransin taas ryhtini ja nostin katseeni ylös. Näytin Aarolle, etten ollut mikään pikkutyttö. Vilkaisin Aaroa nähdäkseni, huomasiko hän, miten rohkealta näytin. Näkemäni ilme ei ollut ihan toivotunlainen. Hänen huulilleen levisi jälleen huvittunut hymy. Mulkoilin häntä vihaisesti. Aaro ei kuitenkaan kääntänyt päätään pois, vaan jäi katselemaan minua. Tujotin takaisin, ja hänen ilmeensä muuttui kummalliseksi; hiukan hämmentyneeksi ja vaivaantuneeksi.
- Mitä nyt? minä kysyin ja pysähdyin. Aarokin pysähtyi, muttei vastannut heti. Hän painoi päänsä ja tökki loskaa kengänkärjellään. Olin todella ymmälläni, sillä Aaro vaikutti yleensä todella itsevarmalta, ei koskaan epäröivältä. Hetken hiljaisuuden kuluttua Aaro nosti päänsä, tarttui käteeni ja katsoi minua ujosti silmiin.
- Kyllä sä saat pelätä, jos sua pelottaa. Mutta sulla ei oo mitään pelättävää, koska mä suojelen sua.
