Otsikko: I don't want to be alone.
Kirjoittaja: Syttymispiste
Ikäraja: k-11
Oikolukija: Ei ole joten kaikista lukuisista virheistä saa syyttä vain ja ainoastaan minua.
Paritus: Arttu/Gabriel
Vastuunvapaus: Ihan minun kaikki ovat, eli älkää varastako hahmojani.
Varoitukset: Puhekieli ja kirjoitusvirheet xD
Genre: Ainakin söpöilyä tiedossa, Slash.
Yhteenveto: Arttu tapaa unelmiensa pojan Gabrielin, mutta saako vallattua hänen sydämen?
1. luku TapaaminenIstuin penkillä ja katselin lavalle. Kohta olisi oma vuoroni kivuta sinne aivan niin kuin muidenkin ikäisteni ja ottaa vastaan päättötodistus. Oloni oli haikea vaikka sen olisi pitänyt olla iloinen. Peruskoulu oli vihdoinkin loppunut. Ympärilläni muut olivat iloisia siitä, että se vihdoinkin oli loppunut. Itse en osannut iloita samalla tavalla. Kaikki tuntui vain niin lopulliselta. Kaikki se tuttu tulisi pian muuttumaan uuteen. Pelottavampaan.
Mitenköhän mut edes otettaisiin vastaan lukiossa? Täällä kaikki oli lopulta tottunut siihen, etten ollut ihan saman lainen kuin muut. Olihan mua välillä syrjittykin, mutta no se oli loppunut lopulta. Kaikki oli tajunnut, etten mä erotu joukosta niin paljoa vakka pojista tykkäänkin.
”Arttu Mäkelä.”, rehtori lopulta ilmoitti ja oli vihdoinkin vuoroni kävellä muiden perässä lavalle. Suoristin vielä pukuani, ennen kuin kävelin lavalle. Onneksi sentään näytin hyvältä puvussani. Sininen kravatti vain korosti silmieni sinisyystä ja sopi se vaaleisiin hiuksiinikin täydellisesti.
Opettajien onnittelut meni aikalailla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olin enemmän keskittynyt muihin luokkalaisiini. Varsinkin Villeen. Se oli ollut sentään mun paras ystäväni aina tarhasta asti. Se oli saanut muut hyväksymään mut mun homoudesta riippumatta. Sanomalla, että olin ihan samanlainen kun me muutkin. Suuntasinkin askeleeni kohti Villeä ja halasin sitä. Se kietoi omat kätensä ympärilleni ja puristi, ihan niin kuin aina. Se tiesi, mun tarvitsevan halausta.
”Sä oot ihan hölmö.”, se kuiskasi mun korvaan. Oli varmaan huomannut, että olen haikeena. Käänsin katseeni sen silmiin ja pörrötin sen tummia hiuksia.
”Enpäs ole.”, sanoi naurahtaen. En mä hölmö ollut. Vaikka no mä nyt vaan oli hieman surullinen siitä kun se kaikki oli nyt loppu. Olinhan mä sentään ollut samassa koulussa jo yhdeksän vuotta ja muutokset oli mulle aina vaikeita, kaikki sen tiesi. Olin vaikeena jo sillon kun piti mennä yläasteelle vaikka eihän koulukaan edes muuttunut. Silti se muutos oli ollut mulle vaikea. Ilman Villee tuskin olisin selvinnyt siitä niin helposti. Nyt se ei ollut tulossa mun kanssa enää samaan kouluun ja se todella pelotti. Mulla ei tulisi oleen siellä ketään joka tukis mua. Mä olisin ihan yksin.
”Ootpas.”, se vain sanoi ja päästi mut otteestaan vaikka tiesi, mun vain haluavan olla siinä sen lähellä. Mä olin aina tukeutunut Villeen. Ei mulle kukaan ollut niin tärkeä kun se. Ei varmaan koskaan tulisi olemaan. Ville oli päättänyt mennä ammattikouluun. Se lupasi kyllä silti olla mun tukena, tietty se olisi. Ei se voi jättää mua yksin. Ville lupasi mulle ettei se koskaan jättäisi mua yksin, mut mitäs sitten kun se löytäisi itselleen jonkun kivan tytön?
En mä kuitenkaan halunnut ajatella niitä asioita vielä. Olisi sentään kesäloma vielä aikaa miettiä kaikkea sitä.
”No, onneksi olkoon nyt Arttu. Sitä ollaan vihdonkin päästy peruskoulusta.”, kuulin tätini äänen. Mä halasin sitä takasin kun se tuli halaamaan mua. Mä en ollut kuitenkaan sille kovinkaan tärkeä vaikka se mua nurkissaan majoittikin. Ei se sentään halunnut mun joutuvan minnekään orpokotiin taikka mitään. Enemmän mä olin sille kuitenkin vaan taakka. Ei se mua kai oikeasti olisi halunnut katsella. Kyseli jo nyt et haluanko muuttaa asumaan omaan asuntoon. Ihan niin kuin mä pystyisin asumaan yksin. Sen jälkeen kun mun vanhemmat ja pikkuveli kuoli, mulla on ollut vaikeaa. En oo vieläkään päässyt siitä yli. herään vielä nykyäänkin huutaen siihen samaan painajaiseen. Täti ei osannut ymmärtää et miksi en osannut olla öisin hiljaa. Äiti oli sentään ollut sen siko. Ihan kun se ei surisi sitä ollenkaan. No ei ne hirveen hyvissä väleissä olleet, ennen sitä hemmetin tulipaloa. Miks ihmees mun piti olla ainut joka selvisi siitä? Miksi vaikka Timon huone ei voinut olla alakerrassa. Se olis voinut selvitä, mieluimmin kun minä. Ei se kuitenkaan olisi mitään muistanut kun oli niin nuori. Mä taas mustan ihan kaiken. Äidin huudon ja Timon itkun. Joskus todella toivon, et olisin kuollut siinä samassa tulipalossa kun nekin.
Ville on sentään saanut elämänhaluni palaan. Nyt oli kuitenkin taas sellainen vaihe menossa kun oli vaikeampi olla. Vaikka siitä tulipalosta oli aikaa jo kolme vuotta. En silti osannut olla ajattelematta Timoo ja vanhempia. Mulla oli todella niitä ikävä. No ainakin mulla oli Ville.
”Voitaisiin vaikka jo lähetä.”, kuulin tädin jälleen puhuvan. Se puhu taas välinpitämättömästi halusi mut vaan nopeasti takasi sen luokse. Kotiin mun kai pitäisi sanoa. En mä vaan osaa sanoa sitä paikkaa kodiksi. Vaikka pitäisi. Mä sanon sitä tädin kodiksi. Asunnoksi jossa satun asumaan. En mä haluaisi, mut vaihtoehdot kun oli olla siellä tai asua yksin, mä olin mieluimmin siellä.
Kuulin kännykkäni piippaavan ja kaivoin sen taskusta. Se oli sellainen ikivanha kapula. Siinä oli jotkut ikivanhat kuoretkin ja hyvä kun edes oli värinäyttöä. Se oli valkoinen ja aika pieni. Ei mulla kuitenkaan ollut tarvetta uuteen. Se palveli vielä ihan hyvin. Enkä edes olisi kehdannut alkaa tädiltä uutta vinkua. Se muutenkin valitti sitä kuinka paljon vein rahaa. Millalle se kuitenkin osti kaikkea. No olihan Milla sentään sen ihan oikea tytär. Mun serkku, tädin ainut lapsi. Me ei oikein tultu sen kanssa toimeen.
Mä luin viestin joka oli tullut Villeltä. Se oli varmaan nähnyt kun lähdettiin salista. Se käski koittaa pärjätä ja lupasi tulla ennen iltaa katsomaan mua. Lupasi kaiken lisäksi kysyä jos voisin mennä niille yöksi. Se tiesi, et kaipaisin sen seuraa taas illalla. Tää kaikki alkoi vaan olemaan mulle taas kerran liikaa.
Katsahdin jälleen Hanna tätiin joka oli jo mennyt istumaan sen uuteen harmaaseen Mersuun. Se vaan osoitti mulle vihaisesti takapenkkiä jonne mä kipusinkin alkaen vastaamaan Villelle, että olisi tosi ihanaa päästä niille yöksi.
”Meen ehkä Villelle yöksi.”, ilmoitin tädille, joka ei tapansa mukaan kommentoinut tietoon mitenkään. Ei sitä kiinnostanut mitä mä tein. ei sitä varmaan hetkauttaisi vaikka lähtisin enkä tulisi enää takasin. En mä kuitenkaan ollut minnekään menossa. Ei mulla olisi mitään muutakaan paikkaa missä olla. Mä en vieläkään osaisi asua yksi.
Käännyin katsomaan ikkunasta ulos samaan aikaan kun olimme viimeisessä mutkassa ja sen jälkeen näkyikin jo iso keltainen omakotitalo jonka pihaan oltiin ajamassa. Se oli tädin asunto. Siinä oli kolme kerrosta ja ihan liian monta huonetta kolmelle hengelle. Oli siellä vielä muutama vuosi sitten asunut sen mieskin, mutta en mä sitä edes kertaakaan nähnyt. Nykyään siellä oltiin vaan me kolme minä täti ja Milla ja ne molemmat vihasi mua.
Käänsin jälleen katseeni kännykkään joka piippasi uudestaan. Villeltä tuli vihdonkin vastaus jossa se kerto saaneensa mulle luvan mennä niille yöksi. Olisin voinut hyppiä onnesta jos sen sillä hetkellä olis vielä istunut tädin kanssa autossa. En edes ehtinyt aloittaan kirjottaan vastausta kun auto jo pysähtyi siihen pihaan. Nopeasti mä hyppäsin ulos autosta ja katselin tädin kukkapenkkejä ennen kun hyppelin sisälle.
En todellakaan tykännyt sen talon sisustuksesta. Kaikki kalusteet oli sellaisia rumia moderneja muovihäkkyröitä kai ne oli olevinaan jotenkin muodikkaita. Mä en todellakaan tykännyt niistä, ihan rumia ne kaikki oli. Riisuin kenkäni eteiseen. Samalla satuin vilkaisemaan isäni peilistä. Mun koko ulkonäkö soti kunnolla sitä pukua vastaa. Mun melkein olkapäille pitkät mustat hiukset ja silmät joissa oli hieman kajalia ja varsinkin ne mun huulikorut ja korvakorut. Ne oikeastaan soti kunnolla sitä koko taloa vastaan. Mä repäsin kravatin pois kaulastani samalla kun jatkoin matkaa. Ei mennyt kauaa kun mä olin päässyt sen muoviviidakon läpi omaan huoneeseeni. Se oli alimassa kerroksessa ihan pesuhuoneen ja saunan vieressä. Mä kuitenkin tykkäsin sen sijainnista. Alin kerros oli varmaan ainut paikka koko talossa jossa ei ollut niitä kummallisia moderneja muovihäkkyröitä.
Mun huoneeni erottukin koko talosta parahiten, sillä oli hämärää kun kaikkialla muualla oli valoisaa. Ihan liian valoisaa mun mielestäni, enemmän mä tykkäsin siitä hämärästä ja kodikkaasta, kun siitä kaikesta muovisesta ja ärsyttävän kiiltävästä. Ainoo mikä mua ärsytti eniten mun huoneessani oli se, etten mä saanut laittaa julisteita seinille, ettei tapetit mene pilalle. Eli niitä rumia tapetteja ei edes saanut peitettyä millään.
Mä istahdin suoraan sängylleni ja aloin vastata Villen tekstiviestiin. Mä todellakin olin menossa sinne yöksi tänään. Hetken aikaa me vielä läheteltiin toisillemme niitä tekstareita ja saatiin sovittua, että nähdään puistossa kuuden aikaan. Sillon sieltä olisi kaikkien vieraiden pitänyt lähetä ja se pääsisi tulemaan mua vatsaan. En voinut muuta kuin huokaista. Kello ei ollut vielä kun kaksi ja mulla ei todellakaan ollut mitään tekemistä ennen sitä kun mä pääsisin sinne Villelle. Päätin sitten lopulta raahautua keittiöön syömään jotakin. Jos jääkaapissa olis kerrankin jotain järkevää ruokaa. Tädin tuntien siellä ei olis. Siellä olisi vaan joitain se salaatteja tai muita laihdutusruokia. Se kun oli aina jollakin dieetillä.
No mun onnekseni sieltä kaapista löytyi edes jotakin syötävää ruokaa lohta ja perunaa. Oli siinä jotakin kastikettakin mitä hetken mietittyä päätin ottaa. Laitoin ruuat lautaselle, joka sekin muuten oli muotoiltu. Laitoin lautasen mikroon ja odotin minuutin ennen kun se kilahti merkiksi. Se lautanen oli ihan sika kuuma kun otin sen pois sieltä mikrosta ja meinasin tiputtaa sen lattialle. Onneksi en tiputtanut. Hanna olis varmaan kilahtanut jos olisin rikkonut sen design astiaston. Millalle se olis varmaan vaan sanonut, että vahinkoja sattuu. Mä taas olisin varmaan joutunut korvaamaan sen sille viimeistä penniä myöden.
Saatuani sen lautasen siihen pöydälle onnistuneesti päätin maistaa sitä. Ihan ihmisten ruokaa se oli tällä kertaa. Kastikekin oli ihan hyvää, aika kirpeetä, mutta se tosiaan sopi sen lohen kanssa. Mä söin hyvällä ruokahalulla koko annoksen ja tungin tyhjän lautasen sitten tiskikoneeseen. Se ei sentään ollut mitenkään kummallisen muotoinen ja ihan helppokäyttöinenkin. Ihme sinällään. Kahvinkeitinkin kun siellä oli sellainen, et hyvä kun sillä osas itselleen aamukahvit keittää. Mä en todellakaan ymmärtänyt mihin tarvi kahvinkeitintä jossa oli niin paljon eri nappuloita. En edes tiennyt mitä niistä suurimmasta osaa nappuloista tapahtui.
Lopulta sitten kipitin takasin sinne huoneeseeni, etten vaan olisi Hannan tai Millan tiellä. Kaivoin kitarani esiin ja aloin näppäilemään sillä ihan perus sointuja. Se oli hieman epävireessä, joten jouduin alkaan etsimään viritintä joka sitten löytyikin lopulta pitkän etsinnän jälkeen sängyn alta. Oli varmaan pudonnut sinne vahingossa. Viritin sitten kitaran ja tylsyyksissäni soitin sillä muutaman lastenlaulun, ennen kun kaivoin nuottini esiin ja aloin soittaa metallicaa. Enter sandman onnistui ihan kelvollisesti mun omasta mielestä. Akustisella niitä oli vaan aika tylsä soitella. En vieläkään ollut saanut kerättyä tarpeeksi rahaa kauan haluamaani sähkökitaraan. Sellaisen LTD Series, Electric Blue, sähkökitaran. Hintaa sillä tulisi olemaan sellaiset 277.00€ Nyt multa puuttuu vielä 157.00€ ihan hyvin on kuitenkin jo rahaa, enkä oo kaukaakaan säästänyt. Tädiltä saan kuitenkin ihan hyvin rahaa vaikka se mua vihaakin. Se vaan ei jaksa katella kun pyörin nurkissa. Eli kun se antaa rahaa se toivoo et lähde ostoksille tai jonnekin.
Katoin vihdoinkin kelloa joka näytti jo neljää. Kohta pääsisin sinne Villelle. Pitäisi varmaa pakata, tuumasta toimeen siis. Kävelin siis kapilleni ja aloin valitsemaan muutamia vaihtovaatteita mukaan. Yöksi joku isompi t-paita. Sitten sellaiset kivat punaiset pillifarkut, revityt, muutama bändipaita ja huppari. Ne saa riittää.
Kello ei ollut kun vasta viis kun vihdoinkin päätin lähtee sinne puistolle. Olisin siellä ihan liian ajoissa, mutta ei se mitään. Mä voisin vaikka keinua taikka muuta odotellessa. Tykkään keinua sun muuta vaikka oon jo kuusitoistavuotias. Miksi mun pitäisi muka kasvaa aikuiseksi niin kuin muiden? Mä haluan olla kun Peter Pan, enkä koskaa kasvaa.
Matka sinne puistolle meni nopeasti ja keinutkin oli mun onnekseni vapaana. Siinä mä sit telmin melkein sen tunnin ennen kun Ville tuli paikalle. Hitto kun säikähdin sitä kun olin nii ajatuksissani. Se vaan nauroi ja halas mua. Tietty olin iloinen ja halasin sitä takasin ja nauroin sen kanssa.
”Mennääks jo?”, se kysyi ja pörrötti mun hiuksiani.
”Joo mennään vaan.”, vastasin ja lähin juoksemaan edeltä sinne metsäpolulle josta pääsee niiden takapihalle. Ville vaan nauro ja lähti mun perääni.
”En mä jaksa. Arttu venaa!”, se huusi mulle ja olihan mun nyt pakko sitä odottaa, en mä niillekään viitsinyt mennä ilman Villee. Vaikka ei sen vanhemmat mitään olis sanonutkaan mitään jos olisin mennyt. Varmaan vaan kysynyt et minne mä Villen jätin.
”Ihme duraselpupu sinäkin.”, se kommentoi taas mun juoksujani. Mä vaan nauroin ja sanoi et niin oon.
Me sit käveltiin loppumatka sen metsänläpi Villelle. Me päästiin sinne ihan ehjinä vaikka mä kerran kompastuin juurakkoon, mut ei se harittanut. Mä oli iloinen aina kun sain olla Villen kanssa. Se vaan on aina niin ihana, ei sen kaltaisia ole muita.
Villen äitikin on tosi kultanen. Sen huomaa jo siitä, että se on ihan mua ajatellen tehnyt sinne kasvisruokaa. Mä kun en syö punasta lihaa ollenkaan. Harvemmin ees kalaa mut välillä syön lohta jos ei oo muutakaan. Mun vanhemmat oli kasvisyöjiä ja niiltä se on lähtöisin. En ole koskaan edes maistanut lihaa, eikä edes tee mieli maistaa. Kanaa oon kyllä joskus syönyt, mut ei se ollu musta hyvää, maustu jotenkin kummalta.
”Kiitos!”, mä kiitin Saria innoissani ja tarkoitin sitä. Soin ruokani samalla kun Ville naureskeli vieressä. Se nauraa mulle aina.
”Mä vien Villen huoneeseen jo patjan.”, Sari ilmoitti ja me kiitettiin Villen kanssa samaan aikaan ja alettiin nauraan. Me oikeastaan nauretaan kokoajan. Kun vihdoinkin olin saanut syötyä, me mentiin sinne Villen huoneeseen. Sillä tosin kun mulla on huone toisessa kerroksessa ja sellainen kiva värikäs kun mulla on aika hämärä ja pimeä. Molemmat ovat kuitenkin ihan mukavia omalla tavallaan.
Mä istuin sängynlaidalle ja aloin räpeltään Villen stereoita ja kohta siellä soikin jo musiikki. mä alotin omat ilmakitarasooloon ja Ville oli ihan messissä omienrumpujensa kanssa. Siinä me muutama kappale niin riehuttiin kunnes taas naurettiin. Meillä oli hauskaa. Me tanssittiinkin muutamat kappaleet ja Sari tarjos meille kuohariakin sen kunniaksi et peruskoulu oli takana. Mä en kuitenkaan juonut paljoa ja se oli aika pahaa, mut en kehdannut valittaa. Lopulta me vaan istuttiin ja muisteltiin menneitä.
Pieni poika käveli katua pitkin iso reppu selässään. Poika oli selvästi peloissaan, kuitenkin pian toinen vaaleatukkainen poika hymyili hänelle ja kysyi nimeä.
”Arttu.”, poika kertoi nimensä ja toinen kysyi oliko tuo tulossa ensimmäiselle luokalle.
”Joo, oon.”, ei mennyt kauaa kun toinen esittäytyi Villeksi ja kävi selväksi, että he olisivat samalla luokalla. Ruskeatukkainen poika hymyili ja tuota ei enää pelottanut hänellä oli ensimmäinen ystävä.Me muisteltiin kaikkia aikoja koulusta.
Mustatukkainen poika halasi toista vaaleampaa.
”Ei mitään hätää hölmö.”, tuo vakuutteli pojalle, joka oli ensimmäistä kertaa elämässään värjännyt hiuksensa. Ihan mustaksi.
”Mut mitä jos kaikki on ihan uutta?”, poika kyseli toiselta ja oli jälleen. Kuitenkin samalla tavalla kun ensimmäisellä luokalla Villen seura sai pojan rauhoittumaan ja lopulta tuo olikin hilpeä oma itsensä.
Pojat hymyili ja Ville lupasi olla toisen turvana aina.Se lupasi mulle vieläkin, ettei koskaan jätä mua yksin ja totta kai mä sen uskoin. Ei se voisi mua jättää oman onneni nojaan. Me ollaan oltu ystäviä niin kauan kun muistan. Tai no ekasta vuodesta lähtien., mut me ollaan sen jälkeen oltu aina yhdessä. Mä en ees muista millaista oli ilman Villee. Varmaan aika synkkää.
”Sä sitten jaksat olla aina niin ihana.”, mumahdin Villelle joka vaan hymyili ja pörrötti mun hiuksia.
”Sulle aina.”, se vastasi ja suukotti mun poskea saaden mun hieman punastsuun. Harvemmin se ihan niin teki.
”Kiva kuulla.”, vastasin kuitenkin iloisesti. Olihan se kiva kuulla oikeastikin.
”Mennään nukkumaan.”, se sitten sanoi ja me mentiin nukkumaan. Sitä ennen me kyl höpötettiin siitä mitä kenties tapahtuu lomalla, Sallalla ainakin pitäisi olla huomenna jotkut bileet.
En kyl ollut varma, että oonko menossa sinne.
”Hyvvä yötä.”, mä sanoin siltä mun patjaltani ja Villekin toivotteli hyvät yöt. Sitten olisi pitänyt nukkua, mut en mä saanut unta. Pyörin ties miten kauan siinä patjalla saamatta unta.
”Ville ooks sä hereillä?”, lopulta kysyin ja sain vastaukseksi jotakin epämäärästä muminaa. Ei se kyl mua haitannu.
”Mä en saa unta.”, ilmoitin Villelle joka vihdoin avasi silmänsä ja katto muhun.
”Tuu tänne sit.”, se sano ja raotti peittoaan ja mä en ees meittinyt ennen kun menin sen vireen ja painauduin ihan kiinni siihen. Siinä oli niin ihana olla. Varsikin kun Ville kietoi kätensä mun ympärille ja suukotti vielä kerran mun poskeani.
”Nuku nyt rakas.”, se kuiskasi vielä ja sai mut ihan sekaisin. Tykkäsiköhän se musta?
”Nuku hyvin kulta.”, vastasin ja vihdoinkin nukahdin ihanaan uneen.
Herättyäni huomasin Villen jo kadonneen viereltäni. Se sai oloni hieman haikeaksi, mutta noudin silti sängystä ja lähdin tepastelemaan talon läpi kohti keittiötä. Se asunto sentään näytti ihan ihmisten asuttamalta eikä miltään tulevaisuuden alieineiden kämpältä. Siellä kun ei ollut niitä kaikkia kummallisia muovihäkkyröitä mitä oli Hannalla, siis tädillä.
Ei mennyt kaukaakaan kun pääsin keittiöön ja näin Villen, Sarin, Villen isän Matiaksien ja Villen pikkuveljen Kallen. Kalle on ihan kiva poika, vaikka sillä nyt onkin joku teinivaihe menossa ja se koettelee kaikkien hermoja. Välillä jopa mun. Oon täällä niin usein, että kuulun melkein perheeseen. Musta se vaan on kiva kuulla kun Sari sanoo niin tai kun Kalle sanoo mua sen veljeksi. Olisin mielelläni samaa perhettä. Olisi todella kiva olla Villen ja Kallen veli.
Istuin pöytään ja toivotin kaikille hyvät huomenet. Hetken kuluttua huomasinkin jo Sarin tuovan eteeni valmiiksi tehtyjä voileipiä ja kupin teetä. Hymy nousi huulilleni.
”Kiitos.”, kiitin ja puraisin ensimmäisen palan leivästä joka oli maailman parasta. Siinä oli päällä kaikkea mistä tykkäsin. Tomaattia, kurkkua, salaattia ja paprikaa, olisin voinut vannoa, että se oli parasta leipää mitä olin pitkään aikaan syönyt.
”Tää on tosi hyvää.”, ilmoitinkin asian kaikille ja hymyilin leveästi. Hätkähdin kuitenkin kun kuulin kuiskauksen takaani.
”Hyvä kun tykkäät, ne on mun tekemiä.”, samalla kun tunsin Villen kiertävän kätensä mun ympärille. Se tuntui niin hyvältä, ihan niin kuin aina kun Ville oli lähellä. Mä taisin tykäsä siitä tunteesta, ehkä luvattoman paljon, vaikka tiesin, ettei Ville sillä mitään tarkoittanutkaan. Silti jaksoin aina välillä toivoa. Ville olisi maailman paras poikaystävä. Sitä se ei kuitenkaan tule koskaan olemaan mulle, vaan jollekin kivalle tytölle.
Ville istui mun vieressäni olevalle tuolille ja joi itse kahviaan samalla kun mä hörpin teetäni.
”Mitäs te pojat tänään aiotte tehdä?”, Sari alkoikin kysellä ja käänsin katseeni Villeen kysyvänä. Mulla ei ollut ainakaan mitään sen suurempia suunnitelmia.
”Mentäisiinkö käymään puistolla?”, se ehdottikin ja hymy nousi mun huulilleni. Olihan nyt sentään ensimmäinen loma päivä ja puistolla olisi varmasti porukkaa. Siellä oli aina kun oli vähänkin lomaa.
”Joo, mennään vaan.”, myönnyin ja Ville ja Sari hymyilivät.
”Olkaa sitten kiltisti ja katsokaa hieman Kallen perään, minä lähden nyt töihin.”, Sari ilmoitti ennen kuin nousi pöydästä keräten samalla vihreänkahvikuppinsa ja lautasensa ja kani ne tiskialtaalle, joka oli muuten tyhjä. Seurasin katseellani kun Sari käveli ulos huoneesta samalla kun Ville vakuutteli, meidän olevan kiltisti ja vahtivan Kallea, vaikka me tuskin Kallea edes vahdittaisiin. Olihan se kuitenkin jo tarpeeksi vanha pitämään huolta itsestään, ainakin mun mielestäni. Sari taas taisi olla toista mieltä, tosin se piti Villeä ja muakin vielä nuorina. No niin hän me kyllä ollaakin.
Noustiin sitten Villen kanssa samaan aikaan pöydästä ja vetiin omat astiamme tiskialtaaseen. Mulla oli aina sama teekuppi käytössä. Sellainen valkoinen jossa on tummapunainen sydän. Siitä sanotaankin Artun kupiksi.
”Jos, vaikka kävisit pukemassa jotakin päällesi ja sitten mennään.”, Ville, ehdotti ja olin jos siinä samassa juoksemassa sen huoneeseen. Ei mennytkään kauan aikaa kun sain elen valitsemani vaatteet päälle ja hiukset kunnolla ja juoksin takaisin Villen luokse, joka oli mennyt istumaan niiden olohuoneessa olevalle mukavalle siniselle kulmasohvalle. Olin siihen muutaman kerran nukahtanutkin. Kerran jopa Villen kainaloon kun katsottiin liian pelottavaa kauhuleffaa.
”Oon valmis”, ilmoitin hymyillen ja kävelin sohvan luokse luoden katseeni Villeen joka, sekin oli ilmeisesti laittanut hiuksiaan. Sen vaaleat hiukset oli hienosti laitettu hieman sekaisen näköiseksi, ei liian sekaisiksi vaan mukavasti sekaisiksi. Ville oli muutenkin valinnut sen tyyliin sopivat vaateet. Hieman lötköt farkut ja ihan liian ison hupparin. Sen tyyli kun oli hieman hopparimainen. Oikeastaan kun tarkemmin miettii, niin taidan olla ainut meidän porukasta jolla hieman emomainenkin tyyli.
”Mennään sitten.”, Ville sanoi ja nousi sohvalta lähtien kävelemään takapihan ovelle. Me käytettiin aina niiden takapihan ovea kun siitä pääsi tosi nopeasti puistolle. Vilkaisin samalla kelloa kännykästäni, se näytti jo vähän yli kymmentä.
Puin mustavalkoiset converset jalkaani ja astuin ovesta ulos Villen perässä ja suuntasin askeleeni sille pienelle metsäpolulle joka johti puistolle. Tikruks me sitä kanssa kutsuttiin kun sen nimi taitaa olla tiikeripuisto ja siellä on siellä oli joskus sellainen tiikeri lelu. Sellainen joka vaan heilui edes takas. Se kuitenkin vietiin siltä pois ja nykyään puistossa, oli vaan keinuja sellainen poro joka toimi samalla tavalla kun se tiikeri ja muutamat oranssit penkin. Niin ja sitten vielä karuselli jolla, mä innostun vieläkin välillä leikkimään, sekin on oranssi.
Käveltiin Villen kanssa hiljaisuudessa puistolle, josta kuuluikin puheen sorinaa. Paikalla todella oli jo väkeä ihan riittävästi, ainakin Maria, Tiina, Markus, Olli, Tomi, Kirse (Kristiina) ja Jomppa (Jonatan), jonka seurassa oli joku tuntematon poika josta en saanut silmiäni irti. Se oli niin… Kaunis, voiko poikaa edes sanoa kauniiksi. No kuitenkin, sillä oli ihanat tummaruskeat kiharat olkapäille ylettävät hiukset, hieman pyöreähköt kasvot ja ihanan ruskeat silmät, sellaiset suklaa silmät. Noista ei kuitenkaan ollut mikään se joka sai mut pysähtymään ja tuijottamaan. Se oli se hymy joka loisti pojan silmistä. Sellainen ihana hymy joka todella sai mun jalat veteliksi. Tyhmän näköisenä jatkoin vain tuijottamista. Villekin joutu tönäämään, mua jotta saisi mut liikkeelle.
”Tais pikkunen löytää, jotakin katseltavaa. Varo, ette ala kuolaamaan.”, se kuiskasi mun korvaani ja tienkin minä punastuin. Tunsin, itseni jälleen avuttomaksi ja ujoksi ekaluokkalaiseksi. Kävelin kuitenkin muiden luokse tai oikeastaan paremminkin kävelin suoraan kohti suklaasilmää ja Jomppaa, en saanut käännettyä katsettani siitä, kävelin vaan sen luokse ja kun vihdoinkin olin siinä penkillä, en saanutkaan sanaa suustani. Availi ja suljin suutani ja koitin koota ääneni. Mun onnekseni Ville tuli pelastamaan tilanteen kun huomasi kaikkien tuijottavan mua oudosti.
”Moi, mä olen Ville jä tämä hölmö tässä on Arttu.”, se esitteli meidät ja veti mut jälleen rauhoittavaan halaukseen.
”Mä oon Gabriel.”, poika esitteli meidät ja naurahti. Mä olen ihan varma, ettei kellään voi olla niin ihanaa naurua kun sillä, kaikki oli varmasti arvannut et ollut ihastunut Gabrieliin niin lyhyessä ajassa.
Ville istui penkille Jompan toiselle puolelle ja mä en vieläkään osannut tehdä mitään. Seisoin vain siinä ihan hölmön näköisenä ja varmasti naama ihan punaisena.
”En mä sua pure.”, kuulin sitten Gabrielin sanovan ja huomasin sen taputtavan paikkaa vieressään ja mä syöksyin siihen istumaan ehkä liiankin innokkaasti heti kun sain itseni taas toimimaan. Halusin vaan olla Gabrielin lähellä ja siki ehkä istuinkin hieman liian lähelle sitä. Ville vaan naurahti. Suklaasilmä min vieressä hymyili ihanasti, eikä edes yrittänyt mennä istumaan kauemmaksi, jonkin ajan päästä me oltiinkin saatu aloitettua keskustelu ja mulle selvisi, että Gabriel oli siinä samassa koulussa missä minä olin, mutta vain vuotta ylemmällä kuokalla ja, että se oli Jonatanin serkku ja olisi koko kesän täällä, kun sen vanhemmat oli lähtenyt ruotsiin ja se asui sen aikaa Jompan luona.
Minä taas olin saanut selitettyä itsestäni kaikkea, jopa mun homous oli käytyt ilmi ja siltikään Gabriel ei ollut liikkunut musta kauemmas. Se vaan oli naurahtanut ja kutsui mua jo Villen tavoin pikkuiseksi, vaikka se oli vain Villen tapa. Mulle kuitenkin kävi se, että Gabriel kutsui mua sillä nimellä. Se olisi varmaan saanut kutsua mun miksi ikinä haluaa, enkä olisi suuttunut.
En edes huomannut, kun porukka oli jättänyt mut ja Gabrielin kaksin siihen penkille. Lopulta kun huomasin menin ihan lukkoon, mutta samalla olin onnellinen, se ei ollut vieläkään liikkunut minnekään vaikka koko penkki oli vapaana. Lopulta me jatkettiin juttelua, tällä kertaa eläimistä ja musta tuntuu et pidin Gabrielista koko ajan enemmän. Olisi vain halunnut painautua sitä vasten ja halata. Silittää sen ihania hiuksia ja suudella. Mitään en kuitenkaan kehdannut tehdä.
Lopulta Ville tuli sanomaan, että meidän pitäis mennä syömään ja hieman pettyneenä nousin penkiltä ja Gabrielin viereltä.
”Mä lupaan olla täällä kun tuutte takasin.”, se lupas ja just kun olin kääntynyt tunsin käden olkapäälläni ja aiheutti sen et mun sisuskalut hyppäsi volttia ja hölmön hymyn mun huulille. Gabriel koski muhun.
”Saanko mä sun numerosi, pikkunen?”, se kysyi multa ja tietty mä annoin sen sille. Kohta mullakin oli Gabrielin numero ja laitoin sen nimen perään sydämen ennen kun tallensin sen. Ville naurahti mulle mun selkäni takana. Sitten me oltiinkin jo kävelemässä niille päin.
”Taitaa Arttu olla ihastunut.”, Ville naurahti ja mä vaan hymyilin onnellisesti ja odotin sitä hetkeä kun pääsisin takaisin puistoon ja Gabrielin luokse.
Sananen vielä elikkäs: Tälläisen sitten sain aikaiseksi ja toista lukuakin jo kirjoitettu hieman. Toivottavasti tykkäätte ja kommentoikaa kiitos, niin uskallan laittaa jatkoa
Artusta, minulla on olemassa piiretty kuva ja jos joku haluaa voin sen kenties koneellekkin asti saada
Niin ja tietenkin tämä jälleen omistettu Rixulle, joka sai minut alkamaan kirjoittamaan tätä <3
