Title:Kuolemantuomio
Author: creep
Rating: K-11
Warnings: aika räikeää kielenkäyttöä
Genre: Drama, angst
Pairing: Nuut/Rico (Rico/Henrik)
Disclaimer: Minun hahmot, minun tarina :--)
Summary:
”Sulla on aika erikoinen tapa osoittaa se. Voi kultsi, ei sun olis tarvinnu naida toista, kyl mä tiedän muutenkin kuin paljon sä mua rakastat!”A/N: Tuli eräs aamuyö inspis kirjottaa pettämisestä ja siitä, kuinka yritetään selvittää se… Myöskin kaverin ja hään tyttöystävän draaman seuraaminen anto inspistä tähän. Ja joo, lopettelin tän one-shotin aamulla kahdelta, vaikka oli kouluaamu köh. Ja loppu on aika... random, en ehkä oo ihan tyytyväinen, tulipa sen kanssa kangerteltua ihan kivasti... Mutta jos sinne asti luet, niin kerro toki, mitä mieltä oot tästä.
Voisi olla niin paljon helpompaa, jos Nuut voisi edes katsoa muhun. Vaikka vilkaista. Mutta ei, se on koko ajan vaan tuijottanut suoraan eteensä, suu tiukkana viivana. En muista, että olisin ikinä nähnyt sitä noin periksinantamattoman näköisenä. Eikä se hirveästi mun oloa paranna. Mutta silti mä vaan yritän.
”Nuut, rakas, mä pyydän, mä rukoilen…”
”Rakas, niinkö? Kerro mulle yks asia… rakastatko sä mua?”
Rakastanko… millanen kysymys se oikeen oli? Eikö se ollut päivänselvää? En mä muuten olisi polvillani sen edessä anomassa.
”Tietenkin rakastan!”
Nuut naurahta ivallisesti ja mä tiedän, että mitään kaunista ei olisi tulossa sen suusta. Ei puhettakaan siitä, että se sanoisi ’mäkin rakastan sua’, kuten aina ennen.
”Sulla on aika erikoinen tapa osoittaa se. Voi kultsi, ei sun olis tarvinnu naida toista, kyl mä tiedän muutenkin kuin paljon sä mua rakastat!”
Nuutin sanat sattua. Ne polttaa ja kärventää jo muutenkin mun syyllisiä sisälmyksiä. Kun se vaan voisi yrittää kuunnella ja ymmärtää, tajuta, että se on mulle se ainoa, en ikinä vois rakastaa ketään samalla tapaa ja se oli mun elämän pahin virhe, jota en ikinä toistais. En ikinä satuttais Nuutia enää.
”Mä rakastan sua. Anna anteeks, mä teen mitä vaan, mä olin helvetinmoinen idiootti, mä en ikinä enää satuta sua, mä lupaan… anna anteeks.”
Nuutin kädet puristuu nyrkkiin ja meidän koira, Jedi, tulee varovaisesti Nuutin luo, hypäten sen viereen sohvalle, tapittaen Nuutia kysyvänä. Eikä Nuut tee elettäkään koskeakseen siihen, se vaan istuu jähmettyneenä paikoillaan.
”Antaisitko sä anteeks? Jos mä päättäisin lähtee naimaan toista ja jäisin kiinni, miltä susta tuntuis?”
Miksi Nuut kiduttaa mua niin? Ajatuskin siitä, että se olisi jonkun toisen kanssa… mä pystyn melkein maistamaan mahahapot suussani. Kaikki ne kerrat, joina olin ollut mustasukkainen jostain sen kaverista tai tutusta, kun vainoharhaisena kuvittelin, että kaikki näki Nuutin kuten mä näin sen: kauniina, ihanana, upeana. En kestäis.
”Antaisin, jos siihen olisi hyvä selitys.”
”Kiehtovaa. Vastaako
hyvä selitys sun mielestä sitä, että meillä oli just paha riita? Eli mä voin tän jälkeen mennä naimaan vaikka… emmä tiedä, Jarkkoo? Koska mitä välii, sähän annat anteeks.”
Viha kuplii mun rinnassa, käskien mua lyömään Nuutia. Miten hitossa se kehtaa sanoa mulle jotain sellaista? Mä tiedän, että satutin sitä ja pahasti, mutta ei sen tarvitsisi yrittää tapattaa mua pelkillä sanoillaan kostoksi.
”Eikö me voitais unohtaa koko juttu ja alottaa alusta”, mä kuitenkin kysyn anelevalla äänellä, koska tiedän, että riitaa Nuut vaan haluaa, se haluaa, että mä alan huutaa sille, että se vois huutaa takas. Mutta mä en halua riidellä, mä haluan sopia ja unohtaa ja olla menettämättä Nuutia, meitä.
”Unohtaa? Oot sä ihan varma, että haluat? Oliko Henrik muka niin huono pano?”
Mä en vastaa mitään, toivon vaan, että saisin vanhan Nuutin takas. Toivon, että se itkis, että se huutais, mitä vaan muuta kuin se helvetin piikittely ja vittuilu.
”Kerro nyt, millanen se oli! Kato pitäähän meidän puhua tää läpi! Kumpi oli päällä? Ottaen huomioon, että se on just sellanen saatanan pikkuneidin näkönen, niin sä. No, oliko sen perse niin vitun tiukka? Huusko se sun nimee?”
Mä huokaan hiljaa, nielaisen kaikki pistävät vastalauseet. ”Mä rakastan sua. Nuut, kiltti… eikö me vaan voitais sopia tää?”
”Sopia? Miten vitussa me voidaan sopia yhtään mitään?! Tiedät sä, mäkin ehkä antaisin anteeks, jos se oliskin ollut joku random, jos se olis vittu ollut kuka tahansa muu! Mut Henrik, vitun Henrik Koskinen! Mä oon kysyny sulta niin saatanan monta kertaa että eihän teillä oo mitään, eihän sillä oo tunteita sua kohtaan, eihän se haluu naida sua ja sä sanoit EI! Ja sit sä meet ja nait sitä! Mitä vittua mun pitäis tehdä? Ensiks sä valehtelet päin naamaa ja sit sä meet vittu paneen sitä heti hyvän hetken tultua!”
”Sä oot todellakin se uhri, joo just niin! Sä epäilet mua koko ajan, koko tän suhteen ajan sä et oo hetkeäkään luottanu muhun!”
”No en niin, eikä näköjään ollu koskaan aihettakaan, vaikka niin sä vaan vannoit ja niin mä jopa uskoin!”
Mun on pakko rauhoittua. Mä sorruin huutamaan, mutten aio tehdä sitä enää. Mä en aio menettää Nuutia, en
voi menettää sitä.
”Anteeks. Anna anteeks. Mutta mä vannon, että mulla ja Henrikillä ei ollu mitään, eikä tuu ikinä olemaan. Jos mä voisin, mä menisin takas ja jättäisin tekemättä kaiken sen paskan...”
”Mut kun et voi”, Nuut sanoo hiljaa, ottaa Jedin syliinsä ja hautaa päänsä sen turkkiin ja siitä, miten Nuutin olkapäät tärisee, mä tiedän, että se itkee tai yrittää pidätellä itkua.
Mä lasken käteni Nuutin olkapäälle. ”Mä teen mitä vaan… Mä en kestä olla ilman sua, mä en halua olla ilman sua. Mä lupaan, vannon, että mä elän vaikka joka helvetin nanosekunnin sua varten tästä lähtien… Kukaan ei ikinä vois olla yhtä tärkee, ei kukaan tuu oleen. Usko mua.”
Nuut ravistaa mun käden pois. ”Yritä nyt tajuta, Rico. Ei meistä enää tuu mitään, ei ainakaan mitään hyvää. Miten sä luulet, että mä voisin ikinä edes yrittää luottaa suhun tän jälkeen? En vaan pysty.”
”Kyl sä pystyt, kunhan vaan yrität, kunhan vaan tajuat, että sä oot mulle koko maailma, eikä mikään ikinä tuu muuttaan sitä”, mä nyyhkäisen, tunnen kyynelten pyrkivän silmiini, samalla kun paniikki valtaa mun kehoni. Nuutin ääni on niin vakava, hiljainen, vailla uhmaa. Se tarkoittaa sanojaan, se tarkoittaa sitä, kun sanoo, ettei voi enää olla mun kanssa.
”Ymmärrä jo. Sä et voi tehdä mitään. Sä oot jo satuttanut mua ihan tarpeeks. Mä haluaisin nyt vaan unohtaa sut ja kaiken tän paskan ja mennä eteenpäin, löytää jonku, joka ei ikinä petä mua.”
Nuutin sanat on tikareita. Enkä mä vain tuu ikinä kestämään ajatusta siitä jonkun muun kuin mun kanssa.
”Ai, sä ja Jarkko…?”
Nuut tuhahtaa ja Jedi vingahtaa hiljaa. ”Vaikka se ei sulle kuulu pätkän vertaa, niin ei, mä en ajatellut Jarkkoa, enkä ketään muutakaan sen puoleen.”
Mä olen hetken hiljaa, ennen kuin sanon: ”Mä en halua, että sä oot jonkun toisen kanssa.”
Nuut naurahtaa ilottomasti. ”No, sitä sun olis pitänyt miettiä, ennen kuin sä panit toista meidän suhteen aikana. Olisit miettinyt, miltä musta tuntuis.”
”Miten niin 'meidän suhteen aikana'? Me ollaan yhä suhteessa!”
Nuut nousee Jedi sylissään ja sen silmät on yllättävän kuivat ja vakaat, kun se sanoo: ”Ei olla, ei enää.”
”Ja vitut, tosta asiasta päättää kaks ihmistä!”
”Rico, lopeta jo! Etkö sä voi tajuta?! Sä et kestä edes ajatella mua toisen kanssa, mutta silti yrität saada mua antaan anteeks sen, että
sä olit toisen kanssa! Se ei ole reilua, sä et tekis sitä, enkä mäkään voi. Miten me voidaan olla suhteessa, kun mä en pysty edes koskemaan sua…? Mä katon sua ja nään sut mielessäni Henrikin kanssa ja haluun oksentaa ja kuolla. Miten vitussa sellainen toimis? Mä kerron sulle: ei mitenkään.”
Nuut menee makkariin ja jatkaa pakkaamista ja mä istun sohvalle ja hautaan pään käsiini.
Mikä helvetti mua riivasi, kun sen riidan jälkeen menin Henrikin luokse ja olin niin suutuksissani Nuutille, että menin naimaan toista, ihan väärää ihmistä…? Miksen mä ollut ajatellut seurauksia? Tietenkin Nuut sais tietää, enkä mä olis voinut pitää sitä ikuisuuksiin epätietoisuudessa… Miksen mä vaan ollut jäänyt selvittämään sitä riitaa? Jos olisin, me voitaisiin nyt istua siinä sohvalla, kattoen telkkaria, Nuutin pää olis mun sylissä ja Jedi tuhisis Nuutin jaloissa ja kaikki olis taas hyvin, kuten riitojen jälkeen aina.
Mutta mä olin pilannut kaiken. Enkä sais enää korjattua sitä, muutettua tekoani tekemättömäks, vaikka kuinka halusinkin.
Mä kuulen, kuinka Nuut kävelee makkarissa, penkoo tavaroita ja pakkaa niitä. Jedi tulee mun luokse ja tapittaa mua nappisilmillään hämmästyneen näköisenä. Mä hyssyttelen sille, kun se käpertyy kiinni mun kylkeeni ja vikisee rauhattomana. Mä tiedän, että se on ihan sekaisin siitä, mitä tapahtuu, miksi tunnelma mun ja Nuutin välillä on niin kireä, kireämpi kuin koskaan. Se on ihan hukassa ja niin oon mäkin. En tiedä, mitä teen, kun Nuuti kävelee pois mun luota. En tiedä, enkä haluakaan tietää. Mä istun sohvalla Jedin kanssa ja sekunnit valuu mun sormien lävitse, kun mä odotan, että ovi kolahtaa lopullisesti Nuutin jäljessä ja sillä hetkellä mä uskon tietäväni, miltä tuntuu odotella kuolemantuomiota.
