Nimi: Ikuisesti sinun
Fandom: Varjojen kaupungit
Kirjoittaja: minä, eli Annoy
Beta: eipä ole
Ikäraja: tuota noin... vaikka K11?
Genre: draama, angst
Paritus: Alec/Magnus
Disclaimer: Cassandra Clare omistaa Varjojen kaupungit, minä vain kirjoittelen omaksi ilokseni.
A/N: No niin, tästä se lähtee. Mun ensimmäinen Varjojen kaupungit -ficci ja samoin slash. Mä oon aika uus tässä fandomissa, joten älkää please tappako mua. Hahmot eivät välttämättä ole kovin IC. Tästä nyt tuli vähän pitkä, mutta toivottavasti jaksatte lukea. Nimi on nyt aika kliseinen mutta enpä keksinyt muuta. Kommenttia olisi kiva saada.
Ikuisesti sinun
Kova ääni herätti Alecin. Kello oli puoli neljä aamulla, ja hän oli ollut nukkumassa sikeästi. Mutta kun ääni täytti hiljaisuuden, hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän pälyili ympärilleen, etsien äänen lähdettä. Hetken kuluttua hän tajusi sen tulevan puhelimestaan. Rajusti haukotellen hän riuhtoi peiton päältään ja kompuroi ylös sängystä. Hän vilkaisi Magnusta, joka onneksi nukkui vielä. Sitten hän syöksyi puhelimensa luo ja vastasi siihen katsomatta soittajan nimeä.
"Kuka hitto oikein soittaa tähän aikaan?" Alec tiuskaisi mutta piti äänensä silti hiljaisena. "Minä olin nukkumassa!"
"Anteeksi vain kovasti, Ruusunen", kuului sarkastinen vastaus. "Häiritsinkö kauneusuniasi?
Alec huokaisi ja hieroi silmiään, yrittäen selvittää unista päätään. "Isabelle, miksi sinä soitat minulle tähän aikaan?"
"Saimme tiedon, että jossain päin Queensia on tapahtunut jotain epäilyttävää, kenties demoneja. Meidän pitää mennä tarkastamaan tilanne."
"Onko ihan pakko?", Alec narisi. Häntä ei yhtään huvittanut lähteä metsästämään demoneja keskellä yötä.
"On. Joten hilaa takapuolesi Instituuttiin ja vauhdilla."
Sen jälkeen Isabelle lopetti puhelun ennen kuin Alec ehti protestoida. Huokaisten Alec nakkasi ärtyneenä puhelimensa sohvalle ja meni kylpyhuoneeseen. Hän kävi nopeasti suihkussa ja puki sen jälkeen puhtaat vaatteet yllensä. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli valmis. Ennen kuin hän lähti, hän meni makuuhuoneeseen. Magnus nukkui edelleen ja nukkuessaan hän näytti niin levolliselta. Paksu meikkikerros oli poissa ja mustat hiukset roikkuivat osittain silmien edessä. Tasaisen karamellinruskea iho hohti himmeästi kalpeassa valossa, joka tuli avoimesta ikkunasta. Kimalletta hänellä ei ollut yhtään, ja hän näytti melkeinpä tavalliselta. Mutta Alec kuitenkin tiesi, että hänen velhonsa oli kaikkea muuta kuin tavallinen. Häntä katsellessaan Alec ajatteli kaikkea niitä asioita, jotka olivat tuoneet heidät yhteen. Hänet ja hänen poikaystävänsä.
Poikaystävä. Aina kun Alec ajatteli sitä, että Magnus oli todellakin hänen poikaystävänsä, iso perhosparvi lepatti hänen vatsassaan. Hän ei voinut uskoa, että hän ja Magnus olivat olleet yhdessä jo viisi kuukautta. Oli outoa miten nopeasti aika oli mennyt. Vasta vähän aikaa sitten Alec oli ollut salaisesti ihastunut Jaceen. Hän oli yrittänyt kieltää tunteensa ja pakottaa itsensä ihastumaan johonkin muuhun kuin veljeensä. Hän oli hävennyt sitä että oli homo, ja hän ei ollut kertonut kenellekään. Isabelle oli arvannut, mutta hän oli pitänyt sen salaisuutena. Jos heidän vanhempansa olisivat saaneet tietää, Alec olisi ollut suurissa vaikeuksissa.
Alec oli aina ollut perheensä sulkeutunein henkilö. Hän piti asiansa ominaan ja oli hyvin varovainen siitä mitä sanoi tai teki. Se juuri oli syy siihen, että hän oli pystynyt pitämään suuntauksensa salassa niin monen vuoden ajan. Isabellekin oli tajunnut sen vasta noin vuosi sitten. Ennen sitä Alec oli pitänyt salaisuutensa visusti itsellään. Hän oli tiennyt, että Klaavi oli erittäin vanhoillinen ja he eivät luultavasti suhtautuisi kovinkaan hyvin. Ja Alec ei ollut halunnut kohdata vanhempiaan ja nähdä heidän kauhistuneita ilmeitään kun he saisivat kuulla, että heidän vanhin poikansa oli homo. Mutta kaikista pahinta olisi ollut jos Jace olisi saanut tietää. Sen jälkeen Alec ei olisi mitenkään voinut katsoa Jacea enää silmiin. Joten hän päätti pitää sen ikuisesti salaisuutena. Kukaan ei saisi tietää.
Mutta sitten hän oli tavannut Magnuksen. Molemmat olivat tunteneet vetoa toisiinsa ensisilmäyksestä lähtien, ja Magnus oli osoittanut sen erittäin avoimesti. Hänelle oli kertynyt itseluottamusta vuosisatojen edestä, eikä hän ollut häpeillyt näyttää tunteitaan sinisilmäistä varjometsästäjää kohtaan. Mutta Alec ei ollut niin avoin. Tunteiden, varsinkaan ihastuksen, näyttäminen ei ollut koskaan ollut hänelle helppoa. Hänellä oli aina ollut melkein pakonomainen tarve pitää kaikki asiansa ominaan, käpertyä kuoreensa. Mutta pian Magnus oli houkutellut Alecin ulos kaapistaan, ja tästä oli tullut kuin uusi ihminen.
Toki heidän suhteessaan oli ollut vastoinkäymisiä, eikä kaikki ollut aina niin ruusuista ja kimaltavaa. Velhon ja varjometsästäjän romanttinen suhde ei ollut monien mielestä kovin hyväksyttävää. Varjometsästäjät, joilla oli suonissaan enkelin verta, pitivät itseään parempina kuin velhot ja muu alamaailman väki. Juuri siksi Klaavin nirppanokkaiset jäsenet potkaisisivat Alecin luultavasti saman tien ulos jos saisivat tietää, että tämä oli homo ja mikä parasta, seurusteli Brooklynin päävelhon kanssa. Ja se olikin syy siihen, että Isabelle, Jace, Clary ja Simon olivat ainoat jotka tiesivät. Alecin vanhemmilla, Maryse ja Robert Lightwoodilla, ei ollut aavistustakaan missä heidän vanhin poikansa vietti suurimman osan ajasta. He luulivat, että Alec oli kiltisti metsästämässä demoneja sisarustensa kanssa niin kuin kunnollisen varjometsästäjän kuuluikin. Mutta he eivät tienneet, että Isabelle ja Jace antoivat usein Alecille alibin siksi aikaa kun tämä meni viettämään aikaa Magnuksen kanssa. Jos Maryse ja Robert tietäisivät, että heidän poikansa lempipuuhaa oli suudella tämän kimaltelevan velhopoikaystävän kanssa, he eivät olisi yhtään ilahtuineita. Alec muisteli kauhulla sitä, kun oli hänet oli merkitty pelottomuuden riimulla ja hän oli melkein kertonut vanhemmilleen seurustelevansa Magnuksen kanssa.
Magnus ja Alec tappelivat tästä asiasta usein. Magnus halusi kertoa Alecin vanhemmille heidän suhteestaan, sillä hän inhosi piilottelua. Magnus halusi olla vapaa pitämään Alecin kättä julkisesti, vetäämään tämä syliinsä ja suudella. Mutta Alec ei suostunut siihen. Hän oli täysin varma, että hänen vanhempansa kieltäisivät hänen olemassaolonsa heti kun salaisuus paljastuisi. Magnus vakuutteli Alecille, että hänen vanhempansa rakastaisivat häntä vaikka mitä tapahtuisi. Mutta Alec ei uskonut häntä. Hänellä oli aina ollut hieman ongelmallinen suhde vanhempiinsa. Kun hän oli syntynyt, hän oli ollut vanhempiensa silmäterä. Pian sen jälkeen oli tullut kuitenkin Isabelle, Jace ja Max. Alec oli sysätty syrjään ja vanhempien huomio oli siirtynyt uusiin, parempiin lapsiin. Heillä ei ollut enää aikaan heikolle ja mitättömälle Alecille. Monen vuoden ajan Alec oli toivonut että voisi olla taitava varjometsästäjä kuten Jace tai rohkea ja itsevarma kuten Isabelle. Mutta ei, hän oli vain Alec, joka oli tappanut elämänsä aikana vain muutaman demonin. Hän halusi epätoivoisesti, että hänen vanhempansa olisivat hänestä ylpeitä mutta hänen toivonsa oli jo hiipunut aikoja sitten.
Alec havahtui synkistä ajatuksistaan. Hän katsoi nukkuvaa Magnusta, ja hänen suunsa levisi pieneen hymyyn. Magnuksen katsominen sai aina hymyn Alecin huulille, oli hänen tuulensa ollut millainen tahansa. Magnus oli vain niin täynnä elämää ja iloa, että hänen kanssaan tuli pakostikin hyvälle tuulelle. Kun Magnus oli poissa, Alecista tuntui kuin jokin tärkeä osa hänestä olisi poissa. Magnus toi hänen elämäänsä niin paljon onnea, ja Alec rakasti Magnusta.
Rakkaus oli jokin sellainen asia, mitä Alec ei ollut ennen kokenut. Toki hän rakasti sisaruksiaan ja vanhempiaan niin kuin pitikin, mutta Magnuksen kanssa se oli erilaista. Joka ikinen Alec solu rakasti Magnusta suunnattomasti, ja hän oli valmis kuolemaan tämän puolesta hetkenä minä hyvänsä. Hän tekisi kaikkensa, jotta Magnus olisi onnellinen. Mikään muu ei enää merkinnyt niin kuin ennen, sillä Magnus oli syrjäyttänyt kaiken tieltään.
Mutta Alec oli myös peloissaan. Kaikki tämä oli hänelle niin uutta ja outoa. Vaikka he olivat olleet yhdessä vasta viisi kuukautta, Alec oli jo toivottoman rakastunut. Ja se pelotti häntä, sillä hän tiesi, että jos hänen pitäisi valita perheensä ja Magnuksen väliltä, hän valitsisi Magnuksen ilman hetkenkään epäröintiä. Hänen sydämensä ei ollut enää hänen, vaan se oli Magnuksen. Ja jos Magnus rikkoisi sen, Alecilla ei ollut aavistustakaan miten hän selviäsi. Mitä hän tekisi, jos Magnus päättäisi että oli saanut tarpeekseen? Alec ei uskaltanut ajatella sitä.
Alec ei ollut koskaan sanonut Magnukselle että rakasti tätä. Monta kertaa hän oli aikonut sanoa ne kolme pientä sanaa, mutta kun hetki oli tullut, hän ei ollut pystynytkään siihen. Jokin vain esti häntä sanomasta sitä. Magnus oli sanonut sen monta kertaa, mutta Alec ei ollut pystynyt vastaamaan kertaakaan. Kun Magnus oli sanonut sen ensimmäisen kerran, Alec oli vain tuijottanut häntä suu auki. Sen jälkeen hän oli lähtenyt sanaakaan sanomatta pois. Kun hän oli vilkaissut ovella taakseen, hän oli selvästi nähnyt Magnuksen loukkaantuneen ilmeen. Loppuillan Alec oli vaeltanut pitkin New Yorkia, yrittäen selvittää ajatuksiaan. Osa hänestä oli ollut riemuissaan siitä, että Magnus todellakin rakasti häntä. Mutta toinen osa oli taas ollut kauhuissaan, sillä hän ei ollut tuntenut oloaan vielä valmiiksi. Hänkin rakasti Magnusta, mutta kaikki tuntui menevän liian nopeasti.
Alec pelkäsi sitä, että jos hän sanoisi ne kolme sanaa niin mikään ei tulisi olemaan niin kuin ennen. Sen jälkeen hän olisi kokonaan Magnuksen eikä paluuta olisi. Sen jälkeen hän ei voisi enää mitenkään olla ilman Magnusta. Magnus tulisi olemaan hänen koko elämänsä, ja jos tämä päättäisikin elää ilman häntä, Alec kuolisi luultavasti sydänsuruun. Pelkkä ajatuskin Magnuksesta jonkun muun kanssa sai hänet murhanhimoiseksi. Mutta sisimmissään Alec tiesi, että jos Magnus haluaisi olla jonkun muun kanssa, Alec päästäisi hänet menemään. Se sattuisi suunnattoman paljon, mutta hän tekisi sen. Magnuksen vuoksi. Ja juuri siitä syystä Alec ei tiennyt oliko valmis luovuttamaan sydämensä ja katsomaan kun se murskattaisiin.
Alec suikkasi nopean suukon Magnuksen poskelle ja lähti asunnosta. Ulkona oli jäätävän kylmä, sillä oli sentään tammikuu. Alec pälyili ympärilleen, mutta yhtäkään taksia ei näkynyt lähimaillakaan. Hän kirosi hiljaa ja lähti kävelemään kohti Instituuttia. Kadut olivat jäästä liukkaat, ja Alecin jalat lipsuivat sekunnin välein. Yhdessä erityisen liukkaassa kohdassa hänen tasapainonsa petti, ja hän kaatui selälleen. Katu hänen allaan oli kova, ja Alec hieroi irvistäen selkäänsä. Tietenkin näin piti käydä aina hänelle.
Jonkin ajan kuluttua hän saapui Instituutin ovelle. Hetken aikaa hän tappeli avainten kanssa mutta sai lopulta oven auki. Hän suuntasi suoraan hissille ja pian hän olikin jo Instituutin aulassa. Siellä ei ollut ketään, mutta kun Alec kuunteli tarkkaan, hän kuuli vaimeita ääniä keittiöstä. Isabelle ja Jace olivat varmaan siellä. He olivat Instituutissa yksin, sillä Maryse, Robert ja Max olivat Idrisissä.
Mitä lähemmäksi Alec pääsi keittiötä, sen palaneemmalta ilma haisi. Isabelle varmaan kokkasi. Hän saapui keittiöön ja kuten oli odottanutkin, hänen sisarensa ja Jace olivat siellä. Isabelle hääri hellan ympärillä ja hämmensi jotain ruskeaa nestettä, mikä näytti erittäin epäilyttävällä. Toisella kädellään hän käänteli pannussa paistuvia kananmunia, jotka olivat jo melkein mustia. Jace istui pyödän ääressä, ja hänen päänsä noukkui pöydällä ja silmät olivat kiinni. Kullanvärinen tukka hapsutti joka suuntaan, ja näytti siltä että Jace ei ollut viitsinyt harjata sitä.
"Hei", Alec sanoi ja istui Jacen viereen. Jace kohotti päänsä ja katsoi Alecia. Hänen ilmeensä oli sekava, ja hetken aikaa hänen silmänsä vain tuijottivat Alecia mitään näkemättä, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui.
"Alec, pelasta minut", Jace sihahti niin hiljaa, että Isabelle ei kuullut. "Minähän en hänen pöperöitään syö."
Alec katsoi Jacea huvittuneesti. Vielä noin puoli vuotta sitten hän ei ollut pystynyt katsomaan Jacea edes kasvoihin, saati sitten silmiin. Hän oli ollut niin sokeasti ihastunut, ettei ollut edes huomannut, että se oli vain kuvitelmaa. Hän oli luullut olevansa ihastunut Jaceen, mutta kun hän oli tavannut Magnuksen niin asia ei ollutkaan enää niin. Nykyään Jace oli Alecille vain pelkkä veli ja parabatei, eikä mitään muuta.
Isabelle kääntyi ja vilkaisi poikia. Hän näytti ainolta, joka oli herännyt kunnolla, ja hänen ulkomuotonsa oli yhtä täydellinen kuin aina. Musta tukka oli huolettomalla nutturalla ja kasvoilla oli kevyesti meikkiä. Hän kolisteli kaappeja kovaäänisesti ja kaivoi esiin kaksi mukia ja lautasta. Hän lappoi mukeihin kattilassa olevaa ruskeaa nestettä ja lautasille hiiltyneitä kananmunia. Sen jälkeen hän asetti sen poikien eteen ja hymyili tyytyväisesti.
"No niin, syökääpäs nyt", Isabelle sanoi.
Alec katsoi mukiaan epäilevästi ja haistoi sitä varovaisesti. "Izzy, mitä tämä oikein on olevinaan?"
"Kaakaota tietysti!" Isabelle tuhahti närkästyneesti. "Se onnistui aika hyvin, vaikka itse sanonkin."
Alec katsoi ruskeaan litkuun ja huomasi, että sen seassa lillui jotain omituisia klönttejä. Hän siirsi mukin kauemmaksi ja muistutti itselleen, että Isabellea ei saisi missään nimessä päästää enää keittiöön. Siitähän seuraisi ruokamyrkytys kaikille.
"Minä söin jo Magnuksen luona", Alec valehteli niin uskottavasti kuin kykeni. Isabelle siristi hänelle silmiään mutta ei sanonut mitään. Sitten hän siirtyi Jacen kimppuun. Hän tyrkkäsi lautasen Jacen nenän eteen ja pisti haarukan tämän käteen.
"Jace, syö."
Jace nyrpisti nenäänsä ja katsoi anovasti Alecia, joka virnisti. Jace mulkaisi häntä ärtyneesti, sillä hän oli selvästikin toivonut, että hänen parabatinsa pelastaisi hänet, mutta ei näköjään.
"Tämä kostetaan vielä", Jace kuiskasi hiljaa Alecille ja osoitti tätä veitsellä. Sen jälkeen hän tökkäsi haarukkansa kananmunaan ja laittoi sen suuhunsa marttyyrimainen ilme kasvoillaan. Hän pureskeli vaivalloisesti ja näytti hetken siltä, että voisi oksentaa. Isabelle näytti erittäin tyytyväiseltä ja sipsutti ulos keittiöstä. Heti kun häntä ei enää näkynyt, Jace sylkäisi pureskellun kananmunansa takaisin lautaselle ja kippasi sen sisällön suoraan roskikseen. Alecin teki mieli nauraa Jacen kärsivälle ilmeelle, mutta hän hillitsi itsensä.
"Ai, sinä söit kaiken", Isabelle sanoi ilahtuneesti, kun tuli takaisin. "Hyvä, tämähän tarkoittaa sitä, että minä voin tästä lähtien tehdä aamupalan aina."
Jace ja Alec tekivät parhaansa, jotta heidän kauhistuneet ilmeensä eivät näkyisi. Kun Isabellen silmä vältti, he vilkaisivat toisiaansa ja vannoivat äänettömästi, että kaikki kokkausvälineet piilotettaisiin Isabellelta heti paikalla.
Alec vaihtoi nopeasti aihetta ennen kuin Isabelle saisi muita äkillisiä päähänpistoja. "Eikö meidän pitäisi mennä jo? Minä luulin, että tämä oli kiireistä."
"No, saimme ilmoituksen, että siellä saattaa olla demoneita mutta asiasta ei ole varmuutta. Joten ajattelin, että jos kerta lähdemme sinne niin samahan se on valmistautua kunnolla", Isabelle sanoi aivan kuin se olisi itsestäänselvä asia.
Alec myönsi, että hänen siskonsa oli oikeassa. Mutta hän oli silti hieman ärtynyt siitä että oli joutunut heräämään niin aikaisin. "Eli minä olisin voinut nukkua vielä paljon pidempäänkin? Kiitti vain, Isabelle", hän puuskahti.
"Äh, ei pieni herätys tehnyt sinulle mitään pahaa. Vai oliko sinulla jotain asioita kesken silloin kuin minä soitin?" Isabelle hihitti. "Ettei vain olisi ollut jotain meneillään erään tietyn kimaltavan velhon kanssa..."
Jace puhkesi nauruun, ja Alec lehahti aivan punaiseksi, toivoen että voisi vajota maan alle. Juuri tälläisinä hetkinä hän toivoi, että Isabelle ja Jace eivät tietäisi hänen ja Magnuksen suhteesta. Isabelle oli aivan käsittämättömän utelias, ja hän juorusi heistä aina Claryn kanssa. Hän oli nykyään Magnuksen ystävä, ja he saattoivat mennä joskus shoppailemaan yhdessä. Alecista tuntui hieman kiusalliselta, että hänen siskonsa oli niin hyvissä väleissä hänen poikaystävänsä kanssa. Isabellella oli myös tapana möläytellä asioita, joista ei saisi puhua. Kerrankin hän oli melkein sanonut jotain heidän vanhempiensa edessä, mutta Alec oli onneksi ehtinyt tukkia hänen suunsa. Isabellesta oli myös hauskaa vihjailla asioita ja saada Alec punastumaan, sillä olihan tämä kuitenkin erittäin ujo.
Jace taas piikitteli Magnusta ilkeästi aina tilaisuuden tullen. Hänen ja velhon välit eivät olleet kovin ystävälliset, sillä heillä oli tapana riitautua helposti. Jace ei pitänyt Magnusta tarpeeksi hyvänä Alecille, ja hän oli kerran sanonut Magnukselle, että jos tämä satuttaisi Alecia jotenkin niin Jace kyllä kostaisi sen. Magnus taas piti Jacea röyhkeänä ja ylimielisenä, mitä tämä kyllä olikin. He olivat toistensa kurkuissa aina sekunnin välein ja Alecin piti aina toimia tuomarina. Häntä satutti se, että hänen veljensä ja hänen poikaystävänsä olivat niin huonoissa väleissä. Alec olisi halunnut, että he tulisivat edes jotenkin toimeen. Heidän ainainen tappelunsa kyllästytti häntä, ja hän oli sanonut sen molemmille. Mutta muutosta ei ollut tapahtunut.
"Izzy, ole hiljaa!" Alec sihahti, mutta Isabelle vain nauroi kylkiluitaan pidellen. Alecin ilme oli niin huvittava, että pakkohan sille oli nauraa.
Jace pyöritteli silmiään ja katseli kynsiään. "Voisimmeko mennä jo? Minulla ei ole aikomustakaan nyhjätä koko päivää jossain Queensissa. Minulla on parempaakin tekemistä."
"Hyvä on, mennään sitten", Isabelle huokaisi. "Käykää vaihtamassa taisteluvaatteet ylle, ja tavataan sen jälkeen aulassa."
Sen jälkeen hän sipsutti kohti huonettaan, ja Jace ja Alec menivät kohti omiaan. He pukivat päälleen varjometsästäjien taisteluvarusteet ja kävivät asehuoneessa hakemassa aseensa. Jace otti kaksi pitkää veistä ja laittoi ne asevyöhönsä kiinni. Isabellella oli ruoskansa ja Alec nappasi jousensa. Kaikki kolme ottivat myös steelensä ja muutaman serafiterän.
"No niin, eiköhän mennä tappaamaan muutama demoni!" Jace julisti, kun he lähtivät kävelemään Instituutista poispäin.
Alec kohotti kulmiaan. "Voi käydä hyvinkin niin, että siellä ei ole yhtäkään demonia ja me menemme sinne aivan turhaan."
"Äh, älä ole noin skeptinen", Jace sanoi ja läimäytti Alecia kevyesti selkään. "Tästä tulee hauskaa."
Alec mumisi jotain niin hiljaa, että kukaan ei kuullut. Isabelle vilkaisi veljeään ja kohotti kulmiaan mutta ei sanonut mitään. Jace puhkui intoa eikä aikaisemmasta väsymyksestä ollut merkkiäkään. Hän kulki Alecin ja Isabellen edellä ja näytti siltä että voisi puhjeta vaikka laulamaan hetkenä minä hyvänsä. Demoninmetsästys sai aina sellaisen reaktion aikaan Jacessa, sillä demoneitten tappaminen oli parasta mitä hän tiesi. Alec taas laahusti hänen perässään ja haukotteli. Vaikka hänkin oli varjometsästäjä, se ei ollut hänelle niin tärkeää kuin Jacelle. Hän ei ollut tappanut eläessään kuin muutaman demonin, sillä yleensä hänen aikansa meni Isabellen ja Jacen suojelemiseen. Mutta hän ei piitannut henkilökohtaisesta kunniasta. Ei ollut väliä, vaikka Jace saikin aina kaiken kunnian ja arvostuksen. Alecille oli tärkeämpää se, että hänen lähimmäisensä olisivat turvassa. Se oli hänen tehtävänsä.
He kävelivät jonkin aikaa pitkin mutkaisia katuja. Kello oli noin viisi ja oli vielä hämärää. Ihmisiä ei ollut kovinkaan paljon liikkeellä, ja vaikka olisi ollutkin, he eivät olisi nähneet kolmea varjometsästäjää. He olivat täysin näkymättömiä maallikoille.
Jace heilutti sensoria edessään, etsien merkkejä demoneista. Hän johdatti Alecin ja Isabellen kapealle ja pitkälle kujalle, joka oli täysin tyhjä lukuun ottamatta muutamaa rojukasaa. He pysähtyivät, ja Jace katsoi epäuskoisena ympärilleen.
"Minä en tajua tätä", hän valitti. "Täällä pitäisi olla jotain."
Jace heilutti sensoria raivoisasti, mutta mitään ei tapahtunut. Kuja pysyi aivan yhtä tyhjänä kuin ennenkin, yhtäkään demonia ei näkynyt lähimaillakaan. Isabelle risti kätensä, ja hänen kenkänsä taputtivat kärsimättömästi maata. Alec näytti ärtyneeltä, ja hän nappasi sensorin Jacen kädestä.
"Minähän sanoin, että tästä tulisi hukkareissu", Alec marmatti.
Jace näytti turhautuneelta. "Alec, minä olen aivan varma, että täällä on jotain. Minun varjometsästäjän vaistoni sanoo sen."
"Niin varmasti", Alec tuhahti.
"Jace, täällä ei ole mitään", Isabelle kivahti. "Lähdetään pois."
He kääntyivät ja lähtivät pois. Jace mumisi jotain itseksensä ja vilkaisi vielä kerran kujaa. Hän oli ollut ihan varma, että siellä olisi ollut jotain. Sensori oli näyttänyt merkkejä voimakkaasta demonista, mutta loppujen lopuksi mitään demonia ei ollutkaan. Sensori oli varmaan rikki.
He olivat juuri kääntymässä takaisin kadulle, kun kuului murinaa. Salamana he kääntyivät ympäri takaisin kujalle ja nappasivat aseensa. Kun he näkivät edessään olevan demonin kunnolla, he astuivat askeleen taaksepäin. Jace otti toisen veitsensä esiin ja valmistautui taistelemaan. Isabelle hypisteli ruoskaansa, ja Alec nappasi nuolen kotelostaan ja astetti sen valmiiksi.
"Voi hitto", Isabelle kuiskasi silmät suurina.
Demoni oli suunnaton, yli kolme metriä pitkä ja melkein yhtä leveä. Sen ruumis muistutti rakenteeltaan karhua tai jotain muuta suurta nisäkästä, mutta piirteet olivat liskomaiset. Sen nahka oli vihreä ja suomuinen, ja se näytti vaikealta läpäistä. Kädet olivat suunnattomat kuin lapiot, ja jokaisen limaisen sormen päässä oli ainakin kymmenen sentin mittainen kynsi. Demonilla oli pitkä häntä, jonka päässä oli melkein metrin mittainen myrkkipiikki. Pää oli kuin käärmeen ja alligaattorin sekoitus. Hampaat olivat rosoiset ja suuret, ja niiden välissä oli kaksihaarainen kieli. Silmät hehkuivat punaisina, kun demoni tarkasteli edessään olevia varjometsästäjiä, jotka olivat jähmettyneet paikoilleen.
"Oooh, pikkuisia varjometsästäjiä", demoni sihisi rahisevalla äänellään. "Tulitteko leikkimään?"
Jace nosti serafinsa ilmaan ja sanoi sille nimen. Esiin tuli pitkä ja kapea terä, joka hohti hopeista valoa.
"Kyllä vain, ja se leikki on sellainen, että me teemme sinusta selvää", Jace uhosi.
Demoni nauroi ja lähti juoksemaan heitä kohti. Se sohaisi pitkä kyntensä kohti Jacea, mutta tämä väisti ja iski serafiteränsä demonin käteen. Mutta sen sijaan, että terä olisi uponnut kokonaan demonin käteen, se aiheutti vain pienen naarmun. Isabelle heilautti ruoskaansa laajassa kaaressa ja kietoi sen demonin jalan ympärille. Hän veti siitä, ja demonin tasapaino horjui. Sillä aikaa Alec ampui sitä nuolilla joka paikkaan, mutta yksikään niistä ei aiheuttanut suurta tuhoa.
"Jace, mikään ei auta!" Alec huusi. "Sen nahkaa ei voi läpäistä kunnolla!"
Jace ei ehtinyt vastata, sillä hänellä oli liian kiire väistellä demonin pitkiä kynsiä. Hän sohi veitsellään, pistäen demonia sinne tänne. Mutta kuten aikaisemminkin, hänen iskunsa eivät haitanneet demonia ollenkaan. Jace kirosi ja syöksyi maahan välttääkseen demonin kynnet, jotka ojentuivat häntä kohti. Hän ryömi äkkiä sivuun ja nousi sitten taas pystyyn. Isabelle heilautti ruoskaansa uudelleen, ja tällä kertaa se sivalsi demonia selästä. Sen selkään ilmestyi muutama pitkä haava, josta valui hieman verta. Alec ampui edelleen nuolia, tähdäten demonin silmiin. Hän arveli, että ne olivat sen ruumiin heikoin kohta. Mutta tilanne näytti melko toivottomalta. Hänellä ei ollut aavistuskaan, miten ihmeessä he oikein voittaisivat demonin. He olivat nyt jo pahasti alakynnessä, eivätkä he kestäisi enää kauaa.
Alec näki Isabellen väijymässä demonin takana, valmiina sivaltamaan uudelleen ruoskallaan. Isabellen kasvoilla oli keskittynyt ilme ja hän kohotti ruoskansa ilmaan. Mutta sitten Alec näki kuinka demonin pitkä häntä heilahti kohti Isabellea, ja tämä ei näyttänyt huomaavan mitään.
"Izzy, vasemmallai!" Alec huusi. Isabelle katsoi säikähtäneenä vasemmalle, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään ennen kuin demonin häntä osui häneen, lennättäen hänet päin tiilitseinää. Hän valui siitä alas ja jäi makaamaan paikalleen. Hetken kuluttua hän nousi vaivalloisesti pystyyn, mutta hänestä näki selvästi, että jotain oli vialla.
Alec hyppäsi ketterästi roskalaatikon päälle ja ampui nuolen, joka osui demonin vasempaan silmään. Demoni päästi kauhean rääkäisyn ja alkoi hoippua ympäriinsä. Jace näki tilaisuutensa tulleen ja heitti veitsensä niin kovaa kuin pystyi, laittaen kaiken voimansa siihen. Tällä kertaa se upposi suoraan demonin mahaan. Demoni rääkäisi uudelleen ja melkein talloi Isabellen, joka loikkasi äkkiä tieltä. Demoni huitoi kynsillään ympäriinsä, ja yksi kynsi hipaisi Alecin poskea. Alec huudahti kivusta, ja hänen poskeensä ilmestyi pitkä haava, josta roiskahti verta.
"Alec, yritä ampua toinen silmä!" Jace huusi. Alec tähtäsi niin tarkkaan kuin kykeni ja ampui. Nuoli osui demonin toiseen silmään, tehden sen nyt täysin sokeaksi. Jace huudahti voitonriemuisesti, kun demoni lyyhistyi polvillensa. Hän otti toisen veitsen vyöltään, tähtäsi ja heitti. Veitsi osui suoraan demonin sydämeen. Demoni rääkyi korviahuumavasti ja yritti edelleen huitoa pitkillä kynsillään ja hännällään. Sen yritykset olivat kuitenkin melko ponnettomia, sillä se oli kuolemaisillaan.
Jace naurahti ja käänsi selkänsä kuolevalle demonille. Hän lähti kävelemään Isabellen luo, joka istui maassa ja piti toista kättään koholla. Hänen kasvoillaan oli tuskainen ilme, ja hän vinkaisi joka kerta kun liikutti vahingossa kättään.
Alec seurasi katseellaan Jacea, kun tämä käveli. Yhtäkkiä hänen katseensa kiinnittyi demoniin, joka kiskaisi vaivalloisesti veitsin irti rintakehästään. Veitsi oli tahmea demonin verestä ja kiilsi himmeästi katulampun valossa. Demoni katsoi Jacea punaisilla silmillään ja tähtäsi.
"VARO!", Alec huusi ja juoksi kohti Jacea. Jace kääntyi ympäri kummastunut ilme kasvoillaan, ja sitten demoni heitti veitsen. Kuin hidastettuna se lensi suoraan kohti Jacea, eikä tämä ehtinyt edes liikahtaakaan. Mutta veitsi ei osunutkaan häneen, vaan johonkin joka oli yhtäkkiä heittäytynyt hänen eteensä.
Suunnaton kipu lävisti Alecin, ja hän lysähti maahaan. Hän ei aluksi tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta sitten hän katsoi alaspäin. Hänen mahassaan, suoraan keskellä, oli Jacen veitsi. Se oli uponnut häneen melkein kahvaa myöten, ja haavasta pulppusi verta tasaisena virtana. Alec vain tuijotti veistä, kykenemättä tekemään mitään. Hänen ajatuksensa harhailivat ja kaikki tuntui yhtäkkiä niin kaukaiselta. Kipu oli niin kauhea, se oli joka puolella ja kasvoi joka sekunnilla. Jostain kaukaa Alec kuuli Isabellen ja Jacen huudot, mutta hän ei kyennyt ymmärtämään mitä he sanoivat. Isabelle kyyristyi Alecin ylle, ja hänen kasvoillaan oli kauhistunut ilme.
"Alec, kuuletko minut?" Isabelle sopersi hätääntyneenä. "Jace, tuo steelesi!"
Alecin näkökenttä hämärtyi hiukan, ja hän alkoi yskiä verta. Häneen sattui niin paljon, että hän toivoi pyörtyvänsä. Jace tarttui veitseen ja kiskaisi sen yhdellä nopealla liikkeellä irti Alecin mahasta. Alec huusi, sillä kipu kasvoi entisestään. Verenvuoto nopeutui ja Isabelle painoi kätensä veljensä haavan päälle, jotta Alec ei vuotaisi kuiviin. Mutta siitä ei ollut mitään apua, sillä haava oli niin suuri. Alec tunsi, kuinka joku piti hänen kädestään kiinni ja kuiski rauhoittavia sanoja. Jace liikutteli steeleä hänen yllään, mutta jostain syystä mitään ei tapahtunut. Haava ei umpeutunut ja veri jatkoi valumistaan. Alecin ympärille oli kertynyt jo verilammikko, joka kasvoi kasvamistaan. Isabelle painoi kätensä kovemmin haavan päälle, ja ne upposivat hänen veljensä vereen.
Alec ajatteli Magnusta, ja sitä miten ei ollut koskaan sanonut, että rakasti tätä. Hän ajatteli kaikkia heidän yhteisiä hetkiään, niin hyviä kuin huonojakin. Hän kuvitteli mieleensä Magnuksen kuvan, kimaltavana ja kauniina kuten aina.
Ja sitten kaikki pimeni.
***
Magnus haukotteli makeasti ja kierähti kyljellensä. Hänen pitkät kätensä tavoittelivat jotain, mutta kohtasivat pelkkää ilmaa. Hän aukaisi silmänsä ja huomasi, että hänen varjometsästäjänsä ei ollutkaan hänen vierellään. Hänen suunsa mutristui harmista, kun hän katsoi vieressään olevaa tyhjää paikkaa. Magnus olisi halunnut herätä Alecin vierestä, nähdä tämän siniset silmät heti ensimmäiseksi ja halata tätä. Hän mietti, missä Alec oli. Luultavasti metsästämässä demoneita sisarustensa kanssa. Varjometsästäjän ammatti oli täynnä yllätyksiä, ja heidän piti olla valmiina demonimetsästykseen vaikka keskiyöllä. Usein Alec saattoi lähteä mitä omituisempiin aikoihin. Magnus ei pitänyt siitä, mutta hän piti kuitenkin suunsa tukossa. Hän tiesi, että varjometsästäjänä oleminen on rankkaa ja vastuullista hommaa. Mutta häntä ärsytti silti, että aina kun hänellä ja Alecilla oli mukavaa ja rentoa yhdessä, Alecin pitikin yhtäkkiä lähteä.
Magnuksella oli suuri tarve suojella sinisilmäistä varjometsästäjäänsä. Hän oli aina kauhean huolestunut, kun Alec ei ollut hänen luonaan. Joka kerta hän pelkäsi, että jotain pahaa tapahtuisi. Hän odotti aina puhelimen lähellä, valmiina ryntäämään Instituuttiin jos tulisi tarve. Pelkkä ajatuskin siitä, että Alecille kävisi jotain pahaa oli tarpeeksi saamaan Magnuksen sekaisin. Hän ei ollut koskaan kertonut Alecille, miten huolissaan hän oikeasti oli, sillä hän ei halunnut pelästyttää tätä pois. Aina kun Alec lähti jonnekin, Magnus peitti huolensa ja esitti rentoa. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että ei ollut mitään syytä huoleen mutta epäonnistui surkeasti. Kun Alec tuli kotiin metsästyksen jälkeen, Magnuksen täytyi käyttää kaikki itsehillintänsä siihen ettei rynnännyt suoraan Alecin ja vetänyt tätä tiukasti syliinsä.
Joskus öisin hän näki kauheita painajaisia, joissa Alec kuoli ja hän itse joutui vain katselemaan vierestä, kykenemättä tekemään yhtään mitään. Kun hän heräsi unestaan, hän oli aina hikinen, ja hänen sydämensä pamppaili. Hänen oli pakko vilkaista Alecia nähdäkseen, että tämä oli kunnossa. Kun hän näki Alecin makaamassa vierellään, hän helpottui suuresti. Mutta jos Magnus oli yksin, hän meni melkein sekasin huolesta. Kuvitelma Alecin kuolemasta oli piirtynyt hänen verkkokalvoillensa, eikä hän päässyt siitä enää eroon.
Magnus hieroi silmiään ja nousi ylös kanariankeltaiselta sängyltä. Hän asteli keittiöön ja heilautti kättään laajassa kaaressa. Yhtäkkiä hänen eteensä ilmestyi höyryävä kahvimuki. Hän virnisti iloisesti ja nappasi kahvin käteensä. Hän oli juuri aikeissa juoda sen, kun hän yhtäkkiä huomasi pöydällä pienen lapun. Hän otti sen uteliaasti käteensä ja luki.
Magnus, minun piti lähteä Instituuttiin. Isabelle soitti ja käski minun mennä sinne, sillä jossain on kuulemma ehkä demoneita. Me menemme tarkistamaan tilanteen. Tulen takaisin niin pian kuin kykenen.
Magnus hymyili ilottomasti Alecin koruttomalle viestille. Sen ulkomudosta päätelleen olisi voinut luulla, että se oli vaikka äidille kirjoitettu. Ei merkkiäkään siitä, että se oli poikaystävälle. Ei ollut edes "nähdään", "tulee ikävä", "rakastan sinua" tai mitään muutakaan. Ei yksinkertaisesti mitään.
Magnus rakasti Alecia niin paljon, mutta häntä tuskastutti se miten epävarma Alec oli heidän suhteestaan. Hän ei osoittanut tunteitaan kovinkaan usein eikä Magnus tiennyt yhtään rakastiko Alec häntä oikeasti vai ei. Hän kyllä oletti, että Alec rakasti häntä mutta hän ei ollut kuitenkaan täysin varma. Magnus rakasti Alecia, ja hän oli myös sanonut sen monta kertaa. Kun hän oli sanonut sen ensimmäisen kerran, Alecin reaktio ei ollut kuitenkaan ollut sellainen kuin Magnus oli toivonut. Alec oli seisonut monta minuuttia täysin jähmettyneenä ja rynnännyt sitten ovesta ulos. Magnus oli kironnut itseään siitä hyvästä, että oli säikäyttänyt Alecin pois. Mutta vaikka hän yrittikin kieltää sen, se että Alec ei ollut sanonut sitä takaisin oli satuttanut häntä kovasti. Vaikka Alecin onni olikin hänelle tärkeintä, hän halusi olla myös itse onnellinen. Ja hän oli melko varma, että Alec oli hänen onnensa.
Magnus huokaisi ääneen, kun hän ajatteli heidän suhdettaan, joka oli niin monimutkainen. Alec halusi pitää sen ehdottomasti salassa vanhemmiltaan ja Klaavilta. Magnus ei pitänyt siitä, sillä hän halusi olla avoin. Hän ei halunnut esittää, ettei tuntenut Alecia kohtaan mitään. Aina kun he olivat jossain missä oli muitakin ihmisiä, Alec pysytteli kaukana Magnuksesta ja ei edes vilkaissut tähän päinkään. Se ei tuntunut Magnuksesta kovin mukavalta, eikä hän halunnut esittää. Mutta kuitenkin hän teki niin. Hän välitti Alecista niin paljon, että suostui valehtelmaan tämän puolesta. Hän oli valmis luovuttamaan kaiken Alecin vuoksi, mutta ei ollut yhtään varmaa tekisikö tämä samoin. Joskus Magnuksesta tuntui siltä, että hän ei jaksaisi enää. Mutta rakkaus sai hänet jatkamaan.
Puhemies Miau hyppäsi pöydälle ja havahdutti Magnuksen ajatuksistaan. Pieni kissa kehräsi vasten velhon kättä ja tämä silitti hellästi kissan pehmoista turkkia. Magnus hymyili hajamielisesti, nyt taas hyvällä tuulella. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, eivätkä muut oikein pysyneet niissä mukana. Pieni sivuvaikutus vuosisatojen ajan elämisestä.
Magnus asteli sulavasti kylpyhuoneeseen ja aloitti päivittäisen meikkausrutiininsa. Vähän kimalletta sinne, vähän kajaalia tänne. Lopputulos oli tyrmäävä, vaikka hän itse sanoikin. Hän hymyili peilikuvalleen ja iski silmää. Toisin kuin yleensä, Magnus ei tehnyt hiuksillensa mitään vaan jätti ne normaaleiksi. Hän ei jostain syystä jaksanut välittää kovinkaan paljon ulkonäöstään tänään. Ja sitä paitsi, Alec oli sanonut että Magnus näytti hyvältä hiukset alhaalla.
Tuttu soittoääni soi makuuhuoneessa, ja Magnus meni nopeasti sinne. Hän nappasi puhelimen käteensä ja katsoi soittajan numeroa. Se oli Isabelle. Kulmiaan kurtistaen hän vastasi siihen.
"Mitä asiaa, Isabelle?" Magnus töksäytti epäkohteliaasti. Hänellä ei ollut aikaa jutella Isabellen kanssa juuri nyt.
"M-Magnus, sinun pitää tulla heti In-Instituuttiin", kuului nyyhkyttävä ääni.
Magnus oli heti huolissaan. Isabellen ääni tärisi, ja hän kuulosti todella järkyttyneeltä. Jotain pahaa oli selvästikin tapahtunut. Ajatus Alecista loukkaantuneena ajelehti Magnuksen mieleen, mutta hän pakotti sen pois. Ei, hän ei saisi ajatella sitä.
"Mikä on hätänä?" Magnus tivasi. Hän taisteli pitääkseen äänensä tasaisena, mutta siihen hiipi paniikinomainen sävy.
Isabelle nyyhkytti entistä kovempaa. "Se o-on Alec. Hän on loukkaantunut."
Magnus puristi puhelinta niin kovasti, että se melkein hajosi. Hänen hengityksensä nopeutui ja paniikki otti hänestä vallan. Alec, hänen rakas varjometsästäjänsä oli loukkaantunut. Kauhukuvat Alecista makaamassa kuolleena ja täysin liikkumattomana valtasivat hänen mielensä.
"Tule pian. Se n-näyttää... pahalta."
Magnus ei edes huomannut, kun puhelin tippui hänen kädestään. Hän ryntäsi ulko-ovesta ulos ja pinkaisi heti juoksuun. Ihmiset katsoivat häntä kummissaan, kun hän juoksi heidän ohitsensa mutta hän ei välittänyt tippaakaan. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Alecia. Paniikki kuristi hänen kurkkuaan, ja hänen oli vaikea hengittää. Koskaan aikaisemmin hän ei ollut välittänyt kenestäkään muusta kuin Alecista näin paljon, ja nyt se kostautui. Hän kieltäytyi ajattelemasta pahinta vaihtoehtoa, mutta silti se hiipi hänen mieleensä.
Hän juoksi koko matkan Instituuttiin. Kun hän saapui ovelle, hän tajusi ettei hänellä ollut hajuakaan miten sen sai auki. Hän oli niin turhautunut ja paniikissa, että koputtamisen sijaan hän ojensi oikean kätensä ja ovi aukeni korviahuumaavasti paukahtaen. Siitä tulisi luultavasti vaikeuksia Magnukselle, mutta hän ei välittänyt. Hänen piti päästä Alecin luo hinnalla millä hyvänsä. Hän vakuutti itselleen, että hän pystyisi kyllä parantamaan Alecin niin kuin ennenkin. Sitten kaikki olisi taas hyvin.
Magnus juoksi koko matkan sairastuvalle. Hän läimäytti ovet auki ja näki Isabellen ja Jacen seisomassa vuoteen ympärillä. Isabelle nojasi Jacen olkapäähän ja itki kovaäänisesti. Paksut kyynelvanat valuivat pitkin hänen likaisia poskiaan, ja hänen ripsivärinsä oli levinnyt mustiksi laikuiksi. Jace oli kietonut kätensä Isabellen ympärille, ja hänkin näytti itkevän. Jace, joka oli aina niin rohkea ja itsevarma, itki. Hänen silmänsä katsoivat ilmeettömästi sängyssä makaavaa hahmoa samalla kun hän silitti Isabellen hiuksia.
Jostain syystä Magnus pysähtyi hetkeksti ovelle. Hän yritti tajuta edessään olevaa näkymää, mutta hänen aivonsa eivät pystyneet käsittelemään mitään. Nopein, horjuvin askelin hän asteli kohti Jacea ja Isabellea. He kuulivat hänen tulonsa ja kääntyivät häntä kohti. Isabelle oli aikeissa sanoa jotain, mutta Magnus työnsi hänet kovakouraisesti syrjään. Hän katsoi edessään olevaa kauheaa näkyä, ja hänen kurkustaan pääsi tukahtunut nyyhkäisy.
Alec makasi liikkumattomana sängyssä. Hänellä oli edelleen päällään taisteluasunsa, joka oli pahasti repeytynyt. Hänen kasvonsa oli aivan vitivalkoiset ja toisen posken poikki kulki ilkeännäköinen haava. Mutta pahinta oli hänen mahansa. Keskellä sitä oli iso, ammottava reikä. Haava oli täynnä verta, ja se oli kammottavan näköinen. Magnus katsoi sitä paniikissa silmät suurina, ja hänestä tuntui siltä kuin voisi alkaa hyperventiloimaan. Alec näytti niin... haavoittuneelta. Hänen kasvonsa olivat aivan liian valkoiset, ja hän oli liian liikkumaton. Silmät olivat kiinni, ja hänen ilmeesä oli levollinen, kivusta ei ollut jälkeäkään. Melkein kuin kuolleella.
Magnus sai vihdoinkin otteen itsestään, ja hän syöksyi Alecin viereen. Hän tarttui tämän kädestä ja tunsi kuinka taika virtasi hänestä Aleciin. Siniset kipinät tanssivat Alecin haavan ympärillä, mutta mitään ei tapahtunut. Haava pysyi yhtä kauheana kuin aikaisemminkin. Magnus yritti kovempaa. Hän kutsui kaiken taikuutensa luoksensa ja keskitti sen Aleciin. Vieläkään ei tapahtunut mitään, ja Alecin silmät pysyivät kiinni.
Kyyneleet alkoivat valua nopeasti Magnuksen silmistä. Hän nyyhyttti äänekkäästi ja tarrasi uudelleen Alecin kädestä kiinni. Hän ei ymmärtänyt miksi taikuus ei toiminut, mutta hän aikoi yrittää vielä. Yhtäkkiä hän tunsi käden olallaan, ja hän kääntyi. Jace seisoi hänen takanaan, silmät kyyneleistä sumeina. Hän tarttui Magnukseen ja veti tämän kauemmaksi.
"Magnus..." Jace kuiskasi rahisevalla äänellä. "Hän on kuollut."
Hetken aikaa Magnus tuijotti Jacea ja kaikki äänet tuntuivat häipyvän kuuluvista. Isabellen lohdutonta itkua ei kuulunut enää, ja vaikka Jacen huulet liikkuivatkin, mitään ääntä ei kuulunut. Magnus kuuli päässään ne sanat yhä uudestaan ja uudestaan, aivan kuin jokin kauhea toisto olisi päällä. Vaikka hän kuuli ne, hän ei suostunut uskomaan niitä. Ei Alec ollut kuollut. Tämä oli varmasti jokin vitsi. Kohta Alec pomppaisi ylös sängystä ja ilmoittaisi olevansa täysin kunnossa. Magnus kietoisi hänet syliinsä ja suutelisi. Alec suutelisi takaisin, välittämättä siitä että Jace ja Isabelle olivat paikalla. Kaikki olisi taas hyvin.
"Ei", Magnus sanoi yllättävän vakaalla äänellä. "Alec ei ole kuollut. Minä parannan hänet."
Jace pudisti päätään tuskaisen näköisenä, ja Isabelle puhkesi entistä kovempaan itkuun. Magnus katsoi heitä epäuskoisena, miettien miksi ihmeessä he ulisivat siinä. Hän parantaisi Alecin, niin kuin aina ennenkin. Haava oli iso, mutta kyllä Magnus saisi sen parannettua. Hänen oli pakko saada.
"Magnus, parantaminen ei auta. Hän ei herää enää", Jace sanoi murtuneella äänellä.
Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Magnuksen nyrkki osui Jacen leukaan. Jace hoiperteli taaksepäin ja katsoi Magnusta järkyttyneenä. Magnuksen ilme oli kauhistuttava, sekoitus vihaa, epäuskoa ja surua. Hänen kissamaiset silmänstä kimalsivat kyyneleistä, jotka valuivat tasaisesti hänen poskillaan.
"Älä sano noin! Hän ei ole KUOLLUT!" Magnus huusi. Sitten hänen hartiansa lysähtivät, ja hänen silmiinsä ilmestyi tyhjä katse. "Hän ei ole kuollut", Magnus kuiskasi niin hiljaa, että sitä ei melkein kuullut. Hän katsoi Alecia, joka makasi edelleen liikkumattomana sängyllään. "Hän ei ole kuollut, eihän?
Vastausta ei kuulunut. Magnus katsoi Jacea, ja pelkkä vilkaisu tämän kyyneleisiin silmiin riitti vastaukseksi. Yhtäkkiä hän lysähti kasaan Alecin sängyn vierelle ja häneltä pääsi kauhea tuskanhuuto. Kyyneleet valuivat erittäin vuolaasti hänen poskillaan, ja hän tärisi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja itki lohduttomasti. Isabelle ja Jace katsoivat häntä sanakaan sanomatta, ja hekin itkivät. Isabelle nyyhkytti Jacen paitaan samalla kun Jace katsoi kuollutta Alecia, joka oli ollut hänen veljensä ja parabatinsa. Jace katui sitä, ettei ollut koskaan kertonut Alecille miten paljon oikeasti välitti tästä. Hän oli aina suhtautunut välinpitämättömästi kiintymyksen osoituksiin, eikä ollut koskaan osoittanut rakkautaan kenellekään. Mutta hän oli rakastanut Alecia kuin veljeään. Ei ollut väliä, ettei Alec ollut oikeasti Jacen veli. Hän oli aina ollut parempi veli kuin kukaan muu olisi voinut olla.
Magnus ei suostunut uskomaan, että Alec oli kuollut. Hän ei voinut mitenkään uskoa, että hänen varjometsästäjäänsä ei ollut enää olemassa. Se ei ollut totta, se ei saanut olla totta. Ei hänen suloinen Alecinsa.
Alec, joka käytti reikäisiä huppareita ja risaisia farkkuja. Alec, jonka tukka näytti siltä, että se oli leikattu pensassaksilla. Alec, jonka siniset silmät olivat kuin syvä meri. Alec, joka punastui pienimmästikin asiasta. Alec, joka oli käsittämättömän ujo. Alec, jonka töykeän ulkokuoren tehtävä oli peittää se, kuinka särkynyt hän sisimmissään oli. Alec, joka ei uskonut että joku voisi oikeasti rakastaa häntä.
Alec oli kuollut. Magnus ei enää koskaan kuulisi hänen ääntään, koskettaisi häntä, näkisi hänen sinisiä silmiään. Hän ei enää koskaan tuntisi Alec huulia omillaan tai tämän käsiä hänen ympärillään. Ja kaikki siitä syystä, että yksi kohtalon pikku oikku oli riistänyt Magnukselta tämän rakkaan.
Magnuksen hengitys muuttui pinnalliseksi, ja kyyneleet peittivät hänen näkökenttänsä. Hän oli polvillaan Alecin sängyn vieressä, ja hänen päänsä nojasi tämän käteen. Magnus käsi tarttui haparoiden kiinni Alecin jääkylmään käteen. Se tuntui niin väärältä, sillä Alec oli aina ollut lämmin. Magnus puristi kättä kovaa, aivan kuin se saisi Alecin palaamaan kuolleista. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja toivoi, että tämä olisi taas yksi painajainen. Siitä hän voisi ainakin herätä.
"Minä rakastan sinua", Magnus kuiskasi hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Hän painoi huulensa Alecin jääkylmien huulien päälle viimeisen kerran.
Magnus sulki silmänsä, sillä hän ei enää kestänyt katsoa Alecin ruumista. Hän ei vain voinut katsoa varjometsästäjäänsä ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että tämä oli kuollut.
"Magnus, minun täytyy kertoa sinulle yksi asia", Isabelle sanoi hiljaa. Hän puhui ensimmäinen kerran sen jälkeen, kun Magnus oli tullut ja vaikka hänen äänensä tärisi, se oli päättäväinen.
"Sen jälkeen kun Alec loukkaantui, hän heräsi vielä hetkeksi", Isabelle jatkoi ja nyyhkäisi kerran. "Ja hän käski minun kertoa sinulle, että hän... rakastaa sinua."
Magnuksen pää nytkähti ylös, ja hän tuijotti Isabellea silmät suurina. Hänen suustaan pääsi äännähdys, joka saattoi olla jotain nyyhkäyksen ja henkäyksen väliltä.
Alec rakasti häntä. Alec todellakin rakasti häntä. Hetken ajan Magnus oli niin onnellinen siitä, että unohti kokonaan missä tilanteessa oli. Hän ajatteli vain sitä, että Alec, ujo varjometsästäjä, rakasti häntä, kimaltelevaa velhoa. Mutta sitten hän muisti, että Alec olikin kuollut. Ja siitä syystä hän purskahti entistä kovempaan itkuun.
Magnus kömpi Alecin viereen ja piti tätä hellästi sylissään. Hän asetti Alecin pään hellästi rintakehäänsä vasten ja alkoi silittellä tämän mustia hiuksia. Hän katsoi Alecia niin rakastavalla ilmeellä, että Isabelle purkahti uudelleen itkuun. Magnus kuiskaili sanoja Alecin korvaan, vaikka tiesikin että tämä ei enää koskaan kuulisi mitään. Hän veti peiton Alecin haavan ylle ja teeskenteli, että tämä vain nukkui.
Aamu vaihtui hiljalleen päiväksi, päivä taas yöksi. Magnus ei kuitenkään lähtenyt varjometsästäjänsä luota, vaan hän pysytteli siinä niin kauan kuin pystyi. Isabelle ja Jace olivat jo lähteneet, sillä heidän tehtävänään oli ollut kertoa Maryselle, Robertille ja Maxille, jotka olivat tulossa New Yorkiin seuraavana päivänä.
Magnus makasi edelleen Alecin vieressä, kädet tiukasti tämän ympärillä. Hän laski päänsä Alecin olkaa vasten ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän kietoi sormensa Alecin sormien ympärille, jotka olivat jääkylmät ja kankeat. Se ei kuitenkaan haitannut Magnusta, sillä hän halusi vain pitää Alecista kiinni eikä päästää koskaan irti.
"En tule koskaan rakastamaan ketään niin kuin sinua", Magnus kuiskasi ja katsoi Alecin kalpeisiin kasvoihin. "Minä tulen olemaan ikuisesti sinun."
Sen jälkeen hän sulki silmänsä uudelleen ja nukahti varjometsästäjänsä viereen. He molemmat olivat unessa, mutta ero oli siinä, että Alec ei tulisi heräämään enää koskaan.
