Nimi: HEI HEI MITÄ KUULUU? tietysti apulannalta ja capsi on kuin onkin olennainen
Kirjoittaja: c'est moi, villis, kokkelispäissäni törkkään tän tänne, olen viaton huomenna
Genre: emt draama, ajatuksiani vain viljelin ja dramatisoin, mutta ei tää mikään biograafinen teos ole
Ikäraja: olkoon se K-11 kielenkäytön ja yleisen pessimismin vuoksi, mitä nyt ohjeita tihwustin silmät wistissä
A/N: pohdintaa. erään iltapäivän yhden sivun mittainen bervaalinen (ja kun sanon bervaalinen, tarkoitan verbaalinen, tuli vaan typo) tuotos, jossa ei juonta eikä mainittavia henkilöitä. perustuu tositapahtumiin, paitsi että ei. kuten usein blockbuster-leffoissakin, oli tuo vain yritys saada ihmiset haukkomaan henkeään ONGSTÄÄ SIRIUSLI NINKU HÄPEND? no.. puoliksi. ystävälläni on kyllä gerbsuja. ois kiva jos sais palau-- naja, huu am i kiddin, kuka tästä nyt mitään irti saa. kertokaa jos luitte ja saitte esim egoboostit tms! xo
HEI HEI MITÄ KUULUU?
Tää on se jännä juttu elämässä: kysyttäessä mitä sulle kuuluu, oletus on, että sä kerrot mitä sulle kuuluu etkä vain kohauta olkias ja vastaa, ”ei mitään jättespessuu”. Koska sen jälkeiset minuutit sä vietät tuijottaen lumisadetta sälekaihtimien välistä, kun kaveri pöydän toisella puolella jaarittelee ummet lammet sen viimeviikonloppuisista ostoksista lemmikeilleen. Ja sä kysyt iteltäs, miksi vitussa et ottanut iloa irti siitä hetkestä jota sulle tarjottimella komeasti herutettiin, miksi vitussa sä et käyttänyt omaa vastaustasi johonkin kehittävämpään kuin ”ei mitään jättespessuu”.
Sit sä sisäistät ettei elämä toimi niin, sä sisäistät ettei sun elämäs toimi niin. Koska sun päässäsi on automaatio siitä, että joko A) sun kuulumiset on yleensä niin tyhjänpäiväisiä, ettei sun tarvitse kahdesti miettiä, onko niihin kuulumisiin mahdollisesti lisätty jotain jättespessuu sitten viime näkemän tai B) ketään. ei. vittujakaan. kiinnosta. Se menee fifty-fifty A:n ja B:n välillä, joka kerta kun sulle osoitetaan kysymys ”no mitäs sulle kuuluu?” Fifty-fifty. No kiipesit sä yhelle semivuorelle, jolta näkee koko kaupungin yli. No teit sä yhen akustisen biisin elämisen tuskasta. No olihan teillä kuukausipäivä ja kävitte leffassa ja illallisella.
Ei mitään jättespessuu.
Ja sä kuuntelet puolella korvalla, kuinka sun frendin gerbiilit vierastaa uusia puruja ja niiden kakka on vääränväristä, sniff. Kyllä ne nyt varmaan kuolee niihin vitun vihreisiin papanoihinsa. Ja sä symppistelet, no, toivottavasti ne nyt tottuis niihin puruihin, no, jos ne ei sitten totu niihin niin no, kai sun on pakko palata niihin vanhoihin puruihin, niin, no, jättesniff. Todellisuudessa sun ei tekis mieli sanoa mitään muuta kuin että hirttäis ne saatanan rottansa niihin puruihin.
Lähinnä se on sun realistinen aivopuoliskosi joka estää sua sanomasta niin, koska puruihin on mahdotonta hirttää ketään. Ja tukehduttaminen nyt olis aivan liian brutaalia. Epäinhimillistä.
Muodostuu lumipalloefekti. Eniten sua alkaa vituttaa kaikki, ja laskiessasi montako kertaa frendin suusta putkahtaa sana ”niinku”, hiljaa mielessäsi sä toteat että sen enempää kuin sen puheella, ei sullakaan ole merkitystä. Sulla ei ole merkitystä sille. Ei se tarvitse sua. Hyvä esimerkki on se, kuinka sun muuttaessa toiselle paikkakunnalle, tää bäst vän lakkautti yhteydenpidon. Ei enää kutsuja kahville. Ei enää lauantaisia leffailtoja, koska jesus fucking christ, olihan sillä nyt muitakin bessuja, perkele. Ethän sä paljoa ollutkaan tehnyt sen hyväksi, ethän sä esim helvetisti ollutkaan uhrannut sen puolesta. Mut hei, fuck the world, sä muutit neljänkymmenen kilsan päähän, sua ja sun tekojas ei ole olemassa enää.
Jos sä olisit vaan sanonut, kuinka kivaa sulla oli keilaamassa parin kaverin kanssa; jos sä olisit edes vähän hehkutellut, että sun hulttio pikkuveljesi sai perjantaina paperit amiksesta, ja hei, hyvät sellaiset... saattais olla vähemmän henkisesti uuvuttavaa kuunnella sitä jankutusta heinistä. Eiku puruista. Kas, keskittymiskykysi alkaa tosissaan herpaantua. Ethän sä nyt sentään hyvällä omatunnolla heiniä ja puruja sekottaisi keskenään.
Sun kaveri ei lopeta puhumista. Sulta on mennyt korvien ohi sanoja, lauseita. Kokonaisuuksia, niin ettet sä ole varma mistä se juuri sillä hetkellä lörpöttää. Ei sen väliä, pienet välimurahdukset ja nyökkäily ajaa dialogin asian. On todella mielenkiintoista, miten kauan joku kykenee ”pitämään keskustelua yllä” pelkällä oman äänensä kuuntelulla. Se ei edes ole minkäänlaista sarkasmia, vaan surullinen fakta että jotkut todella tajuavat ajatella vasta puhuessaan. Kai se on vähän kuin kuullunymmärtämistä. Listen to the conversation between you and yourself and write down the answers to the questions below. Ja ne samat ihmiset eivät käsitä, että joskus todella saa ajatella ennen puhumista. Kaikkea ei tarvitse edes sanoa ja joitakin asioita voi typistää ytimekkäämmiksi tietoiskuiksi. Not kidding, ei se maailma kaadu jos niiden rottien jätösten väri jää kertomatta.
Joten mikset antaisi hieman arvoa omillekin kuulumisillesi?