Nimi: Kämppis
Kirjoittaja: Jinxie
Ikäraja: K-11
Genre: angst, slice of life
Varoitukset: puhekielistä tekstiä, viittaus huumeidenkäyttöön
A/N: Ensimmäinen originaaliteksti jonka julkaisen. Poikkeaa aika paljon normaalityylistäni (minäkertoja ja puhekieli), mutta idea tuli vain yksi päivä ja kirjoitin tämän melkein suoralta istumalta. Kommenttia ja kritiikkiä otan mieluusti vastaan, sillä haluan kehittyä kirjoittajana
Me ei oltu tunnettu kovinkaan kauaa toisiamme, kun mä näin sen ensimmäisen kerran pistävän itselleen piikkiä. Ahaa, mä vaan ajattelin, no ei sinänsä mikään ihme. Mun kämppis nimittäin, ja yksi parhaista kamuista – vaikken mä oikeastaan tietänyt siitä paljon – oli aika hämärä tyyppi. Nuorisorikolliseksi sitä kaikki mummot kauhistelivat ulkonäön perusteella, vaikkei se ikinä ollut tehnyt mitään suurempia rötöksiä, ainakaan mun tietääkseni. Mitä nyt hengaili joskus aika epäilyttävissä piireissä.
No suoraan sanottuna se kyllä näytti aika paljon jostain vankilasta karanneelta, varsinkin aamuisin. Se oli tosi laiha, muistutti jotain nälkiintynyttä lintua. Sillä oli lyhyet ja mustat epätasaisesti leikatut pörröiset hiukset jotka olivat koomisesti pystyssä aamuisin sen herätessä. Joskus mä ihmettelin, että miten se onnistui saamaan sen otsiksenkin sojottamaan suoraan ylös, mutta kai se sitten vain nukkui naamallaan. Päällään sillä oli melkein aina jotain tummaa, kulunutta ja revittyä, jopa ne harvat uudet kuteet joita se joskus osti, oli jo valmiiksi käytetyn näköisiä. Lisäksi se käytti aina pitkähihaisia ja hirveätä kasaa kaikennäköisiä rannekillukkeita, jotka mä ymmärsin, sillä ei se halunnut kaikkien näkevän sen käsien taipeita koristavia arpia.
Sillä oli myös tosi pistävä katse. Olin joskus nähnyt kun se suuttui jollekin idiootille: kapeat siniset silmät tummuen se oli laittanut äijän ketoon. Jos ei tuntenut sitä ollenkaan, se varmaan oli pelottava vielä sen kasvojenkin perusteella – niiden sen pistävien silmien alla oli aina tumman sinertävät varjot, jotka ei ikinä tuntunu katoavan, ja terävät kulmakarvat nousi ja laski sen mukaan, kuinka paljon se nauroi ihmisten idioottimaisuudelle. Mä joskus mietin, että jos se olis eläny niin kuin muut terveelliset ihmiset, olis se varmaan ollut aika miellyttävän näköinen. Sillä oli korkeat poskipäät ja kun se nauroi, niin se hymyili koko hammasrivistöllään. Kovin usein ja varsinkaan muualla kuin tutussa seurassa se ei kuitenkaan näyttänyt tunteitaan.
Vaikka me asuttiin samassa kotoisan kehnossa kunnossa olevassa kämpässä, niin saattoi välillä käydä silleen, etten mä nähnyt sitä muutamaan päivään ollenkaan. Se tuli ja meni milloin sitä huvitti – jopa keskellä yötä – ja mä tein samoin. Silloin tällöin kävi niin, että se tuli kotiin ihan turpiinsa ottaneena. Se tykkäsi lyödä vetoa ja vielä enemmän se tykkäs tapella. Vaikkei sen anorektikon lookista olisi uskonut, niin se myös osasi vetää turpaan. Usein kävi niin, ettei vastustajat edes nähnyt sen tulevan kunnes olivat jo maassa – sen koon ansiosta se oli nopea. Aina ei nopeus ja tekniikat kuitenkaan riittäny ja se hävis. Silloin mä autoin sitä taas kursimaan itsensä kokoon ja sitten se murjotti pari päivää ruhjeineen, ennen kuin taas häipyi jonnekin hoitelemaan bisneksiään.
Sitten yks päivä kun mä taas istuin mun läppärin ääressä ja koodasin – tein joskus puolilaittomia hommia firmoille freelancerinä – niin mä näin sen tulevan ovesta tosi ahdistuneen näkösenä. Sen kulmat oli ihan rytyssä ja tuntui kuin sillä olisi ollut jonkinnäköinen pilvi tunteita täynnä olevaa ilmapiiriä ympärillään: heti tuli itsellekin huolestunut, ärtynyt ja ahdistava olo. Ovi pamahti kiinni sen jäljessä ja ihan omissa maailmoissaan se harppoi keittiön ovesta suoraan sisään, tajuamatta että mäkin olin himassa. Mä tuijotin hetken sen perään vähän hämmentyneenä mutta sitten vaan jatkoin mun töitä, jotka oli jo valmiiks myöhässä.
Ei me ikinä oltu sellaisia tyyppejä jotka puhuis mitään syvällistä tai tosi henkilökohtaista, joten en mä nytkään alkanu kyselee, et mikä sitä kiusas. Välillä tuntui, et meil olis ollu sellainen näkymätön muuri meiän välissä, jonka yli me ei ikinä menty, hengattiin vaan siinä keskellä no-man's landilla. Enimmäkseen meiän keskustelut just koostu läpän heitosta, naljailusta ja kysymyksistä siitä, että oliks meillä kaapissa ruokaa tai koska oli vuokran eräpäivä.
Mä hätkähdin hereille vasta mun puolitehoisista pohdinnoista hetkeä myöhemmin, kun keittiöstä kuului tömähdys ja sen perään kolinaa. Mä rypistin kulmiini metelille, mutta vasta seuraava ääni sai mut nousemaan ylös ja lähtemään kohti kyökkiä. Siinä se makas sitten siellä lattialla, vaan henkeä haukkova korina halkaisi hiljaisuuden kunnes mä löysin itteni ja säntäsin sen vierelle.
Se tukehtui, ei saanu ilmaa jo ennestään pilattuihin keuhkoihinsa. Tää kaikki oli tapahtunu varmaan parissa sekunnissa, mutta mulle se aika tuntui minuuteilta. Ihan kuin olisin pudonnu sen veden sinisiin silmiin niiden täyttyessä kyyneleistä, hukkuen niihin niin kuin se näytti nyt tekevän kuivalla maalla.
Vasta kun mä olin jo ehtiny polvistuu siihen sen viereen lattialle, mä huomasin lasinsirut. Ne oli varmaan peräisin jostain lasista jonka se oli särkeny paloiks saadessaan kohtauksensa. Mä en välittänyt. Katoin sen kättä, joka tärisi ku se yritti ottaa jotain taskustaan. Henki edelleen pihisten ja vinkuen se yritti kertoo jotain, sen silmät oli ammollaan ja itkien se katsoi mua, kivusta kouristellen. Sen kädet tutisi nyt jo niin holtittomasti, et se mitä se etsi kierähti lattialle. Yks niistä sen piikeistä, täynnä jotain nestettä. Mä en tajunnu miks se halusi piikittää itseään sellasella hetkellä, mutta kai sen kohtaus oli sitten joku sairas vieroitusoire.
Mä kuitenkin tajusin siinä sekuntien kuluessa ja sen silmien hiljalleen kääntyessä kohti takaraivoo, ettei nyt ollu aika kysellä mitään, en halunnu olla syy sen kuolemaan. Sen se sais tehä iha yksin. Neula lävisti sen sinisenkalpean ihon ja painoin aineen sen vereen. Seurasin sen kasvoja tiiviisti ja hetken mä pelkäsin, ettei mitään tapahtuiskaan, ku se vaan jatkui hyödytöntä haukkomistaan. Sen aivot tais vihdoin vaihtaa lepotilaan sitten, näin sekunnin verran vaan valkosta kun sen katse pakeni silmäluomien taakse ja se menetti tajuntansa. Käsien tärina lakkas ja kiemurtelu kans. Ja vihdoin se hirvee korina katos ja sen henki alko kulkee luonnollisemmin.
Mä katsoin sitä vielä hetken aikaa ja tajusin vasta sitten kuinka peloissani mä ite olin ollu. Pyyhin mun kasvoja hihaan kylmästä tuskanhiestä, ja silmät jotka oli vetistyny pelkästä myötätunnosta. Pari lasinsirua oli tarrautunu mun housujen polviin ja nypin ne pois.
Se oli yhtä luuta ja nahkaa ku näyttikin olevan ku nostin sen ylös lattialta ja siirsin sohvalle. Ei nyt mitenkään ylikevyt ku en mä itekään mikään habailija ollut, mut olin silti oottanu painavampaa, niinku sen suuri ego painaisi jo itessään parikyt kiloo. Ja olihan se melkein mun pitunenkin kaveri, siinä vähä vaille satakasikyt.
Mä menin sinä iltana nukkumaan tosi hämmentyneenä. Ekaks kyl kävin viel tsekkaa, ettei se ollu heittäny veiviään aineistaan huolimatta. Tuijotin sen kalpeita kasvoja vähä aikaa mut sitten hermostuin. Oli outoa nähdä se niin heikkona ja haavoittuvaisena. En muista et olisin ikinä nähny sitä unessa. Tai ehkä tässä tilanteessa pitäisi puhua tajuttomuudesta, sillä se oli pelottavan liikkumaton. Ruumiilta se lähinnä näytti, mä mietin pois hipsiessäni, tietämättä edes miks tein niin koska se ei voinut kuulla mun askeleita.
Aamulla kaikki tuli vasta mun mieleen takaisin kun mä puoliunessa zombeilin keittiöön keittää kahvii. Siellä se oli siivoilemassa eilisiä lasinsiruja. Mä olin ollu liian laiska niitä lakaisemaan, tai oikeestaan olin unohtanu sotkun kokonaan. Hätkähdin varmaan aika idioottimaisesti katsoessani siihen ja sen sinisiin silmiin ja se kohotti tuttuun tapaan toista kulmakarvaansa huvittuneena. Muina miehinä se sitten jatkoi siivoiluaan ja mä keitin vahvaa, mustaa kahvia.
Ku mä olin tuijottanu kahvikuppini syövereihin sitten kolmannen kahviannoksen jälkeen varmaan ainakin pari hetkeä liikaa, se vihdoin avasi suunsa. Luultavasti se olis sanonu jotain ihan tavallista, ehkä pienellä sarkastisella latauksella, mutta mä en ikinä saanu tietää. Olin ite nimittäin viel nopeempi ja kysyin varmaankin ihanan selkeästi että mitä eilen oikeen kävi.
Se katsoi mua ja hymyili vinosti. Vihdoin se sitten totes ilottomasti:
”Mä oon allerginen elämälle.”
//Classick nosti ikärajan ohjeiden mukaiseksi
