Nimi: Love Is Watching Someone Die
Author: creep
Rating: K-11
Genre: angst, romance, drama
Pairing: Harry/Ron
Warnings: hahmon kuolema
Summary:
Mutta missä oli Ron nyt, kun Harry tarvitsi vierelleen jotakuta kipeämmin kuin koskaan?Disclaimer: En omista mitään, en saa tästä muuta kuin oman hupini, Rowlingin hahmot, ei minun.
A/N: Tän one-shotin kirjoittamisesta on kauan! Varmaan joskus 2008 vuonna tmv. alotin, mutta koska osaan olla erittäin hidas, sain vasta viime yönä valmiiksi. No parempi myöhään kuin ei koskaan…? Tää on eka Rarryni, jonka julkaisen ja jonka oon yleensä saanu valmiiks (ilman että kone on syönyt *mumisee manauksia*) joten olen tyytyväinen, koska Rarry on ollut vuosia yksi lempiparituksistani. c: Tää voi olla aika sekava ja tönkkö, mutta syytän kaikesta menneitä vuosia! Ja pikkutunteja.
Anygays, enjoy… or something! Niin ja otsikko on Death Cab For Cutien biisistä
What Sarah Said.
”Herra Potter, teille on vieraita.”
Harry nyökkäsi hoitajalle ja kohotti asentoaan. Huoneeseen astuivat Hermione, Neville ja Molly. ”Eikö vieläkään…?”
Hermione puisteli päätään ja istui Harryn vuoteen vieressä olevalle tuolille. Harry huokaisi ja nojautui vasten tyynyään, valkeaa seinää tuijottaen. ”Harry-kultaseni, kuinka olet voinut? Toin sinulle omenapiirasta…” Molly hymyili varovasti ja asetti tuomisensa yöpöydälle. ”Kiitos. Parantaja kertoi, että vammani vain pahenevat… Minulla ei ole enää paljoa aikaa.” Harry naurahti kuivasti sanojensa perään, vaikkei niissä mitään hauskaa ollutkaan. Hermionen silmät olivat kosteat, Neville oli painanut päänsä alas.
”Emme ole kuulleet Ronista mitään, Arthur kertoi, että viimeksi hän istui pimeässä asunnossaan, eikä sanonut mitään. Olen totta puhuen huolissani hänestä.” Harry ei osannut sanoa mitään. Hän tuijotti viereisessä sängyssä nukkuvan pojan, Danielin, ilmapalloa, joka oli ripustettu sänkyyn kiinni. Poika oli tullut pari kuukautta Harryn jälkeen, vilkuillut Harrya hetken tai pari ja sitten uskaltautunut kysymään, oliko hän todella
se Harry Potter. Harry hymyili, oli muistanut heti ensimmäisen kerran, kun tapasi Ronin.
”Arthur, Villisilmä, Ginny ja Luna lupasivat tulla huomenna. Toin muuten Päivän profeetan, haluatko lukea sitä?” Harry puisteli päätään Hermionelle. Hän halusi vain yhtä. Hän halusi, että Ron istuisi siinä tuolissa. Harry oli nähnyt Ronin viimeksi kaksi ja puoli kuukautta sitten, kun hänet oli tuotu Pyhään Mungoon. Ron ei ollut käynyt katsomassa häntä kertaakaan, eikä ollut lähettänyt pöllöä, ei edes kirjettä, ei mitään.
”Ron on vain peloissaan”, Hermione usein sanoi. ”Kyllä hän vielä tulee.”
Harry ei jaksanut uskoa. Harry kuolisi pian sodassa saatuihin vammoihinsa, joita ei voitu parantaa, ne olivat liian synkkää taikuutta. Harry kuolisi ja viimeinen muisto Ronista olisi tämän hätääntynyt katse ja kädet hänen ympärillään, kun hän kaatui, kaatui yhä uudelleen maahan…
Neville otti taskustaan kirjekuoren ja ojensi sen Harrylle. ”Se on Colinilta.” Harry piteli kuorta hetken ja laski sen pöydälle. ”Kiitos.” Ei kai hän osannut enää muuta sanoa. Kun ei ollut enää muuta jäljellä, täytyi vain kiittää. Hermione, Molly ja Neville kertoivat hetken kuulumisia, kunnes Harry sanoi olevansa väsynyt, jolloin he hyvästelivät hänet.
Harry ajatteli kesän viimeisiä päiviä. Hän ajatteli Billin ja Fleurin hääpäivää. Kauneinta päivää sinä kesänä. Hän ajatteli puutarhaa, jonka Molly, Ginny ja Hermione olivat huolella laittaneet hienoksi. Hän ajatteli juhlavieraiden naurua ja juttelua. Ajatteli omenapuuta ja varjoa, jonka alla hän ja Ron olivat katselleet muita. Hän ajatteli Ronin ääntä, kun tämä oli sanonut: ”Harry.” Ja suudellut häntä.
Ronin kättä Harryn niskassa. Ronin pehmeää ja lämmintä suuta. Sydänten hetken onnellista sykettä, joka ei tahtonut päästää hetkestä irti. Harry ei halunnut ajatella syksyä, hirnyrkkejä, teltassa elämistä, salaa varastettuja suudelmia, joita väritti ahdistus ja pelko. Kylmyyttä. Harry ajatteli kesäpäivää yhä uudestaan. Pisamia, jotka hän olisi osannut laskea vaikka silmät kiinni. Pisamia, joita pitkin hän oli käsillään, sormenpäillään piirtänyt karttaa Ronin iholle. Harry ajatteli 11-vuotiasta Ron Weasleyta, joka hymyili suu täynnä suklaasammakoita, siniset silmät nauroivat.
Yöllä Harry heräsi siihen, että oli nähnyt unta. Hyvää unta. Hän oli ollut Kotikolossa, sen omenapuun varjossa, maannut lämpimänä kesäpäivänä silmät kiinni, kun joku oli tullut ja koskettanut hänen hiuksiaan, hipaissut ehkä vain, siirtänyt sivuun. Harry heräsi siihen, että oli tunnistanut hellän kosketuksen.
Seuraavana päivänä Harry sai luvan mennä vieraidensa kanssa kävelylle Pyhän Mungon alueelle. Hän istui penkillä Villisilmän ja Arthurin välissä, kun Luna ja Ginny tekevät kukista seppeleitä, nauraen kuin pienet lapset. Harry hymyili. Oli kevät. Hän ei ollut varma, mikä kuukausi tai päivä, ei kai sillä väliä ollutkaan. Harry James Potterin ei tarvinnut enää tietää, mikä päivä oli.
”Harry… Ikävää puhua tällaisesta, mutta sinun pitäisi tehdä testamentti”, Arthur sanoi. Harry tuijotti hetken jalkoihinsa. Testamentti, aivan. Hän nyökkäsi. ”Ron… Onko hän kunnossa?”
Harryn ääni oli yllättäen karhea. Arthur oli hetken hiljaa, katsoi tyttöjä ja hymyili. ”Ron on Ron, hän selviää kyllä.” Harry epäili.
Ensin Harry oli ollut vihainen, niin kamalan vihainen. Ei halunnut hyväksyä, että Ron oli hylännyt hänet, että Ron ei välittänyt senkään vertaa, että olisi lähettänyt sen yhden hemmetin kirjeen.
Että Harry ei ollut Ronille maailman tärkein asia. Niin kuin Ron oli Harrylle, se tärkein.
Mutta sitten päivät olivat kuluneet, eikä Harry jaksanut enää olla vihainen ja pettynyt.
Hän vain odotti, odotti että jonain päivänä Ron tulisi. Hän tunsi Ronin, Ron oli itsepäinen, oli aina ollut. Ja hän uskoi Hermioneta, joka tapasi olla aina oikeassa. Ron taisi tosiaan olla peloissaan. Niin oli Harrykin. Mutta hän ei halunnut pelätä yksin.
***
Harry käveli hautausmaalla. Oli yö ja kuu valaisi hautakiviä. ”Harry Potter…”
Harry tunnisti sihisevän, käärmemäisen ääneen ja näki Voldemortin seisovan keskellä hautuumaata. Harry katseli ympärilleen, etsien jotakin, jotakuta. Hän oli yksin. ”Kidutu!”
Harry vajosi maahan huutaen tuskasta, joka tuntui puristavana rautanyrkkinä rinnassa.
”Ei, lopeta! En halua kuolla…” Voldemort nauroi kimeästi.
”Kuolla? Sinä olet jo kuollut!” Harry nosti kysyvänä katseensa ja näki samassa eräässä hautakivessä kirjoituksen: ”Harry James Potter, Poika-Joka-Eli.”
Voldemort katosi, oli päivä. Ihmisiä seisoi Harryn haudalla, Harry tunnisti heidät. Ystäviä, entisiä Tylypahkalaisia, opettajia, tuttavia, tuntemattomia. Jotkut itkivät hiljaa, toiset näyttivät vakavilta. Joku piti muistopuhetta. Harry etsi katseellaan, mutta ei nähnyt punapäiden seassa sitä tärkeintä. Harryn katse kiinnittyi hahmoon, joka seisoi kauempana muista, suuren tammen varjoissa.
”Ron!” Harry juoksi hahmon luokse ja tarttui tätä kasvoista, kavahtaen saman tien kauemmas, kun hän näki Ronin kasvot. Harry ei tunnistanut niitä kasvoja. Iho oli kalpea, silmien alla olivat tummat varjot, jotka kertoivat unettomista öistä. Ron näytti ikäistään paljon vanhemmalta. Hänen silmiensä katse oli kuin kuolleen. Ron tuijotti eteensä, eikä nähnyt Harrya.
”Sinä olet kuollut”, hän sitten sanoi hitaasti.
”En ole! Ron, minä olen elossa, usko minua…”
Harry taipui alas, kun kipu täytti hänen rintakehänsä taas ja silmissä sumeni.
”Ron, älä jätä minua yksin… Pyydän.”Harry heräsi painajaisestaan ja otti miltei tottuneesti yöpöydällä olevan lasin ja pillerit käteensä, joi ne. Pillerit pienensivät fyysistä kipua, mutta henkiseen kipuun ei auttanut mikään. Ei mikään muu kuin yksi henkilö enää voisi paikata sitä.
***
”Miten hän voi?”
Hermione huokaisi ja riisui takkinsa naulakkoon. ”Ron…”
Nimeltä mainittu kääntyi ja näytti vihaiselta, silmät leimusivat, mutta haaleasti.
”Kysyin, miten Harry voi!”
Hermione meni Ronin ohitse keittiöön ja heilautti taikasauvaansa, siivoten tottunein ottein tiskipöydälle kertyneet astiat ja muut sotkut. Sitten hän kääntyi Ronin puoleen ja pysähtyi paikoilleen, nähdessään ystävänsä istuvan tuolillaan, pää haudattuna käsiensä sisään.
”En aio valehdella sinulle, Ron. Hän ei jaksa enää kauan.”
Ron nyökkäsi ja nousi kävellen hatarin askelin pois keittiöstä. Hermione laittoi teetä kiehumaan ja seurasi Ronia olohuoneeseen, jossa tämä makasi sohvalla kasvot vasten tyynyä. Hermione istui sohvan reunalla ja hipaisi kädellään Ronin hiuksia.
”Ron, kaikilla on ikävä sinua. He ovat huolissaan. Harrylla on ikävä sinua, hän tarvitsee sinua.”
Ron nousi istumaan ja huokaisi. ”En voi… En voi katsoa vierestä, mitään tekemättä! En pysty vain katsomaan, kun Harry kuolee, eikä kukaan tee mitään.” Hermione kietoi kätensä Ronin ympärille. ”Joillekin asioille emme vain voi mitään. Joko olet hänen vierellään nyt, tai et koskaan enää.” Sen sanottuaan Hermione nousi.
”Minun täytyy mennä, lupasin nähdä Ginnyn Tylyahossa. Keitin sinulle teetä.”
Hermione meni eteiseen ja veti takkinsa ylleen, ilmiintyen sitten pois Ronin asunnosta. Se oli ties kuinka mones kerta, kun sama keskustelu oli käyty.
***
Harry hymyili viimeisen kerran Danielille, joka vilkutti ovelta. Daniel pääsi kotiin, hänen vanhempansa olivat tulleet hakemaan häntä. Ovi sulkeutui ja Harry vajosi huokaisten vasten tyynyjä. Hänen katseensa harhaili ympäri vuodetta, pysähtyen hetkeksi viereiseen, tyhjään sänkyyn jatkaen sitten kulkuaan yöpöydälle. Harry kohottautui ylös nähdessään Nevillen antaman kirjeen ja nousi istumaan. Hän otti kirjeen ja repäisi kuoren auki. Harryn käsille putosi pino valokuvia, päällimmäisenä kuva, jossa Harry, Hermione ja Ron hymyilivät, kädet toistensa ympärillä. Se oli otettu Rohkelikon oleskeluhuoneessa, kuudennella luokalla.
Harry selasi loputkin kuvat läpi, opettajia ja oppilaita, Tylypahkaa, Harrya itseään. Hän pysähtyi yhden kuvan kohdalle. Se oli otettu sinä kesänä. Sinä päivänä. Harry ja Ron olivat juhlakaavuissa, Ron oli kumartunut sanomaan jotain Harryn korvaan, Harry nauroi, nauroi… Laittoi kuvat kuoreen ja sivuun. Hän sulki silmänsä ja ajatteli edellisenä päivänä kirjoittamaansa testamenttia. Siinä hän jätti rahansa orpokodeille, Tylypahkaan ja Weasleyn perheelle. Kalmanhanaukio 12 jäisi auroreiden käyttöön. Kun Arthur oli ottanut testamentin, Harry oli kysynyt, voisiko hänet haudata vanhempiensa viereen. Arthur oli katsonut Harrya hetken ja sanonut: ”Tietenkin, Harry.” Hän suunnitteli omaa kuolemaansa.
Harry ei tiennyt kauan oli ollut ajatuksissaan, kun ovi kävi. Harry hämmästyi nähdessään Ginnyn ovella. ”Ginny? Mitä sinä…?”
Yleensä hoitajat tulivat ilmoittamaan Harrylle vierailijoista, joten hänellä oli syytä olla hämmästynyt.
”Ei sillä väliä, Harry. Minun täytyy kertoa jotakin.”
Harry nyökkäsi ja viittasi Ginnya istumaan tuolille vieressään. Ginny suki hiuksiaan ja istuutui henkeä vetäen. Harry katseli häntä odottavana. ”Olet leikannut hiuksesi.” Ginny nyökkäsi ja katsoi Harryyn. ”Pidätkö siitä?”
Harry väisti ruskeiden silmien tiivistä katsetta hämillään. ”Öh, se sopii sinulle. Niin sopivat pitkätkin hiukset.”
Ginnyn nykyiset hiukset ylettyivät leukaan, kehystäen hänen kasvojaan. Ginny tarttui Harrya kädestä ja he katsoivat toisiaan hetken hiljaisina. ”Tämä ei ole ehkä paras hetki… Tämä taitaa olla huonoin hetki, mutta… Minulla on yhä tunteita sinua kohtaan, Harry. On aina ollut.” Harry tahtoi katsoa minne tahansa muualle kuin Ginnyn kosteisiin, aavistuksen verran toiveikkaisiin ja odottaviin silmiin. ”Ginny… Tuota…” Ginny puisteli päätään ja pyyhki vaivihkaa silmiään. ”Ei sinun tarvitse sanoa mitään. Minä tiedän kyllä”, Ginny sanoi ja hymyili alakuloisesti. ”Tiedät mitä?” Harry oli melko varma, ettei koko elämänsä aikana ollut käynyt yhtä omituista keskustelua. ”Että sinä rakastat Ronia.”
Tuli hiljaista. Harry saattoi kuulla ulkona tuulen puhaltavan vasten lehtiä ja seinän takana lohduttoman itkun. ”Minä…” Ginny nousi ja hymyili taas. ”Halusin sinun vain tietävän.” Enempää hän ei sanonut, vaan käveli pois. Samalla ovenavauksella hoitaja tuli huoneeseen. ”Merlin nuita Weasleyta, olen pahoillani herra Potter…” Harry mumisi jotain ja puisteli päätään, kun hoitaja kysyi, tahtoiko hän syödä nyt vai myöhemmin. ”Myöhemmin, kiitos.” Hoitaja nyökkäsi ja poistui.
Harry huokaisi, painoi päänsä käsiensä varaan. Muisteli pientä hetkeä, jolloin oli ollut ihastunut Ginnyyn. Oliko ollut koskaan? Vai oliko se ollut sittenkin aina vain Ron… Välillä Harry epäili vahvasti, että oli pitänyt Ginnysta vain, koska tämä muistutti Ronia. Harry tunsi itsensä sen takia huonoksi ihmiseksi. Oliko hän? Ja oliko hän tiennyt, että Ron se oli. Hetkenä jona he kaksi istuivat junassa, hetkenä jona Ron tuli veljineen hakemaan häntä Dursleyden luota, hetkenä jona Harry tunsi olevansa niin kamalan yksin, toivoi, että joku vain olisi vierellä. Ron oli aina ollut. Harry oli luottanut täysin, että tämä tulisi myös olemaan. Mutta missä oli Ron nyt, kun Harry tarvitsi vierelleen jotakuta kipeämmin kuin koskaan?
***
”Ronald Bilius Weasley!”
Ihmiset Sianpäässä nostivat hämmentyneinä katseensa punapäähän, joka tuli baariin kuin pyörremyrsky. Ron painoi päätänsä alemmas, vilkaisemattakaan siskoonsa. Hän kumosi lasin pohjalta juomansa ja kaivoi taskustaan pari kaljuunaa, jotka hän heitti tiskille. Ginny seisoi hänen vieressään, kädet puuhkassa. ”Ron, katso minua!” Ron oli kuin ei kuulisikaan, hän veti kaulukset pystyyn ja suuntasi ovesta ulos, ihmisten katseiden yhä vain seuratessa perässä. ”RON!”
Ron pysähtyi vastahakoisesti, kun Ginny seisahtui hänen eteensä, osoittaen veljeään sauvallaan, uhmakas ilme kasvoillaan. ”Kiitti vaan, kun kiinnität koko Tylyahon huomion. Mitä sinä haluat, Gin?” Ginny heilautti hiuksiaan ja tuhahti kovaäänisesti. ”Sinä menet Harryn luokse juuri nyt, sitä minä haluan.” Ron huokaisi turhautuneena. ”Mikset itse mene? Sinähän rakastat Harrya.”
Sinäkin rakastat Harrya. Ginnyn uhma katosi ja hän painoi päänsä alas. ”Niin rakastankin. Mutta Harry rakastaa sinua. Ja sinä häntä. Minä haluan, että Harry ja sinä olette onnellisia.”
Ron käveli siskonsa ohi, katsomatta häneen. Mitä hyötyä oli olla onnellinen, vain yhden pienen hetken, sellaisen hetken, jona suudeltiin omenapuun alla veljensä häissä? Mitä hyötyä, pian Ron jäisi yksin ja sitten hän kaipaisi entistä enemmän Harrya, kun puhtaan onnen hetken jälkeen Ronilla ei olisi enää… mitään. Ja sitten hän ei ehkä enää jaksaisi, mitään. Ginny juoksi Ronin kiinni ja tarttui tätä olkapäästä. ”Ron. Hän rakastaa sinua. Se ei näköjään merkitse sinulle yhtään mitään. Ei se mitään, jotkut meistä nimittäin tulevat olevaan Harryn rinnalla, vaikka sinä et sitä aio.” Ron oli aikeissa ravistella siskonsa käden pois, mutta ei ehtinyt, Ginny kaikkoontui vaimeasti poksahtaen. Välillä Ron ei voinut sietää siskoaan. Ennen oli toisin, silloin hän oli vilpittömästä rakastanut Ginnya, halunnut suojella tätä. Ginnyn näkeminen Harryn kanssa oli kuitenkin tuhonnut jotain välittämisestä. He molemmat olivat aina rakastaneet samaa ihmistä ja se oli tuhonnut jotain heidän välillään väistämättä.
”Ron. Hän rakastaa sinua. Se ei näköjään merkitse sinulle yhtään mitään.”Tietenkin se merkitsi! Ron pysähtyi istumaan puiston penkille, hän istui ja ajatteli. Ajatteli, kun ihmiset kävelivät hänen ohitseen, jokainen menossa jonnekin. Ajatteli, kun ihmiset katosivat koteihinsa ja kun auringon viimeiset säteet kutittivat ihoa ja kun ne katosivat taivaanrantaan. Sitten Ron nousi. Hän veti henkeä ja kaikkoontui paikkaan, jonne hänen kuului mennä. Oli kuulunut jo liian kauan.
***
Harry oli alkanut nähdä sitä samaa painajaista toistuvasti, joka yö. Sitä, jossa oli hautakivi hänen nimellään, jossa Ron sanoi:
”Sinä olet kuollut.” Kuollut, kuollut, kuollut. Ja niin kävi sinäkin yönä. Harry heräsi sydän jyskyttäen ja otsa hiessä. Hän vilkuili ympärilleen, oli hämärää. Aamuyö ehkä. Harry joi vesilasinsa tyhjäksi ja nousi, tietäen, ettei saisi enää unta. Hän käveli ikkunan luokse ja painoi päänsä vasten viileää lasia. Ei kuulunut pihahdustakaan, Pyhä Mungo oli täysin hiljainen. Harry ajatteli. Tai mietti. Muisteli. Vuosia Tylypahkassa, hänen lyhyen elämänsä parasta aikaa. Kun he olivat Ronin ja joskus Hermionenkin kanssa vaeltaneet hiljaisilla käytävillä näkymättömyysviitan alla.
Harry olisi antanut mitä vain, jos saisi palata takaisin. Jos voisi palata ja väistää kaikki ne kiroukset. Osan niistä. Olisiko hän nyt tässä, jos olisi voinut? Missä hän voisi olla? Kotikolossa ehkä. Tai heillä olisi se asunto, kaksi huonetta ja keittiö. Hänellä ja Ronilla. Se, josta oli joskus ohimennen mainittu, mutta kuitenkin oli ollut niin varmaa: se asunto tulisi vielä olemaan.
Vaan ei tulisi. Ron asui kuulemma yksin. Harry puristi kynnet vasten kämmentä. Ei hän halunnut! Ei hän voinut… Ei voinut jättää Ronia yksin. Miten Ron selviäsi, kun Harry lähtisi pois, ikuisiksi ajoiksi? Ei ehkä mitenkään. He olivat heti ensimmäisenä päivänä juurtuneet toisiinsa. Kasvaneet symbioosissa aikuisiksi asti. Miten he selviäisivät ilman toisiaan?
Harry jähmettyi paikoilleen, kun kuuli rapinaa selkänsä takaa. Hän kääntyi ja katseli ympärilleen. Ei ketään. Harry meni sängylleen istumaan, katseli keskittyneenä Colinin ottamia kuvia. Huoneessa oli joku, Harry tiesi sen. Tärkeää oli vaikuttaa siltä, ettei ollut kuullut mitään. Jos hän istuisi kuin seipään nielleenä, ympärilleen tarkkaillen, se joku tajuaisi olla varovainen ja yrittäisi pakoa. Harry tunsi haikeutta, kun hän ajatteli hyvin alkanutta aurorin koulutustaan, joka oli kuitenkin jäänyt, kuten kaikki muukin, vammojen ilmetessä. Harry laski kuvat pöydälle yhä tyynenviileänä, kun kahina alkoi taas. Harry tajusi, että velho tai noita aikoi lähteä, kahina meni ovelle päin. Harry laski mielessään kymmeneen ja kun hän näki sivusilmällä, että ovi aukesi raolleen äänettömästi, hän nousi ja pyrähti juoksuun.
”Seis”, hän huusi ja huomasi, että näkymättömyysviitan alta pilkotti jalkapari.
Näkymättömyysviitta… Oliko muillakin sellaisia kuin hänellä itsellään? Harry ei ollut tavannut siihen mennessä ketään, jolla olisi. Näkymättömyysviitat olivat harvinaisia. Pakoon pinkoja oli nopea, mutta epäonnekseen törmäsi johonkuhun, joka tuli ovesta yllättäen. Molemmat kaatuivat lattialle ja kuului kolinaa, toisella oli ollut jotain kädessään. Harry näki lattialle pudonneen taikasauvan Valois-loitsun ansiosta, että toinen törmääjistä oli hoitaja. Hän meni kaksikon luokse ja kiskaisi viitan pois lattialla makaavan velhon päältä.
Harry jäi tyrmistyneenä tuijottamaan kasvoja ja hiljaisuus lankesi käytävälle.
”Merlinin parran tähden! Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?! Teille Weasleylle pitäisi hankkia kohta porttikielto tänne”, hoitaja äyskäisi. Harry tuijotti, kun Ron nousi lattialta ja ojensi viitan Harrylle, katsomatta tämän silmiin. ”Ron…” Harryn ääni oli käheä ja täynnä tunnetta. Täynnä ikävää.
”Olen pahoillani”, Ron mumisi, eikä kumpikaan heistä ollut varma, mitä hän tarkoitti. Harry ei osannut muodostaa sanoja, joten puhumisen sijaan hän kurottautui suutelemaan Ronia. Hetken päästä huulet pysähtyivät huulille, odottaen vastausta, odottaen reaktiota, odottaen
jotain. Harry havitteli sormiinsa Ronin sormia, mutta Ron vetäytyi kauemmas, katsoi Harrya silmät suurina, ennen kuin juoksi pois. ”On vaikeaa ymmärtää, mitä näette noissa Weasleyssa”, hoitaja mumisi, kooten sauvansa avulla tavaroitaan lattialta. Mutta Harry ei kuullut. Hän ei ehkä koskaan kuulisi mitään. Ei mitään muuta kuin Ronin askeleet, jotka juoksivat pois, pois,
pois hänen luotaan.
***
Hermionella meni hetki, ennen kuin hän huomasi että piti monologia yllä. Harryn katse tuijotti ikkunasta, oli selvästi tuijottanut jo tovin. Hermione taitteli Päivän Profeetan kiinni ja laski sen syliinsä. ”Harry…?” Poika, ei, nuori mies irrotti hitaasti katseensa taivaalla kaartelevasta linnusta ja käänsi sen Hermioneen. ”Niin?”
”Oletko sinä kunnossa, Harry? Olit kuulemma harhaillut yöllä käytävillä, kuulin hoitajien puhuvan jostain sellaisesta…”
Harryn tyhjät silmät katsoivat Hermioneen, ei, Hermionen läpi. ”Ron kävi”, kuului kaksi hiljaista sanaa. Hermione joutui hetken kokoamaan ajatuksiaan. Kyllä hän oli tiennyt, että Ron tulisi vielä, mutta onnistui silti yllättymään. ”Niinkö? Yölläkö?” Harry nyökkäsi ja selosti koko jutun. Hermione kohotti kulmiaan, kun Harryn lause kuoli huulille, kohdassa, jossa hän veti viitan Ronin yltä. ”Ja sitten?”
”Öh… Hän ojensi viitan minulle ja juoksi karkuun”, Harry mumisi ja Hermionella ei mennyt kauan tajuta, että hänen ystävänsä valehteli. ”Harry, sinä olet surkea valehtelija. Mitä tapahtui?” Harry katsoi Hermioneen hämillään. ”Minä suutelin häntä, hän vetäytyi kauemmas.
Sitten hän juoksi karkuun.”
Kaksikon välille tuli hiljaista. He istuivat Pyhän Mungon kahvilassa, heidän ympärillään kävi puheen sorina ja astioiden hento kilinä, mutta siinä pöydässä oli hiljaista. ”Onko… Oletteko te…?”
”Se alkoi Billin ja Fleurin häissä, Ron suuteli minua siellä. Jatkoimme sitä hirnyrkkijahdissa. Sodan jälkeen Ron käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sitten jouduin tänne.”
Hermione puri huultaan ja yritti sulatella kuulemaansa. Hänestä oli hämmästyttävää, kuinka hyvin Harry ja Ron olivat onnistuneet salaamaan, että heidän välillä oli joskus ollut muutakin kuin ystävyyttä. Ja vielä monia kuukausia. Toisaalta, oli ollut sota-aika. Kaikkien heidän kolmen mielialansa oli jatkuvasti maassa, koko maailma oli tuntunut pimeältä ja synkältä.
”Voi Harry…”
”Minä luulin…”
Hermione nielaisi, kun Harry katsoi häntä onnettomana, surun murtamana.
”Minä luulin, että… En tiedä, mitä minä oikein luulin. Että Ron välittäisi minusta samalla tapaa kuin minä hänestä? Niin kai.”
”Voi Harry”, Hermione kuiskasi uudelleen ja tarttui ystävänsä käteen pöydän yli. Harry veti kätensä pois ja hymyili ilottomasti. ”Olen kunnossa, minä olen vain väsynyt… Taidan lähteä nukkumaan.” Niine sanoineen Harry nousi ja käveli pois. Hermione huokaisi katsoessaan hänen peräänsä. Typerä, typerämpi, typerin Ron!
***
Harry ei tiennyt, miten hän oli onnistunutkin. Oliko maailmassa yhtä typerää ihmistä kuin hän, Harry James Potter? Ei varmastikaan. Ehkä Ron ei ollut koskaan tuntenut samoin, jos hän oli vastannut suudelmiin vain siksi, ettei menettäisi Harrya… Ja siksi hän ei tullut Harryn luokse, koska ei pystynyt enää teeskentelemään. Niin sen täytyi olla. Mutta miksi Ron aloitti sen kaiken? Miksi hän oli se, joka suuteli Harrya, ei toisinpäin? Harry istui sängylleen ja piteli käsissään näkymättömyysviittaa. Niin tietenkin, Harry oli pyytänyt Hermionea antamaan viittansa Ronille, kun oli tullut Pyhään Mungoon… Ehkä Ron tuli vain palauttamaan viitan, ei siksi, koska halusi nähdä Harryn… Ron oli palauttanut viitan. Eikä hänellä ollut enää mitään syytä tulla takaisin.
Harry irvisti kivusta, joka säteili hänen rintakehässään ja puristi silmänsä kiinni, silkkisen viitan takertuessa hänen sormiinsa. Ei, tällä kertaa, hän ei antaisi periksi. Harry laittoi näkymättömyysviitan tyynynsä alle ja otti esille kuvan, jossa hän ja Ron seisoivat omenapuun alla. Hän katseli leveää hymyä Ronin kasvoilla ja kipu hellitti hetkeksi. Harry halusi nähdä sen hymyn, vain kerran ja ehkä sitten hän voisi luovuttaa. Kaiken.
***
Hän oli maailman, ei, vaan universumin typerin ihminen! Ronald Bilius Weasley, heittäkää mätiä tomaatteja, tai vaikka kurpitsoja saman tien! Ron huokaisi ja kaatui sohvalleen, joka valitti narahtaen painosta päällään. Ronin ajatukset kulkeutuivat kuin itsestään viime yöhön… Hän oli ollut todellakin idiootti. Halu nähdä Harry oli vain kasvanut liian suureksi, jotta sitä voisi sietää... Ron tunsi ikävän puristavan rinnassaan, kun ajattelikin Harryn kasvoja… Harryn huulia… Ron hautasi kasvonsa käsiinsä. Harryn ilme, se oli ollut niin hemmetin onneton, kun Ron oli työntänyt hänet kauemmas.
Mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Voi, Ron olisi niin kovasti halunnut vastata suudelmaan, enemmän kuin mitään muuta. Hän halusi tuntea Harryn lämmön, Harryn tuoksun. Haroa ylipitkiä hiuksia, vain pidellä Harrya.
Mutta ei. Hetkenä, jona Ron oli nähnyt Harryn kasvot ensimmäistä kertaa aikoihin, tuskaisen ilmeen, Ron ei vain voinut. Hän halusi mennä Harryn luokse ja samalla pysyä tästä kaukana, sillä hän tiesi, että heidän aikansa olisi lyhyt. Liian lyhyt. Ron pelkäsi. Ikävä kaiversi jokaista solua hänessä. Ron pelkäsi, että jos antaisi periksi, jos hän olisi vastannut Harryn suudelmaan, niin silloin hän ei kestäisi, kun Harry… kuolisi. Silloin Ron ehkä kuolisi itsekin, ikävään. Samalla Ron tunsi mieletöntä helpotusta. Harry rakasti häntä yhä, se oli varmaa. Ja Ron rakasti Harrya yhä. Teki kipeää tietää, että maailmassa ei tulisi koskaan olemaan ketään Harryn kaltaista. Ron tiesi sen. Ja se sattui enemmän kuin mikään.
***
Ginny tunsi olevansa maailman typerin ihminen. Hän rakasti Harrya. Oli kai aina rakastanut. Poikaa, miestä, joka rakasti hänen veljeään. Ginnysta oli aina tuntunut, että hän joutui kamppailemaan ollakseen tasapuolinen veljiensä rinnalla, he olivat aina häntä parempia. Jopa sellaisessakin asiassa. Ginny ei ansainnut Harryn rakkautta, koska oli väärä ihminen. Jos hän vain olisi syntynyt vuoden aikaisemmin, pojaksi, Roniksi... Ginny hymähti ja puisteli päätään. Ei, hän ei katunut päivääkään jona hän oli ollut Ginny Weasley. Maailmassa oli muitakin kuin Harry, Ginny tiesi, että monet miehet kaipasivat juuri hänen huomiotaan. Mutta vielä se ainoa tulisi olemaan Harry. Ginny toivoi, että voisi päästää jonain päivänä irti. Ja tiesi, että hän tulisi päästämään irti, vielä joskus. Se tulisi olemaan vaikeaa, mutta Ginny tiesi erään, jolle se olisi vielä vaikeampaa.
Ihminen joka rakasti toista enemmän kuin mitään muuta… Miten sellaisesta voi päästä yli? Ginny oli katkera veljelleen, mutta rakasti tätä yhä. Miten Ron selviäisi? Miten he kaikki selviäisivät? Silloin, kun Harrysta jäisi jäljelle vain viileä, marmorinen hautakivi.
***
Harrya pyörrytti. Häntä pyörrytti, oksetti, heikotti. Hän yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta kylkeään, joka vihloi, pisteli, sattui, lävisti tuskallisesti. Harry puristi tärisevät kätensä nyrkkiin. Ilmaantuminen ei ollut mikään mahtava idea, mutta hän ei jaksanut välittää. Ei enää. Harry loitsi oven auki taikasauvallaan ja astui sisään, ympärilleen katsoen. Asunto oli pimeänä, totta kai, olihan kello mennyt keskiyön toiselle puolen. Harry kuunteli eteisessä pimeässä, säikähti, kun kuuli olohuoneesta mutinaa.
Ronin mutinaa.
Mitä hemmettiä minä teen? Hiiviskelen keskellä yötä parhaan kaverini asunnossa… Tai entisen parhaan kaverin… Harry huomasi mutinan vaienneen ja meni peremmälle. Hän irvisti kivusta, törmäillessään pimeässä tavaroihin, pysähtyen aina välillä odottamaan, josko Ron tulisi katsomaan, mitä hemmettiä hänen eteisessään tapahtui. Harry pääsi olohuoneeseen ja samassa alkoi kuulua hiljainen kuorsaus.
Hän nukkuu, niin tietenkin. Harry katseli kuunvalossa Ronia, joka makasi selällään sohvalla. Niin monta kertaa ennenkin Harry oli tehnyt niin, vain katsellut nukkuvaa Ronia. Rauhallisuus levisi Harryn jokaiseen jäseneen, kuin mikään ei voisi horjuttaa Harrya. Hän meni Ronin vierelle, hipaisi punaisia hiuksia hellästi.
Ronilla on aina ollut se vaikutus minuun. Tulee aina olemaan.Ron avasi silmänsä ja he tuijottivat toisiaan. ”Harry...?” Ron nousi istumaan ja hieraisi niskaansa. ”Jos tämä on unta, niin...”
Harry puisteli päätään, istui Ronin vierelle. ”Ei ole, Ron. Minä olen oikeasti täällä.”
Ron ei kysellyt, ei huutanut, ei mitään. Hän vain huokaisi. ”Harry, sinun ei pitäisi olla täällä…”
”Miksei? Minä tulin, koska sinä pakenit minua. Halusin nähdä sinut, Ron. Minä ikävöin sinua niin hemmetin paljon, mutta et taida edes välittää…” Harry inhosi puristavaa tunnetta kurkussaan, miksi Ron ei tuntenut samoin?
”Haluan vain tietää… Rakastatko sinä minua? Yhtään?”
”Rakastanko, sinä kysyt… Harry, rakastan sinua enemmän kuin elämää.”
”Miksi sinä sitten jätit minut yksin?” Ron katseli Harryn kasvoja, Harry huomasi samassa, kuinka väsyneeltä tämä näytti.
”Etkö kuullut mitä sanoin? Rakastan sinua
enemmän kuin elämää ja siinä se ongelma on.” Harry ei ymmärtänyt Ronia, tämän sanojaan, enää lainkaan. ”Miten niin? Miksi minä en näe tässä mitään ongelmaa?”
”Harry, etkö sinä hemmetti vie tajua! Sinä kuolet!”
He hätkähtivät molemmat ja Harry laski katseensa käsiinsä.
”Luuletko sinä, etten tiedä”, hän naurahti kuivasti.
”En luule. En vain halua tehdä asioista vaikeampia kuin mitä ne ovat…”
”Mutta Ron, juuri niin sinä teet! Minä tiedän, että kuolen ja tiedän, että olen hemmetin itsekäs… Mutta haluan vain… että olen onnellinen. Vielä hetken.”
Ron huokaisi, painoi päänsä. ”Harry… Tiedätkö, mitä minä rakastin ja rakastan sinussa eniten?”
Harry katseli Roniin hämmästyneenä. ”En…”
”Sitä, kuinka aina, joka ikinen kerta, sinä olet aina ensimmäisenä huolissasi muista… Kuinka unohdat itsesi ja tarpeesi… Kuinka teet mitä vain muiden onnellisuuden vuoksi. Sinulla, kaikista ihmisistä, on oikeus olla itsekäs. Edes kerran…”
Sitten Ron veti Harryn kiinni itseensä, piteli kiinni niin tiukasti, että Harrylla oli vaikeaa saada henkeä, mutta hän ei välittänyt, halusi päästä vieläkin lähemmäs, tunsi lämpimät kyyneleet poskillaan, helpotuksen kyyneleet. Ron. Ron oli siinä, rakasti häntä ja piteli häntä. Harry työnsi hellästi hiukset syrjään Ronin kasvoilta, katseli hämärässä toisen kirkkaan sinisiä silmiä, jotka olivat täynnä tunnetta. Taivutti niskaansa Ronin sylissä, suuteli miestä, jota halusi, tarvitsi, rakasti. Ronin huulet olivat yhtä karheat ja suloiset kuin ennenkin. Kaikki oli hyvin.
Myöhemmin he makoilivat sohvalla, Harry ei muistanut koskaan tunteneensa yhtä syvää levollisuutta kuin niin, tuntien Ronin sydämen lyönnit paljasta selkäänsä vasten, vahvan käsivarren pitelemässä häntä. Harry tiesi, ettei jaksaisi enää kovin kauaa. Ilmaantuminen oli vienyt paljon voimia hänestä, rintalastaa puristi vähän väliä viiltävä kipu, mutta Harry ei välittänyt muusta kuin Ronin lämpimästä hengityksestä niskassaan.
”Harry?”
”Mm…?”
”Anteeksi.”
Harry olisi kääntynyt kohtaamaan Ronin katseen, mutta sohva oli liian ahdas sitä varten ja Harrya väsytti liikaa. ”Mistä?”
Ron liikahti hieman, käsi tuli Harryn hiuksille hyväilemään niitä ja Harry yritti painaa mieleensä sen pienenkin kosketuksen.
”Siitä, että olin idiootti. Taas.”
Harry hymyili hieman, tarttui Ronin käteen, jolloin heidän sormensa lomittuivat yhteen. ”Ei se mitään.”
Menneillä ei ollut enää väliä, Harry oli vain onnellinen, että oli saanut ne hetket Ronin kanssa. Hän halusi vain jäädä siihen… mutta hän oli niin väsynyt, niin kamalan väsynyt.
”Hei, älä nukahda…”
”Väsyttää…”
”Ai, olenko noin tylsää seuraa? Kiitos vain!”
Harry hymyili hennosti. Se oli jotain, mitä Harry Ronissa rakasti, sitä että hän sai aina Harryn hymyilemään.
”Jep, en tiedä tylsempää.”
Ron hymähti ja tiukensi otettaan Harrysta kuin peläten tämän lähtevän jonnekin. Mutta Harrylla ei ollut mitään halua lähteä siitä, vaikka hän tiesi, että hänen kehonsa oli toista mieltä. Hänen silmänsä sulkeutuivat jatkuvasti ja hengittäminen alkoi sattua keuhkoihin, mutta hän teki kaikkensa avatakseen silmänsä aina uudestaan, varmistamaan, että oli vielä siinä Ronin kanssa.
”Harry?”
”Hm…?”
”Olet vielä hereillä.”
Harrya ahdisti Ronin helpottunut äänen sävy. Mitä Ron tekisi sitten, kun Harry ei enää vastaisi? Harry toivoi, että olisi jokin keino kuoleman jälkeen, jona hän voisi kertoa Ronille, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Olivathan hänen vanhempansakin ilmestyneet hänelle, kun hän oli taistellut Voldemortia vastaan. Mutta tulisiko kaikki olemaan hyvin Ronilla? Harry ei voinut muuta kuin toivoa, että tulisi, vaikka hän tiesi, ettei kestäisi itse, jos heidän roolinsa olisivat päinvastaiset.
Harry kostutti huuliaan kielellään ja avasi suunsa hiljaisuuden jälkeen.
”Ron… voisitko… - ”
”Mitä, Harry? Teen mitä vain.”
”Voisitko sinä kertoa Hermionelle ja Ginnylle, että rakastan heitä? Ja muille myös… en muistanut kiittää vanhempiasi kaikesta…”
Ronin keho jäykistyi Harryn takana ja käsi hänen kädessään tiukensi otettaan.
”Älä puhu tuollaisia”, Ron sanoi pidättäytyneellä, tuskaisella äänellä.
”Ron, minä en elä enää kauaa. Me molemmat tiedämme sen kyllä. Ja jos siitä ei ole liiaksi vaivaa, voisitko kertoa, että rakastan Ronia enemmän kuin elämää?” Ron päästi ulos äännähdyksen, joka oli jotain nyyhkäisyn ja naurahduksen väliltä.
”Minä mainitsen asiasta, jos sinä kerrot Harrylle samoin.”
Harry pusersi hymyn kasvoilleen, vaikka se teki kipeää. ”Yritän muistaa.”
Harry sulki silmänsä ja hengitti ilmaa, joka tuoksui Ronilta, puristaen hennosti kättä kädessään. Harry tiesi, ettei heräisi enää. Mutta ainakin hän oli siinä, missä oli aina halunnutkin olla. Hän oli pelastanut velhomaailman kukistamalla Voldemortin lopullisesti, mutta mikä tärkeintä: hän oli rakastanut ja tullut rakastetuksi. Se oli suurinta, mitä Harry saattoi pyytää.
Harryn käden puristus vaimeni ja kun Ron seuraavan kerran kutsui häntä, ei hän herännyt vastaamaan.
