Title: Lasimaalaus
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Angst, brotherhood
Pairing: -
Rating: S (sallittu)
Summary: Koska kyllä, minun veljeni oli kuin tuuli; aina tulossa tai menossa tai sotkemassa hiuksia, tai nostattamassa kyyneliä silmiin.
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: -
Words: ~ 340
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Tehty jopa muistaakseni vuoden 2008 maaliskuussa? Hieman uskontosävytteisyyttä voi erottaa, en kuitenkaan yritä painottaa mitään tiettyä uskontoa tässä ficissä. FF100, sanana 013. Keltainen.
*
Nyt on syksy, tunnen sen ihollani. Keltaiset lehdet ovat makeita; kuivunutta taivaan hunajaa, ilma on raskas taakka; vuoden kuoleva huokaus, harmaa vesi putoaa; ylös vai alas. Jos olisin viisas, sanoisin nyt: olen ollut harhaileva typerys. Voisin kertoa pudonneeni tai jopa myöntää hypänneeni itse siitä viekoittelevasta ullakon ikkunasta, jonka Sirius aina avasi kun satoi. Kysyin aina syytä ja aina hän vastasi: vesi, se on elävää. Me emme. Sitten hän nojasi nuoruuden kömpelöittämät kätensä sateesta liukkaalle ikkunalaudalle ja hengitti, syvään ja pitkään ilmaa, aivan liian viileää.
Kukaan ei koskaan ymmärtänyt Siriusta, ei edes vähääkään. Hän oli kuin väärinymmärretty taitelija, joka jatkoi unelmoimistaan, vaikka pensselien harjakset olivat jo aikoja sitten pöhöttyneet käyttökelvottomiksi. Hän teki aina rohkeita vetoja, ei sellaisia kuin neuvotaan tekemään niissä sadoissa, todellisuudessa hyödyttömissä kirjoissa, joita meilläkin on. ”Tee vedot varmoin ottein” oli kaiketi ainoa neuvo jota hän noudatti ja silloinkin jokainen hänen tekonsa nauroi spontaaniutensa voimalla kaikelle vähänkään varmalle. Koska kyllä, minun veljeni oli kuin tuuli; aina tulossa tai menossa tai sotkemassa hiuksia, tai nostattamassa kyyneliä silmiin.
Kerran kysyin, mihin hän uskoo ja hän vei minut hylätylle kirkolle. Muistan miten aurinko siilautui rikkinäisen lasimaalauksen läpi ja väritti Siriuksen kaikilla maailman väreillä. Hän pysähtyi juuri siihen väriläiskään ja osoitti repaleista aukkoa lasissa. ”Tuohon minä uskon”, enkä vieläkään tiedä, tarkoittiko hän värejä, lasin rikkomista vaatinutta rohkeutta vai sitä huumaavan rauhallista tunnetta, jonka sain kun seisoin jonkin minua suuremman edessä.
Voin sanoa nyt: hänellä oli kaksi väärää valintaa ja hän otti niistä sen, joka satutti vähemmän. En syytä häntä mistään. Jos suljen silmäni nyt pakkohan minun on voin nähdä myös itseni kaikissa maailman väreissä.
Minä uskon.