Kirjoittaja Aihe: Anna-sarja, Glenissä taas, paritukseton, S  (Luettu 2693 kertaa)

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Anna-sarja, Glenissä taas, paritukseton, S
« : 18.08.2011 19:21:11 »
Nimi: Glenissä taas
Ikäraja: S
Fandom: L.M.Montgomeryn kirjoittama Anna-sarja
Yhteenveto: James Blythe, tuttavilleen Jem Blythe, palaa kotiin sotarintamalta...
Oma sana: Mulla on ollu viime kuukausina Anna-maraton, oon kauheen paljon lukenut Anna-kirjoja uudestaan ja Kotikunnaan Rillaa lukiessani sain tämän one-shot idean. Tämä siis kertoo Jem Blythen tunteista hänen palattuaan kotiinsa neljän vuoden jälkeen. Jem on aina ollut Walterin jälkeen lempihahmoni koko sarjassa ja tuntuu jännältä saada kirjoittaa hänestä vihdoin.
Vastuuvapaus: Kaikki kuuluu L.M.Montgomerylle, tuolle ihastuttavan mahtavalle tyttökirjailijalle, minä en siis saa tästäkään rahallista korvausta, sillä vain leikittelen hahmoilla.

// Vanilje korotti ficin ikärajaa pykälän verran.


Glenissä taas

 Juna pysähtyi viimein Gleniin. James Blythe, lempinimeltään Jem, nousi junasta ja ehti hädin tuskin katsella ympärilleen, kun hänen koiransa, Maanantai nimeltään juoksi miehen luokse. Maanantai oli riemuissaan, se hyppi Jemin sotilaspuvun saappaita pitkin, yritti nousta hänen syliinsä ja kieri maassa. Jem nosti koiran syliinsä nauraen ja itkien samaan aikaan. Hänen tunteensa valuivat yli äyriäiden, kotona oltiin kyllä kirjoitettu, että Maanantai odotti häntä aina pysäkillä, uskollisena Jemille. Mutta Jem ei silti odottanut varsinaisesti itkevänsä.

 Sota oli muuttanut Jemiä paljon, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin, enemmän ehkä sisäisesti. Jemin pikkuveli Walter oli kuollut sodassa, mutta vielä Jem ei ollut oikein päässyt tajuamaan asiaa. Jem oli oppinut paljon sodasta, se ei ollut koskaan ollutkaan sellaista riemua, mitä hän oli joskus kuvitellut. Se oli tuskaa, surua ja verta. Jem itse oli ollut sodassa, keskellä taistelutannerta ja kaiken lisäksi hän oli menettänyt sodassa pikkuveljensä.

 Nyt Jem käveli kotiinsa päin Maanantai sylissään. Kukaan ei ollut siihen aikaan ulkona, kaikki olivat jo sisällä iltapuuhissa eikä kukaan siis nähnyt yksinäistä, sotilaspukuun pukeutunutta miestä. Jem pysähtyi muutaman metrin päähän kodistaan ja jäi katselemaan Kotikunnasta. Kyllä, se oli oikea koti. Kyllä, se oli sitä, mitä hän oli kaivannut.

 Kotikunnas oli sinivalkoinen, täysin normaali talo. Mutta Jemin silmissä se oli paljon enemmän, se oli koti ja kodin sisältä löytyivät ne rakkaat ihmiset. Kodin sisältä löytyi oikea rakkaus, josta Jem oli saanut neljä vuotta vain lukea kirjeiden kautta. Jem oli niitä onnellisia, jotka saivat hyvän kodin ja hyvän perheen. Rakastavat sisarukset. Jem veti sydämensä täyteen raitista ilmaa ja avasi portin. Rillan huoneesta paloi ainakin vielä valo, tyttö itse näytti istuvan kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoittavan kiihkeästi, niin kiihkeästi, ettei huomannut veljeään ollenkaan. Hitaasti ja äänettömästi Jem avasi oven ja astui sisään.

 Melkein heti Rilla juoksi alakertaan näyttäen säikähtyneeltä. Tämä katsoi Jemiä hetken ajan aivan kuin ei luottaisi silmiään. Jem hymyili, Rilla oli kaunistautunut neljän vuoden aikana. Tämän vartalo oli nyt sopivan pyöreä ja hymykuopat olivat yhä paikallaan. Tukka oli vähän ruskeampi, mutta kasvot ja sydän olivat yhä ja edelleen samat.

 Kun Rilla tajusi, kuka Jem oikeastaan oli, tämä hyppäsi suoraan isoveljensä kaulaan ja halasi tämän hengiltä. Jem nauroi ja pyöritti pikkusiskoaan ympäri, ympäri...

 Anna Blythe tuli eteiseen katsomaan, mikä Rillaa oikein vaivasi. Tyttö nimittäin itki ja nauroi samaan aikaan. Anna oli kuullut Jeminkin nauruäänen, mutta uskoi vain kuvittelevansa sen. Nyt tämä nainen syöksähti suoraan ryhmähalaukseen mukaan kyyneleet valuen.

 Se ilta oli Jemin elämän paras. Hän oli huomion keskipisteenä, kaikki katsoivat häntä ja kyselivät miltä tuntui olla kotona taas, miltä tuntui olla rintamalla. Jem vastaili parhaidensa mukaan eri kysymyksiin, mutta mieluummin hän oli hiljaa. Oli nimittäin yksi, jota hän ei pääsisi enää koskaan halaamaan, yksi, jota hän ei enää koskaan tapaisi, muuta kuin elämän tuolla puolen. Jem huomasi muiden silmistä heidän samat ajatuksensa ja tunteensa ja pyysi, että he joisivat Walterin maljan.

”Sodassa kaatuneille. Heille, jotka menettivät elämänsä tulevien sukupolvien vuoksi”, tohtori Blythe sanoi ja kaikki olivat ihan hiljaa viitisen minuuttia.
« Viimeksi muokattu: 12.11.2014 20:09:07 kirjoittanut Vlad »