Oh!
En ole pitkään aikaan tainnut lukea mitään Ginnystä, joten bongattuani tämän olin kyllä hyvin mielissäni. Toisekseen en ole tainnut koskaan aiemmin lukea mitään Billistä ja Ginnystä (ja vieläpä toisilleen paritettuna!), mutta noh, kertahan se on ensimmäinenkin.
Yhdyn kyllä täysin Renneton sanoihin siitä, että tekstin rakenne on kiva. Se on hieno ja onnistuu välittämään hyvin tunnelman tekstin lukijalle. Eniten ehkä pidin pienistä yksityiskohdista, joita ficissä oli yllättävän paljon, mikäli otetaan huomioon sen pituus: olet onnistunut ujuttamaan tekstiin ihania pieniä palasia kerronnan sekaan, joita ainakin minä oikein pysähdyin välillä maistelemaan. Esimerkiksi näihin kohtiin kuuluivat Kielletty metsä, vaiettujen hymyjen puutarha ja siniset hetket, kadotetut veljet, satakielen laulu – oh, mitä kuvailua, vau!
Harrysta tuli hänen turvasatamansa, jotain mitä Bill ei olisi voinut tarjota. Ei, vaikka olisi halunnutkin. Silti joskus he vieläkin koskettivat toisiaan katseillaan, ja ne hetket olivat lähes tarpeeksi.
Tämä lopetus nousi kyllä omaksi suosikikseni. Pidin turvasatama-ajatuksesta, koska satamat ja meri ovat jotain mitä rakastan sekä siitä, ettei Billkään pystynyt tarjoamaan Ginnylle aivan kaikkea. Viimeiseen virkkeeseen verhottu katkeruus jätti kyllä jälkeensä tyhjän olon, mutta ennen kaikkea syvän vaikutuksen.
Kiitos. : )
~ Herkku.
