Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Paritus: Nilla/Viola
Genre: Haikeus, PoV Nilla, Femme, Romance
Vastuuvapaus: En omista siellä välissä sanottua kappaletta, enkä esittäjää ja nimestä kiitos Pariisin keväälle. Muuten on kyllä likat minun ja minun mielikuvituksen tuotetta.
A/N: Maratonin alkumetrien tulosta. Hope you like. <3 Kannatan kuuntelemaan Pariisin kevään Astronautti kappaleen! Ja virheistä saa ilmoiltella, jos moisia huomaa. :)
Taivas pysyttelee piilossa
Kappale alkaa hiljaa, tylsänä ja mitäänsanomattomana, mutta ensimmäisen neljänkymmenen sekunnin jälkeen alkaa rauhallisen kuuloinen rumpukomppi, jossa on bassolla tasoitettu sointu. Hengitän sisään ja ulos, jalka naputtaa seuraavan penkin selkänojaa – Violan sormet omieni lomassa ovat viileät, mutta rauhoittavat. Bussin ikkuna heijastaa kuvajaista takaisin, vaikka pisarat rikkovat kuvan.
Bussin tunnelma on uninen, ja etupenkin mies kuorsaa tasaisesti ja saa osakseen jonkun vanhemman naisihmisen moittivia katseita; miten joku jaksaa välittää moisesta näin illasta, kun ei mies häiritse kovalla melulla kuitenkaan? Viola on riisunut korkokenkänsä ja vetänyt jalat rintaansa vasten. Sähkönsiniset hiukset täysin sekaisin ja kasvoilla mietteliäs ilme. Vaikka ulkona on sateista ja yö yrittää vallata jopa bussin hämärästi valaistun sisätilan, tuntuu kuin päivää ei olisi mennyt sekuntiakaan, vaikka liikaa on tapahtunut.
Me istumme Violan kanssa kolmanneksi viimeisessä rivissä bussissa ja laukut sulloimme jalkatilaan, sekä takanamme olevalle penkkiparille, kengät kai jäivät tavaroiden alle. Maiharini ainakin jäivät, Violan korkokengistä sitten en ole niin varma. Viola huokaa ja käännän katseeni häneen suoraan, nyt omassani on huolta ja ehkä pientä pelkoa. Onhan kaikki päivän tapahtumat olleet raskaita ja isoja harppauksia, mutta ei kai Viola halua nyt luovuttaa?
“Viola”, kuiskaan hiljaa, vaikka ei meitä kukaan voi kuulla. Olemme ainoat ihmiset näin takana bussia, kun muut ovat ryhmittyneet eteen ja keskivälille. Sormet harovat sateesta vielä hieman kosteita hiuksia ja vihreät silmät kääntyvät katsomaan minua lempeinä, hieman väsyneinä. Ehkä se on ihan ymmärrettävää, kello käy kuitenkin melkein puolta yhtätoista.
“Mitä, Nilla?” Viola kysyy. Hän piirtelee sormillaan ympyröitä kämmeneeni, näprää välillä puista rannekoruani.
“Mikä mietityttää?”
Viola naurahtaa pehmeästi ja irrottaa sormensa sormistani, siirtää ne kaivamaan suurehkoa, kärsineen näköistä nahkalaukkuaan. Pieni peltinen rasia on tuttu ja kolisee hiljaisesti Violan heilauttaessa kättään.
“Mietin vain, viitsisitkö laittaa nämä pinnit mulle päähän”, Viola sanoo ja puhaltaa silmilleen pyrkiviä otsahiuksia pois. Tosin se ei tuo asiaan helpotusta, mutta saa minut nauramaan ääneen – merkki on selvä: “en jaksa niitä, laita ne kiinni”. Katsookohan se naisihminen nyt meihin päin ilkeästi?
“Totta kai laitan.”
Laittaessani pinneillä Violan lyhyiksi leikattuja hiuksia kiinni (otsahiukset kulkemaan pinnien pakottamana päälakea myöten) en voi olla tuntematta helpotusta. Mitä jos Viola olisi epäröinyt päätöstään lähteä mukaani? Eihän minulla ole tarjottavaa hänelle, kuin vaatimaton yksiö, jossa vuokra on kohtuuhintainen ja maksettava. Hänen vanhempansa taas. Heillä olisi ollut paljon annettavaa tyttärelleen, mutta olen ylpeä, että Viola valitsi minut, eikä ylellistä elämää.
Minkälainen sota siitä oli syntynyt, kun Viola oli ilmoittanut muuttavansa Mikkeliin kanssani, ilmoittanut meidän seurustelevan jo toista vuotta ja sanoi vahvalla äänellä: “en välitä, mitä te sanotte tähän, koska teillä ei ole oikeutta vaikuttaa”. Vastahan hän täytti kolme viikkoa sitten kahdeksantoista. Hänen äitinsä oli saada hepulin ja hänen isänsä uhkaili jopa minua. Kuinka uskalsin käyttää heidän ystävällisyyttään hyväksi viemällä heidän tyttärensä sillä tavoin? En minä voinut vaikuttaa Violan päätökseen, vaikka hän muuttikin luokseni. Hän oli puhunut siitä viimeiset puolivuotta, kysellyt tuntuisiko se minusta hassulta, jos hän eläisi saman katon alla. Tuntuisiko se? En usko, hän on ollut niin monesti minun luonani käymässä siitä lähtien, kun tutustuimme ja minä sain sen yksiön. Ja kun lopulta paperit muutosta saatiin vuokraisännän kanssa tehtyä valmiiksi, hän todella teki sen. Laittoi vanhemmilleen jauhot suuhun, pakkasi laukut ja lähti minun kanssani.
Minun supertyttöni.
“Mitä sää mietit, Nilla?” Viola kysyy ja istuu risti-istunnassa. Oikeajalka puoliksi omieni päällä, hän on huomaamattani pörröttänyt hiuksensa takaa isoksi pehkoksi ja näyttää enemmän röllipeikolta, kuin kahdeksantoistavuotiaalta naiselta.
“Sitä vaan, että siivosinkohan mää perjantaina ennen kuin lähdin teille”, hymähdän ja Viola päätään pudistellen nojautuu olkapäätäni vasten. Nukahtaa puoleksi tunniksi, ja minä tuijottelen ikkunaa, jota sää raastaa vesipisaroillaan. Taivas on edelleen tumma, vaikka kesän yöt ovatkin monesti valoisia. Ehkä sateella ei kuulu olla valoisaa?
Pariisin kevään kappale Astronautti soi kolmatta kertaa matkan aikana.
*
Aamulla ainut muistikuvani on se, että kastuimme litimäriksi Violan kanssa kävellessämme asunnolleni – meidän asunnollemme. Jouduimme purkamaan Violan tavarat ympäri lattiaa, etteivät kirjat tai CD:t vain menisi pilalle ja kävimme lämpimässä suihkussa, vaikka kello oli puolta yötä.
Kiitos sateen yö oli ihanan viileä ja pikkuhousuilla nukkuessa tuli miltei kuuma. Mutta vain miltei. Viola nimittäin nukkui kyljessäni kiinni ja lämmitti koko kehoani omalla ruumiinlämmöllään, vaikka tavallisesti hän on meistä se kylmäihoinen, jolle saa olla laittamassa vaatetta päälle, ettei hän tuli kipeäksi. Itse tosin väittää, että hänellä on aina ollut huono pintaveren kierto ja siksi iho on aina viileä.
Jaksamatta pukea paitaa päälleni kävelen aukaisemaan television, toivoen, että kerkeäisin vielä näkemään tämän päivän sään sääntiedotuksesta. Tuurini ei ole paras, joten kerkeän kuulla vain kaksi viimeistä lausetta:
“Taivas pysyttelee piilossa, sadetta on edelleen luvassa koko maassa. Hyvää päivän jatkoa.”
Viola mutisee sängyllä ja vetää peittona käytettyä lakanaa päälleen. Suljen television ja kerrankin harmaalle sadeaamulle hymyillen kuljen keittiöön keittämään kahvia. Ei sillä olisi väliä, vaikka taivas pysyttelee piilossa, minulla on sängyn lämmittäjä paikalla.