Sirina, kiitti! Mun piti linkata tää sulle yksärillä, mutta sitte unohdin ja sä löysitkin tänne itse
tutti frutti, kiitti!
Oma sana: Ensimmäinen luku, täynnä kuvailua, mikä on oikeastaan harvinainen ihme minulta. :O
Luku 1
Hermione Granger kääntyi tuskastuneena toiselle hyllylle. Kirjaston kirjat näyttivät muuttavan paikkaa koko ajan ja Hermione etsi yhtä tiettyä kirjaa. Hän halusi tehdä esseen ihmissusista, kuten professori Kalkaros oli heitä käskenyt.
Hermione oli kolmentoista, kävi Tylypahkan velhojen ja noitien koulua ylpeänä siitä, että oli noita. Hän opiskeli ahkerasti ja olikin Tylypahkan parhaimpia oppilaita. Hermionella ei ollut selvää kuvaa siitä, mitä haluaisi tulevaisuudessa tehdä. Hänen vanhempansa kyselivät sitä asiaa joka ikinen kerta, kun Hermione tuli jouluna tai kesänä kotiin. Tervehdyksien ja halauksien jälkeen ensimmäinen kysymys oli yleensä: Mitä aiot tehdä isona? Ja siitä seurasi useampi kysymyssarja: Minkälaisia ammatteja velhoilla on? Etkö haluaisi hammashoitajaksi? Entä opettajaksi? Mikset sinä saa taikoa lomilla?... Hermione oli moneen kertaan selittänyt, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä halusi tehdä, tai miksi. Hän ei myöskään tiennyt tarpeeksi velhoista ja velhomaailmasta vastatakseen vanhempiensa moniin kysymyksiin.
Nyt Hermione käveli päättäväisen näköisenä kirjastonhoitajan, Matami Prillin luokse ja kysyi:
”Anteeksi, mutta sattuuko täällä olemaan kirjaa ihmissusista? Meidän pitäisi tehdä professori Kalkarokselle essee ihmissusista...”
Matami Prilli hätkähti.
”Ihmissusista? Totta kai! Täällä on paljon kirjoja ihmisusista, katso kirjahyllystä kolmesataa”, nainen sanoi ystävällisesti.
”Olen jo lukenut ne kaikki. Olisiko täällä jotain faktatietoa ihmissusista?” Hermione kysyi yrittäen kovasti olla ystävällinen.
”Katso kirja Ihmissusien elkeet ja tavat”, Matami Prilli sanoi loukkaantuneena.
”Olen lukenut sen jo ensimmäisellä luokalla. Se on tappavan tylsä kirja”, Hermione vastasi olkapäitään kohottaen. ”Kai minun täytyy sitten tyytyä fiktiotietoihin, vaikka se ei todennäköisesti tyydytäkään professori Kalkarosta ja sen takia saatan saada esseestä vain Kelvollisen...”, hän jatkoi näyttellen surullista naamaa.
”Hyvä on, hyvä on. Tässä”, Matami Prilli veti tiskinsä alta kirjan. ”Se on hyvin vanha kirja ja eräs ihmissusi on kirjoittanut sen itse, joten kaikki on faktaa”, matami sanoi ojentaen kirjan Hermionelle.
Hermione otti kirjan ja hymyili matamille. Hän livisti heti kirjastosta ja kantoi kirjaa kainalossaan. Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa hän pamautti kirjan pöllästyneiden Ronin ja Harryn eteen ja tutki kantta.
Kaikki tarvittava ihmissusista.”Mikä tuo on? Lisää kevyttä iltalukemistako?” Ron kysyi.
Hermione mulkaisi poikaa.
”Tämä”, hän sanoi osoittaen kirjaa. ”On ratkaisu esseeseeni”, hän jatkoi.
”Äh. Etkö sinä ajattele mitään muuta, kuin koulua?” Ron kysyi.
Hermione mulkaisi poikaa, muttei sanonut mitään. Hän vain kohautti hartioitaan ja hymyili typerästi ottaessaan pergamentin esiin ja alkaessaan kirjoittamaan esseetään pienellä käsialalla. Sen piti olla kolmen jalan pituinen, mutta muutamassa tunnissa Hermione oli saanut esseeseensä viisi jalkaa pituutta ja hän hymyili tyytyväisenä. Hän oli samalla tajunnut erään asian, mutta arveli, ettei uusi Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja professori Lupin haluaisi, että Hermione toisi salaisuutensa selville. Mutta jos... - ja kun- koko luokka tekisi professori Kalkaroksen antaman esseen, kaikki tajuasivat. Tai sitten kaikki muut olivat vain tyhmempiä, kuin hän. Sitä Ron ja Harry olivat moneen kertaan sanoneet hänelle. Että hän oli fiksuin Tylypahkan oppilas. Jotkut ihmettelivät, miksei Hermione kuulunut korpinkynsiin. Oliko lajitteluhatulle tullut joku mielenhäiriö? He kysyivät.
”Sinä olet viisas, olet rohkea. Olet myös ylpeä ja viekas. Tylypahkassa on kolme tupaa, jonne voisin sinut panna. Yksi niistä on rohkelikko, yksi luihuinen ja kolmas korpinkynsi. Jos haluat, saat itse päättää loppujen lopuksi tupasi, mutta jos taas et minä voin päättää. Luihuisesta et ehkä saisi niin paljon ystäviä, kuin rohkelikosta tai korpinkynnestä, mutta olisit paljon omanlaistesi kanssa. Olet erilainen, et pelkää näyttää sitä, mitä osaat. Jotkut piilottelevat viisauttaan pelätessään kuulostavansa kaikkitietävältä, mutta sinä et tee niin. Sinä näytät ylpeänä viisautesi, jonka olet perinyt äidiltäsi, näytät ylpeänä ylpeytesi, jonka olet perinyt isältäsi. Korpinkynsi sinne, minä yleensä sinunlaisesi noidat tai velhot panen, mutta sinussa on jotain, jota ei ole muissa korpinkynsiläisissä. Siksi sanonkin lopulta, että päädyt... ROHKELIKKOON! Sieltä saat sä ystävät aidot.”
Hermione hymyili muistaessaan lajitteluhatun sanat. Hän ihmetteli yhä, sitä, mitä lajitteluhattu oli sanonut luihuisista. Hän ei mielestään kuuluisi luihuiseen ollenkaan, hän ei ollut ilkeä, ei viekas. Ylpeä hän toki oli, mutta ei niin ylpeä, kuin esimerkiksi Malfoy. Harry oli kertonut, että hänelle lajitteluhattu oli myös ehdottanut luihuista, mutta Harry oli sanonut, ettei halunnut sinne ja sen takia Harry oli päätynyt loppujen lopuksi rohkelikkoon. Ronille lajitteluhattu oli heti huutanut tuvaksi rohkelikon. Harry ja Hermione eivät olleet kertoneet Ronille ollenkaan siitä, että heidät lajitteluhattu oli meinannut laittaa luihuiseen, koska he arvelivat, että Ron saattaisi suhtautua siihen liian vakavasti. Ron oli heistä kolmesta ainoa, joka piti yllä sitä kirjoittamatonta sääntöä, että rohkelikot eivät saaneet olla luihuisten kavereita. Hermionesta se oli todella typerää, hänestä olisi ollut paljon parempaa, jos rohkelikot ja luihuiset olisivat pystyneet olemaan ystäviä keskenään. Mitä kaikkea neljä tupaa olisikaan pystynyt tekemään yhdessä! He olisivat pystyneet tuhoamaan kaiken pimeän ympäriltään. Jos luihuinen ja rohkelikko olisivat ystäviä keskenään... Silloin ei olisi Voldemortia tai kuolonsyöjiä. Mutta millainen velhomaailma silloin olisi? Jos ei olisi vaaroja? Ei riskejä, joita ottaa? Eihän silloin olisi mitään jännitystä. Toisaalta Hermione ei edes kaivannut jännittävää elämää, hän olisi ollut melkein tyytyväinen, jos hänen elämänsä olisi ollut normaalia. Ensin hän oli saanut tietää olevansa noita, sitten hän oli joutunut ties minkälaisiin haasteisiin kouluvuotensa aikana. Pieni yksitoista vuotias tyttö oli ollut matkalla kuolemaan. Pieni kaksitoista vuotias tyttö oli ollut kangistettuna.
Hermione huokaisi, pisti kirjansa kiinni ja laittoi esseensä laukkuun. Hän riensi tyttöjen makuusaliin ja vaihtoi päälleen punaisen yömekkonsa. Harjattuaan hampaansa tyttö sipsutti villasukillaan sänkyynsä, suoristi tyynynsä ja sammutti valot. Hän nukahti.
Hermione oli kaunis seitsemäsluokkalainen tyttö. Hän kulki koulun käytävillä, mutta ei totellut nimeä Granger. Kaikki kutsuivat häntä jollain muulla nimellä...
”Kalkaros!”
Hermione kääntyi ja katsoi vihamieheensä, Draco Malfoyhin. Tämä virnisteli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suukotti hänen huuliaan. Eikä Hermione riistäytynyt irti, vaan puristautui kaikin voimin Malfoyihin kiinni, vaikka tiesi, että tämä oli paha ja haukkunut häntä kuraveriseksi ja ties miksi muuksi... Hän silitteli pojan hiuksia ja kietoi kätensä tämän ympärille. Hän työnsi kielensä pojan suuhun ja puraisi leikillään tämän huulta... Hermionen silmät räpsähtivät auki. Hän hieroi silmiään ja hänen sydämensä hakkasi. Neljä muuta makuusalissa nukkuvaa tyttöä, käänteli kylkiään, niin että jouset narisivat. Hermione huokaisi syvään, nousi sängystään ja hiipi vesikupin kohdalle, kaatoi vettä lasiinsa ja joi ahneesti. Hän ei voinut käsittää, että oli juuri nähnyt unta Malfoysta. Uni oli kuitenkin ollut ihana, hän oli nauttinut Malfoyn käsistä, jotka olivat kietoutuneet hänen hoikan vartalonsa ympärille.
Hermione laski lasin kädestään ja istuutui lattialle ikkunan viereen. Hän painoi päänsä ikkunan viileää lasia vasten ja katseli täysikuuta. Oli niin hiljaista, että Hermione saattoi kuulla oman sydämensä lyönnit ja pystyi laskemaan ne. Yksi... kaksi... kolme... neljä... viisi... Hermione lopetti laskemisen ja nousi ylös. Hän vilkaisi kelloa, puoli kuusi. Hän ei kuitenkaan saisi enää unen päästä kiinni, joten kannatti mennä suihkuun, kun se vielä oli vapaana.
Hermione riisui hikisen yömekkonsa pois päältään, kietoi ympärilleen pyyhkeen ja käveli kylpyhuoneeseen. Hän riisui pyyhkeen ja avasi suihkun. Vesi oli ihanan viileää ja Hermione sukelsi heti sen alle. Hän antoi veden pyyhkiä pois unen, jonka oli nähnyt. Hän antoi veden pyyhkiä pois muistonsa, ystävänsä... Kaiken. Hän halusi vielä kerran olla tyttö vailla huolia, pikkutyttö leikkimässä barbinukeilla omassa huoneessa. Hän halusi kerran vielä olla se tyttö, joka mankui äidiltä karkkia. Hän halusi kerran vielä olla se tyttö, joka lähti isän kanssa kalaan aikaisin aamulla äidin vielä nukkuessa.
”Hermione! Pois sieltä! Minun vuoroni!” kuului Lavender Brownin ääni kylpyhuoneen oven takaa. Hermione huokaisi, sulki hanan, kietoi valkoisen pehmeän pyyhkeen ympärilleen ja avasi oven.
”Ole hyvä vain”, hän mumisi ja käveli suoraan sängylleen. Kaikki muut olivat jo heränneet, Parvati Patil harjasi mustia pitkiä hiuksiaan, Sarah Sonnel harjasi hampaitaan ja Millie Sonnel meikkasi itseään. Hermionesta oli typerää meikata kolmetoista vuotiaana, mutta hän ei sanonut siitä mitään Sonnelin kaksosille.
Hermione sitoi hiuksensa poninhännälle, puki päälleen ja riensi kiireesti Suureen saliin syömään aamiaista. Uusi päivä alkoi.
