Author/Beta: minä
Disclaimer: mun
Rating: k-11.
Pairing: Ville/Janne/Minna
Genre: slash, draama.
Summary: Janne vaan hymyili pienesti, suuresti, sitten nauroi ja nauroi lujempaa, sillä eihän Minna tiennyt, ettei se suinkaan ollut Jannen ainoa.
Warnings: kirosanoja
A/N: hah, julkaisenpas sitten lyhyen, kuudesta sadasta sanasta koostuvan ficletin tänne uuden finin kunniaksi. ensin ideana oli kirjoittaa ah niin harvinaista hettiä, mutta slashia tästäkin tuli. yllättävääkö vai yllättävääkö? pahoittelen mahdollisesti tyhmää otsikkoa, syytän kellonaikaa ja mielikuvituksen valitettavaa puutetta. enjoy, heittäkää palautetta, kthanks.
Rakastinhan
Janne käveli Minnan vieressä, käsi kädessä.
Minnalla oli kaunis hymy, helvetin kaunis. Kundeilla oli kateelliset ilmeet kasvoilla, kun Janne käveli Minnan vieressä, käsi kädessä, käveli ja näytti siltä kuin omistaisi sen kadun, koko maailman, kaiken.
Janne oli komea. Hyvin komea, ja Minnalla oli täysi työ pitää muut tytöt loitolla. Ei se halunnut, että muut kiskoi sen Jannea tukasta mukaansa tilaisuuden tullen, vaan suojeli ja varjeli sitä hengellään, vaikka se ehkä vaikuttikin siltä, että Jannehan se oli, joka siinä suhteessa suojeli.
Janne vaan hymyili pienesti, suuresti, sitten nauroi ja nauroi lujempaa, sillä eihän Minna tiennyt, ettei se suinkaan ollut Jannen ainoa.
Janne katsoi Minnan lisäksi muitakin, mutta salaa. Ei se ikinä katsonut Minnan seurassa, paitsi elokuvissa. Siellä se oli turvallista, pimeää.
Elokuvissa pystyi teeskennellä olevansa kiinnostunut Minnasta, silittää tytön hiuksia, halailla, pitää kädestä, suudella satunnaisesti, kuiskia hiljaa. Samalla pystyi vaivihkaa katsella kahta riviä alempana olevaa Tuomasta. Ei Tuomas tiennyt, ja Jannekin katsoi sitä vain siksi, että se oli hyvännäköinen. Ainoa laatuaan koko salissa.
Kaiken omistavana Janne käveli teatterista ulos Minnan vieressä, käsi kädessä, saattoi ovelle, suuteli, halasi, Minna sulki oven, Janne lähti kotiin.
Koti oli lämmin, kodikas rivitaloasunto. Kaunis, vaikka itse sanonkin. Koti oli hyvin tuttu. Se koti oli minun kotini.
Minna harvemmin tiesi mitään. Se oli kesäisin töissä marjamyyjänä, välivuosi oli venynyt neljään, tulevaisuus ei näyttänyt hohdokkaalta. Asui äitinsä luona.
Minna myönsi, ettei ollut penaalin terävin kynä. Terävin kynä oli Janne, fiksu ja filmaattinen Janne, jota kaikki rakastivat. Minna ei ollut poikkeus. Minna rakasti Jannea, yli kaiken rakasti.
Olisi kuollut sen vuoksi, mutta humalaisen naisen puheita harvemmin kannatti ottaa tosissaan. Minna käveli suoraan, horjahti sitten vasemmalle. Minna oli aivan täysin tyytyväinen humaltuneena maassa maaten, mutta Carita nosti Minnan ylös maasta. Ei se voinut siihen jäädä makaamaan. Minna ajatteli, että missä vitussa se Janne oli, mutta eihän se ikinä saanut tietää.
Minna ihmetteli, missä Janne on aina kaikki perjantait ja sunnuntait, mutta Janne vaan sanoi, että käy säännöllisesti sukulaisilla. Eihän sitä ikinä tiennyt milloin joku heittäisi lusikan nurkkaan. Siinä vaiheessa oli hyvä olla väleissä, sitähän saattaisi jotain periäkin.
Minna hyväksyi tämän selityksen täysin, ei sillä ollut varaa olla hyväksymättä. Muuten asiat olisivat olleet huonosti.
Minna oli Jannen tyttöystävä syystä. Jannen isä oli kärsimätön. Kyseli jatkuvasti kysymyksiä Jannelta, ”Jokos sinulla on joku plikka piilossa minulta?”. Jannea rupesi ärsyttämään helvetilliset kysymystulvat joka ikinen juhlapyhä.
Janne tiesi, että Minna oli kiinnostunut, pyysi treffeille.
Minna luuli, että se oli aitoa. Ei se ollut. Minä tiesin.
Janne oli minun luonani. Aina perjantaisin ja sunnuntaisin. Ei sukulaisten luona. Ei sillä ollut edes montaa, isoäiti vain. Sekin vanhainkodissa. Jossain kaukana.
Minun luonani Janne vietti aikaa. Meillä oli hauskaa. Me keskusteltiin. Paljon. Enemmän, kuin Minna ja Janne oli ikinä keskustelleet. Me keskusteltiin kaikesta. Kysyttiin toisiltamme kysymyksiä. Sellaisia, joihin oli helppoja vastauksia. Sellaisia, joita täytyi miettiä seuraavaan kertaan, ja sellaisiakin, joihin ei ollut minkäänlaista vastausta. Kompakysymyksiä.
”Ville, mä haluan jonnekin muualle. En mä halua elää koko elämääni täällä, tällanen paskanen pikkukylä tekee mut hulluks. Lähdetään yhdessä jonnekin vitun kauas, okei?”
Ja minä sanoin, että totta kai lähdetään. Mehän rakastettiin toisiamme.
Janne ei tullut perjantaina. Eikä sunnuntaina. Eikä seuraavalla viikolla.
”Moro, täs o Janne. Voit heittää mua pullopostilla kohta saapuvan myrskyn jälkeen, tai vaihtoehtoisesti hypätä lankulta mereen. Cheers.”
Lukuisten vastaajaan jätettyjen viestien jälkeen ymmärsin luovuttaa. Janne ei tullut takaisin.
Ei kuukauden päästä, ei puolen vuoden. Ei edes vuoden. Sillä kesti viisi kokonaista vuotta. Minun syntymäpäiväni. Janne soitti ovikelloa, näytti samalta kuin lähtiessään. Kertoi kaiken, halattiin, suudeltiin.
Janne oli päässyt pois. Vittuuntunut kaikkeen, Minnaan, vanhempiinsa. Minuunkin, luulin. Mutta ei, Janne oli tullut hakemaan minua. Istuttiin yhdessä sohvalla.
”Mikset sä soittanut?” kysyin.
”Sori”, Janne vastasi, näytti surulliselta, ja minä annoin olla. Rakastinhan Jannea.
cheers, mates. toivottavasti piditte. jos, niin ilmotelkaas jookos kookos?
