Viattomat - viimeinen luku 6.12, K-11

[Lila]

// Alaotsikko: K11, Ted/Victoire, Ted/Louis

Nimi: Viattomat
Kirjoittaja: Lila
Beta: mogmi
Paritus: Ted/Victoire, Ted/Louis
Ikäraja: Laitetaan K11
Tyylilaji: Pakko sanoa, että hurt/comfort, draama, pikkuisen angst
Yhteenveto: Pyhän Mungon psykiatrisen osaston huoneet ovat valkoisia, persoonattomia ja tyhjiä. Ei ole Louisille itselleenkään selvää, mitä hän tekee siellä.
Vastuuvapaus: Potter-maailman omistaa J.K Rowling, minä kirjoitan hänen hahmoistaan vain koska se on kivaa.

A/N: FF10:ssä mulla on aiheena Kolmas sukupolvi, joten sillä mennään. Ja sanahan on 2. Valkoinen. Lukuja tulee kolme kappaletta.

Viattomat

LUKU 1

Pyhän Mungon psykiatrisen osaston käytävät olivat hiljaiset. Valkoiset seinät, moitteettoman kiiltävä valkoinen lattia ja identtiset puunväriset ovet potilaiden huoneisiin loivat järjestystä ja tuttuuden tunnetta muuten niin kaoottisiin tunnelmiin, joita sen monilla potilailla varmasti oli. Tosin ei minulla.

Se osa sairaalaa oli aivan samanlainen kuin muutkin osat, vaikka siellä asuikin ihmisiä pitkäaikaisesti. Seinät kaipasivat tauluja ja harvoissa ikkunoissa roikkuvat haaleankeltaiset verhot huusivat värjäystä. Aamu oli vasta niin aikainen, ettei monikaan potilas ollut vielä herännyt. Parantajia kulki pitkin käytävää kuulostelemassa ovien takana, liikuttiinko huoneissa jo, valmiina astumaan sisään koputtamatta aamulääkkeet tarjottimellaan.

Minä laahustin hitaasti pitkää käytävää eteenpäin. Pääni oli yhä iltalääkkeestä pienoisessa tokkurassa, minkä tiesin helpottavan, kunhan saisin aamukahvini. Helpottavan hetkeksi ennen kuin olisi jälleen uuden lääkeannoksen aika. Kahviautomaatti kuitenkin sijaitsi toisessa päässä osastoa kuin huoneeni. Joka-aamuinen kahvinhakureissu oli jo rutinoitunut tapani.

Samanlaisia ovia toisensa perään kesti muutaman minuutin, sitten käytävä kääntyi vasemmalle ja sama jatkui. Pitkä, laiha ja täriseväinen parantaja neiti Scott tuli minua vastaan. Hänen huulillaan kävi nopea hymynhäivähdys, kun hän suoritti pakollisen aamutervehdyksen:

”Huomenta, herra Weasley.”

”Huomenta”, vastasin yhtälailla pakon sanelemana.

Tämä paikka oli yksi pakko. Kaikki hymyt ja tervehdykset olivat vain epätoivoinen yritykseni parantaa asemiani täällä. Ehkä ne jonain päivänä auttaisivat minut myös ulos täältä. Kun parantajat huomaisivat, että olin täällä aivan turhaan.

Potilailla täällä on erilaisia asemia riippuen heidän kunnostaan. Joillain asukeilla ei ollut edes oikeutta kävellä käytävillä yksin, he tarvitsivat parantajan saattajakseen. Jos edes tahtoivat mennä ostamaan kahvia kahviautomaatista. Minulla, joka olin muutamassa täällä vietetyssä kuukaudessa päässyt nousemaan pohjalta melkein ”V.I.P luokkaan” asti, oli oikeus kävellä käytävillä ja pääsin jopa ulos pihalle saattajan kanssa kahdesti viikossa. Suljettu osastohan tämä oli.

Sisäsandaalieni pohjat pitivät raahustavaa ääntä kävellessäni hitain askelin kahviautomaatille. Tulin lopulta pieneen aulaan, jossa oli vastaanottotiski, sohvia, kirjahylly sekä tietysti kahviautomaatti. Vastaanottotiskin takana papereitaan plaraileva velho vilkaisi minua hymyttömästi. Tiputin sirppini kahviautomaattiin ja se hurahti merkiksi siitä, että voisin valita juomani. Painoin kahvi-nappia ja kone alkoi lirittää kahvia pahvimukiin, jonka laitoin koneeseen.

Palasin takaisin huoneeseeni.

Minulla oli yksittäishuone. Sen olin saanut silkan onnen avulla. Ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut jakaa sitä kenenkään muun kanssa. Minulla oli muutenkin tunne, että olin väärässä paikassa, sitä vahvistamaan en kaivannut yhtäkään masentunutta ihmisrauniota, joka yrittäisi päättää päivänsä joka tilaisuuden tullen, enkä psykoottista sekopäätä, joka voisi joku yö seistä sänkyni vierellä veitsi tai vaikka rikottu lasi kädessään valmiina iskemään sillä minusta suolet pihalle.

Sellaisia täällä nimittäin oli paljon. No, ehkä veitsi-juttu oli oman vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta, mutta ymmärtänette yskän. Osa asukkaista oli joutunut tänne jonkin surullisen onnettomuuden seurauksena: loitsu tai taikajuoma oli vahingoittanut heidän mieltää pystyvästi. Suurin osa oli täällä kuitenkin vaikean elämäntilanteen takia: masentuneita, ahdistuneita ja itsetuhoisia oli eniten. Skitsofreenit ja muut omissa maailmoissa elelijät asuivat omassa päädyssään osastoa.

Itse en suostunut ajattelemaan kuuluvani mihinkään edellisistä. Minulle vain oli käynyt huono tuuri.

Istuin nojatuolilleni juomaan kahvikuppostani. Riisuin sisäkenkäni – vihasin niitä, mutta sairaala velvoitti niiden käyttöön. Katselin luettujen kirjojen pinoani. Äidin tai Victoiren pitäisi tuoda pian uusia, muuten tulisin hulluksi.

Päivät olivat yksinäisiä. Asukit olivat useasti omissa oloissaan, useat joutuivat olemaan aina omissa huoneissaan kuin vangit. Minä olisin saanut käydä osaston oleskeluhuoneessa, mutta siellä minä tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Ja tila oli muutenkin niin ankea.

Olin siinä onnellisessa asemassa, että minua käytiin sentään silloin tällöin tervehtimässä. Äiti jaksoi käydä joka viikko kaksi tai kolme kertaa. Alussa hän oli käynyt päivittäin, mutta kuukaudenpäivien kuluttua käynnit harvenivat harvenemistaan. Äiti toi joka kerta uuden kirjapinon ja vei vanhan pois. Hän istui nojatuolilla ja toisteli, että kaikki järjestyisi. Joka kerta lähtiessään hänen silmänsä olivat kostuneet.

Victoire kävi silloin tällöin. Hänen vierailujaan odotin aina pienet perhoset vatsassani. Joskus Ted tuli hänen mukanaan. Ted, jonka kanssa jokainen hetki samassa tilassa oli kiusallisten katseen välttelyiden täyttämää. Mutta hän tuli silti, siskoni suostuttelemana tai painostamana. Olimmehan ystäviä, Victoire varmasti muistutti hänelle. Mutta se mitä Victoire ei tiennyt, oli paljon enemmän kuin pelkkää ystävyyttä.

Tuskin pystyin katsomaan Victoire silmiin silloin(kaan), kun Ted oli hänen mukanaan.

Vaikka se oli vain yksi kerta, ja nyt jo menneisyyttä, se oli silti.

Isä ei käynyt lainkaan. Minulla ei ollut isää. Se mies ei ollut isäni. Onneksi äiti oli tajunnut heittää hänet pois. Mutta vasta kun minä jouduin tänne. Minun ei tarvinnut enää nähdä sitä miestä, ei edes ajatella häntä. Mutta ajattelemisen vältteleminen ei aina ollut helppoa.

Dominique taas. Hän asui Ranskassa eikä hänkään käynyt koskaan täällä. Olin saanut häneltä kortteja ja kirjeitä, mutta en ollut nähnyt häntä vuoteen. Dominiquella oli elämä raiteillaan, hänellä oli ranskalainen mies ja esikoinen juuri syntynyt. Hän työskenteli ranskalaisessa lehdessä toimittajana. Hän kovasti yritti olla välittäväistä, mutta kukapa kaipaisikaan hullua veljeä sotkemaan täydellistä elämäänsä?

En ollut hänelle vihainen siitä. Ongelma oli minun eikä Domin. Dom ansaitsi hyvän menestyksensä, hänkin oli kokenut paljon pahaa.

Sormeni vaelsivat pienen nojatuolin vieressä olevan lipaston laatikkoon ja nostivat sieltä kirjenipun. Punnitsin niitä kädelläni, olin säästänyt jokaikisen. Kaikki Dominiquelta. Toisessa, puolet pienemmässä pinossa laatikossa oli kirjeet äidiltä, Victoirelta ja Jamesilta.

Niin, James oli myös käynyt täällä kerran ihan alussa. Serkkuni James, ystäväni James, nykyisin vain hyvänpäiväntuttuni James. Hän ei ymmärtänyt minua, miksi minä tein mitä tein. Koska hän ei yksinkertaisesti tiennyt. Hän ei tiennyt isästä eikä siitä kaikesta, mitä se mies teki perheellemme – teki minulle. Se oli vaiettu asia, perheenkeskeinen salaisuus. Siitä ei sopinut puhua. Edes sukulaisille.

Varsinkaan heille.

Join kahvini loppuun ja suljin kirjeet lipaston laatikkoon. Menin ikkunalle, josta levittyi Lontoon harmaan savuisa näköala. Ikkuna oli loitsuin suojattu, siitä oli turha yrittää kiivetä ulos. Ja olisi tarvinnut luudan, sillä osasto oli ylimmässä kerroksessa.

Ruttasin pahvimukini nyrkissäni ja tähtäsin sen oven vierellä olevaan roskakoriin. Se meni täpärästi ohi ja kimposi seinästä jääden lojumaan metrin päähän roskiksesta.

”Äh, antaa olla”, mutisin, ”Ole sitten hankala.”

Oveni avattiin koputtamatta. Parantaja Dixon astui huoneeseen kädessään pieni tarjotin, jolla kolisi lasillinen vettä ja pilleripurkki. Irvistin sisäisesti ja kävin istumaan sängylleni. Parantaja Dixon laski tarjottimen yöpöydälle ja ojensi vesilasia minulle.

”Ota lääkkeesi, herra Weasley”, nainen sanoi vaativasti ammattinsa velvoittamana.

”Oloni on mainio ilmankin”, yritin, vaikka tiesin kokemuksesta sen olevan turhaa. Parantaja pudisteli päätään.

”Mutta sinun on otettava sinulle määrätyt lääkkeet, en voi antaa sinun jättää niitä väliin.”

”Tiedän. Mutta kai tekin tajuatte miten turhaa se on?” Parantajan ilme kiristyi sanojeni myötä.

”En voi valitettavasti vaikuttaa asiaan, minun tehtäväni on katsoa, että syöt lääkkeesi”, parantaja pahoitteli.

”Ei kai sille mitään voi”, mutisin pettyneenä ja otin vesilasin ja pilleripurkin. Parantaja Dixon tarkisti, että nielaisin lääkkeeni ja poistui sitten toivottaen mennessään miellyttävää päivää.

Oloni oli turhautunut, kun heittäydyin sängylleni päästäen ilmat keuhkoistani yhdellä voimakkaalla puhalluksella. Lääkkeet alkoivat pian taas turruttaa mielialaani.

***

Äiti istui nojatuolilla ja katseli minua, kun lueskelin hänen tuomiensa kirjojen takakansia. Kun kohotin katseeni häneen, hänen suunsa kohosi heti hymyyn.

”Pidätkö niistä?” hän kysyi.

”Vaikuttavat mielenkiintoisilta, kiitos paljon”, vastasin. Äiti piirsi sormellaan nojatuolin käsinojan kuvioita, hermostuneena kuten aina. Hän ei osannut puhua tapahtuneesta sen paremmin kuin minäkään, vielä näiden kolmen kuukauden jälkeenkään. Hänkään ei välittänyt tai osannut käydä läpi menneitä. Ehkä hän koki tästä kaikesta jonkinlaista syyllisyyttä, siitä että oli antanut isän niin kauan tappaa meitä henkisesti – ja toisinaan fyysisestikin - puuttumatta asioihin.

Halusin äidin käynti käynniltä enemmän sanoa hänelle, etten syyttänyt häntä tästä. Se oli isä eikä äiti. Äiti itsekin oli kärsinyt, myös hän oli ollut uhri. Mutta en osannut sanoa sitä.

”Kohtelevatko ne sinua hyvin edelleen?” äiti kysyi ja katsoi minua huolestuneesti. Mutta kuitenkin hymyillen, aina hymyillen. Hymyillen kaikkikylläjärjestyy – hymyään.

”Kyllä, mutta en haluaisi syödä lääkkeitä”, sanoin. Olin toki kertonut sen ennenkin, mutta ajattelin toiston ehkä auttavan.

”Luuletko, että pärjäisit ilman niitä?” Äidin ääni kuulosti epäileväiseltä, tunnustelevalta.

”Pärjäisin, äiti, minä en kuulu tänne, kaikki nämä masentuneet ja hullut ihmiset. Olenko minä muka yksi heistä?”

Äiti ei vastannut, vaan katseli mattoa. Hän oli sitä mieltä, että olin. Eikö hän nähnyt? Eikö hän tajunnut, että kaikki johtui – oli johtunut - isästä? Miksi minä enää täällä olin, kun isä oli poissa. Poissa elämästämme. Voisin aivan hyvin mennä kotiin.

”Louis, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä”, äiti sanoi lopulta, ”Sinä jatkuvasti vakuuttelet olevasi kunnossa, mutta... Miksi sinä teit sen?” Äidin ääni tärisi loppua kohti, ”Miksi teit sen jos olet kunnossa?”

”Se oli silloin, nykyään tilanne on aivan eri”, vakuutin.

”Mutta parantajat ovat toista mieltä. En voi vielä luottaa sanaasi, aikaa on kulunut niin vähän... Louis, kulta, olen vain huolissani, ajattelen sinun parastasi...”

Äiti nousi ylös nojatuolilta ja käveli ovelle. Hänellä oli jälleen silmät kyynelissä. Hän pudisteli päätään ja avasi oven, ”Olen pahoillani.”

”Äiti, odota!” huusin hänen peräänsä, mutta ovi sulkeutui hänen jäljestään. Kuulin tukahdutetun nyyhkäyksen oven takaa. Jäin istumaan yksin sängylleni ja tuntemaan itseni hylätymmäksi ja yksinäisemmäksi kuin koskaan, mutta samalla olin pahoillani myös äidin puolesta.

[Lila]

A/N: Njaa, kommentteja ei, no, ihan miten vain.

LUKU 2

Louis,
Toivon, että sinulla menee hyvin. Tulen tänään myöhemmin käymään siellä. Muista, että et vaivu epätoivoon, sillä kaikki järjestyy.

Kirjoitin sinulle kuitenkin nyt, sillä halusin kertoa sinulle heti toisena äidin jälkeen suuret uutiset.Vaikka näemme pian, uskon että haluat saada tietää jo etukäteen.

 Minä ja Ted menemme naimisiin! Sovimme sen yhdessä, tai no minä taisin tehdä aloitteen. Häät pidetään ensi kesänä. Ted suostui minun ehdotukseeni, että pidämme ne sukutilalla Ranskassa. Saamme varmasti järjestettyä niin, että pääset osallistumaan niihin.Voit olla silloin jo ulkona sieltä. Älä murehdi asioita.

Voi hyvin, nähdään myöhemmin,
Victoire

Taittelin kirjeen siististi ja hitaasti takaisin kuoreen ja laitoin sen päällimmäiseksi kirjepinooni. Kuulostelin omia tuntemuksiani uutisen johdosta. Se, mitä minun olisi pitänyt tuntea, oli ehkä kaukaisin tunteeni sillä hetkellä. En tuntenut iloa sisareni puolesta vaan ylitse pyyhkäisi lohduton yksinäisyyden ja menetyksen tunne. Ted menisi naimisiin. Siskoni kanssa.

Mutta niin sen kuuluikin mennä. Niin sen kuuluikin. Minä en saanut ajatella muuta vaihtoehtoa. Sillä se oli ollut vain yksi kerta. Ted rakasti minun siskoani. Minä iloitsisin heidän puolestaan.

Oli keskipäivä ja minä istuin omassa huoneessani, kuten lähes aina. Oma huoneeni oli kotoisin paikka siinä laitoksessa, vaikka ei minulla täälläkään ollut kuin muutama tavara kotoa. Päiväpeitteeni, joitain julisteita, velhoshakkini sekä päiväkirjani olin tuonut mukanani tänne. Oli tarkasti rajattua, mitä sairaalaan sai tuoda. Kirjeetkin tuli kirjoittaa yhteisissä tiloissa, jottei kukaan vain pääsisi tekemään itselleen haveria terävällä sulkakynällä. Sellaisen valvonnan alaisena alkoi tosissaan pian mieli tehdäkin.

Kello tikitti eteenpäin madellen, päivät tuntuivat käsittämättömän pitkiltä, jos ei pystynyt nukkumaan päiväunia. Yritin lukea äidin toissapäivänä tuomia kirjoja siihen saakka, kunnes ruokailu olisi. Kuitenkaan hänen tuomat romaaninsa eivät saaneet temmattua minua maailmaansa, vaan ajatukseni kiersivät Tedin ja siskoni tulevissa häissä, jotka olisivat kolmen kuukauden kuluttua. Ja joihin minä en välttämättä edes pääsisi. Vaikka Victoire niin kirjoittikin, se oli vain toiveajattelua. Hän ei tiennyt sen enempää varmaksi kuin minäkään. Mutta eniten minua puristi se, että Ted olisi pian kokonaan menetetty, saavuttomattomissa, sormessa oleva sormus kuuluttaisi kaikille, että hän kuului minun siskolleni.

Ei, nyt minä mietin liikaa Tediin liittyviä asioita. Senhän piti olla mennyttä. Minun piti unohtaa hänet. Olin jo tehnyt siskolleni tarpeeksi pahaa.

Minun alkoi olla jo tukalaa hengittää, kun kello soi lounaan alkamisen merkiksi. Se oli mitä taivaallisin ääni sillä hetkellä – tarvitsin tekemistä - ja nousin ripeästi ylös nojatuolistani, jossa olin huonoryhtisesti retkottanut. Menin käytävälle. Huoneista tupsahteli muitakin asukkaita tuoden hieman väriä muuten valkoiseen maisemaan. Valkoinen alkoi käydä hermoilleni, kaikki alkoi käydä.

Menin kenenkään kanssa juttelematta osaston ruokalaan, samanlaiseen valkoiseen tilaan kuin koko osasto oli. Vaalean keltaiset muovituolit olivat poikkeus. Kävin lyhyen ruokajonon hännille. Kaikki potilaat eivät syöneet täällä, joidenkin täytyi syödä omissa huoneissaan.

Arvelin, että porukka, joka sai käydä ruokalassa, oli joko jo hoidossaan edistyneitä tasapainoisia ja moitteettomasti käyttäytyviä henkilöitä tai sitten vahvoissa lääkehöyryssä, jossa oli mahdoton aiheuttaa konflikteja. Toivoin kuuluvani ensimmäiseen ryhmään, mutta mieluiten olisin kuulunut täysin jonnekin muualle.

En oikeastaan edes katsonut, mitä ruokaa sinä päivänä lounaaksi tarjottiin. Otin vain minulle ojennetun annoksen ja vein sen pöytään, joka oli tyhjä.

Mielessäni kävin läpi Victoiren lähestyvää tapaamista. Toivoin, että osaisin hoitaa osani mallikkaasti ja onnitella häntä luontevasti. Nyt ei ollut aika jäätyä.

Hätkähdin suhteettoman rajusti siihen nähden, että minua vain napautettiin hennosti olalle. Minun huonenaapurini alakuloisen oloinen Kelly Marshall hymyili varovaisesti ja kysyi hiljaa:

”Hei Louis, onko pöydässäsi vapaata?”

En olisi välttämättä jaksanut puhua tytölle, mutta nyökkäsin kohteliaisuudesta. Olin toisinaan vaihtanut muutaman sanan Kellyn kanssa, mutta en tosiaankaan tiennyt, miksi hän täällä oli, saati mitään muutakaan hänestä. Minua ei todella kiinnostanut.

”Sinä näytät surulliselta, mikä sinua painaa?” Kelly porautui suoraan asiaan. Hän tuntui näkevän lävitseni. Tytön hento äänensä oli kuitenkin hieman tunnusteleva, hän ei tiennyt saiko kysyä sellaista minulta.

”Minua painaa olla täällä. Koko tämä paikka”, puuskahdin. Ajatukseni juoksivat lopputulokseen, että voisin aivan hyvin vastatakin, tavallaanhan me pelasimme samassa joukkueessa, koska olimme molemmat potilaina täällä. Potilaina... Minulle tuli melkein kylmiä väreitä.

”Minusta tuntuu usein samalta”, Kelly sanoi ja katsoi minua pää kallellaan.

”Mutta minä en oikeasti kuulu tänne”, huokaisin, ”En tajua miksi olen täällä. Kaikki nämä ihmiset – ” vaikenin, sillä olin jo sanomassa liikaa. Kelly katsoi minua arvioiden. Keihästin haarukallani makaronin ja näykkäisin sen suuhuni.

”Et sinä täällä varmaan tyhjän takia ole”, Kelly arveli hiljaisella äänellä. Hänen kasvonsa pysyivät koko ajan samassa ilmeessä, kuin naamio.

”Olen minä”, vastasin. Minä todella olin. En todellakaan tarvinnut tätä. Saati halunnut. Se mitä joskus tapahtui, mitä minä joskus itselleni tein, oli menneisyyttä. Sen ei pitäisi enää vaikuttaa minuun. Sen ei pitäisi enää vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta.

”Enpä usko”, Kelly väitti.

Minua ei huvittanut enää keskustella Kellyn kanssa. Mistä tyttö tiesi mitään minun elämästäni? Minun ruokahaluni oli poistunut, ei sitä alkujaankaan ollut ollut. Nousin pöydästä jaksamatta esittää enää kohteliasta. Kelly ei kuitenkaan näyttänyt välittävän. Hän jatkoi ruokansa syömistä katse luotuna alas.

***

”Hmmm...” Victoire mietiskeli ääneen hyväntuulisesti, ”Jospa siirrän näin.”

Pelasimme shakkia minun huoneessani. Siskoni istui toisessa päässä sänkyäni jalat ristissä selkä kumarassa hänen tarkastellessaan huolellisesti pelinappuloiden asemia. Minä nojasin sänkyni päätylevyyn ja katselin hänen pähkäilyään. Hänen pitkät vaaleat kiharansa pyyhkivät shakkilautaa. Omani olivat latistuneet ja litassa päätä myöten, mutten jaksanut välittää.

Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi. Kun Victoire oli noin tunti sitten tullut, hän oli säteillyt ja säihkynyt. Hän oli valaissut olemuksellaan koko ankean sairaalan. Mutta minä olin onnistunut vain ähkäisemään kankean onneksi olkoon ja heittämään pikaisen hymyntapaisen hänen hehkuttaessaan uudelleen naimisiinmenoaan. Siskoni ei ollut tajunnut laimean reaktioni takaista ajatusta, tietenkään ei. Hän ei ollut lannistunut köyhistä sanoistani vaan halannut minua voimia antavasti. Luullut minun olevan alamaissa muista syistä. Victoire oli niin hyvä.

Löpisimme pelatessamme turhia. Victoire piristi minua aina vain olemalla läsnä. Hän jaksoi valaa minuun uskoa tulevasta. Mutta siinäkin oli kääntöpuolensa. Aina Victoiren kanssa ollessani minua kivisti enemmän kuin koskaan. Kun hän mainitsikin Tedin, sivulauseessaankaan, minun teki mieli purskauttaa hänelle totuus. Sillä olin ollut niin itsekäs. Jos petoksen kohde olisi ollut joku muu kuin Victoire, se ei olisi ollut niin paha. Mutta minun siskoni, epäitsekäs ja aina iloinen siskoni. Se oli todella väärin. Vaikka yritin koko ajan kovemmin unohtaa koko asian, se aina palasi mieleeni ja varjosti suhdettamme.

Victoire ei tiennyt koko totuutta siitä, miksi jouduin tänne. Hän tiesi suurimman osan, muttei lopullista, niin sanotusti laukaisevaa tekijää. Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin minä – ja Ted. Arvelin, että Ted tiesi, että se yö oli ollut minulle vikatikki. Pitkään jatkuneen henkisen kidutuksen jälkeen petoksen aiheuttama syyllisyys oli ollut liian raskas.

”Hei, onko kaikki hyvin?” Victoiren huolehtiva ääni kysyi yllättäen. Hänen kätensä oli pysähtynyt ratsun ympärille, jota hän oli juuri siirtämässä, ja hän katsoi minua tarkkaan. Huomasin antaneeni ilmeeni valahtaa. Korjasin sen pikaisesti normaaliksi. Minun pitäisi jo unohtaa.

”On, kaikki on...”

”Louis”, Victoire sanoi periksiantamattomasti, ”Mitä on tapahtunut?”

”Ei mitään... mitä et tietäisi”, voin fyysisesti pahoin kakistaessani sanat ulos, ”Se on vain tämä paikka... Tämä... Sinä tiedät. Älä välitä, pelataan vain.”

Victoire laski ratsun kädestään ja siirsi shakkilaudan välistämme pois. Hän tuli istumaan viereeni ja kosketti minua lohduttavasti olkapäähän, ”Louis...” hän sanoi hellästi huolta äänessään. Ei hänen kuulunut olla minulle noin ystävällinen, en ansainnut sitä.

”Älä, anna olla”, sanoin, ”Ei tämä mitään.”

”Olisitko mielestäsi valmis lähtemään kotiin?” Victoire kysyi hetken päästä. Olimme keskustelleet tästä monesti.

”Ehdottomasti, tämä paikka on se joka tekee tätä, tämä ei ole normaali. Jos olisin kotona...”

”Minä uskon sinua, ettet enää yrittäisi mitään, minä uskon sinua”, Victoire sanoi. Hänen sanansa samaan aikaan saivat minut tuntemaan äärimmäistä lämpöä häntä kohtaan, mutta myös syyllisyyttä, joka tykytti sisälläni. Hän oli niin hyvä minulle.

”Kiitos, tuo merkitsee minulle paljon”, sanoin, ”Jos vain muutkin olisivat samaa mieltä.”

Victoire katseli minua mietteliäänä, ”Se on vain joku käytäntö. He haluavat pitää sinut täällä vielä hetken aikaa, varmuuden varalta. Mutta ei se enää kauaa kestä, usko minua. Kesällä olet jo kotona. Ihan varmasti.”

”Äitikään ei halua minua kotiin”, mutisin, vaikka olisi ollut parempi pitää suu kiinni. Kerjäsin vain sääliä sanoessani niin. Mutta se vain jotenkin tuli. Tosiasiassa minun oli myönnettävä, että kaipasin Victoiren kannustavia sanoja. Kenen tahansa kannustavia sanoja.

”Tietysti haluaa, miksi sinä noin ajattelet? Äiti on vain tosi hajalla koko tilanteesta...”

Olin onnistunut saamaan äitinikin hajalle tästä, olinpa minä hieno ihminen. En ikimaailmassa aikonut kertoa kenellekään siitä yhdestä yöstä, vaan jos täältä joskus pääsisin, eläisin loppuelämäni hyvitellen kaikkia, joille olin tehnyt pahaa tällä. Victoire huomasi ilmeeni synkistyvän jälleen.

”Hei, ei! Et kai nyt luule, että hän syyttää sinua? Ei hän sinua syytä, sillä ei tämä ole sinun syytäsi! Hei, muista, että tämä ei ole sinun syytäsi.”

”Ei tämä ole äidinkään syy, hän ei saa syyttää itseään siitä ettei...”

”Ei hän syytäkään. Tämä on raskasta kaikille. Mutta se ei enää toistu, isä ei enää palaa. Tästä päästään yli. Kun pääset täältä kaikki on ohi, kaikki on hyvin, eikö?”

”Tottakai. Tottakai.”

”Me kaikki tuemme sinua. Kohta tämä on ohi”, Victoire vielä sanoi ja pörrötti hiuksiani leikkisästi keventääkseen tunnelmaa. Hän siirtyi takaisin sängyn päätyyn ja laittoi ratsunsa uudelle paikalleen. Hän nyökkäsi minulle vuoroni merkiksi ja siirsin synkät mietteeni syrjään keskittäen huomioni peliin.

[Lila]

LUKU 3

Uusi päivä alkoi valjeta Lontoon yllä. Töihinsä kiiruhtavat jästit kulkivat puolijuoksia pitkin harmaita katuja. Autot tuuttailivat ruuhkissa, tosin niiden ääntä ei tänne asti kuulunut, mutta tiesin että niin oli.

Riistin katseeni näkymästä ja käänsin sen tyhjään huoneeseeni, jossa vain ajatukset olivat seuranani. Kaikki äidin kolme päivää sitten tuomat kirjat oli luettu. Saatoin vain odottaa, milloin hän toisi uusia tai milloin olisi seuraava ruoka-aika. Aamulääkkeeni saapuisivat myös aivan pian, tosin toivoin parantajan unohtavan ne -kuten joka aamu, vaikka vielä sitä ei ollut tapahtunut. Kahvimukissa kädessäni oli vielä pohjat jäljellä. Kaadoin jäähtyneen nesteen suuhuni. Tähtäsin tyhjän mukin roskakoriin. Tänään se osui.

Hitaasti kävelin ovelleni ja sujautin sisäkenkäni jalkaan. Oven auetessa minua tervehti rakastamani valkoinen virheettömyys ja puhtaus. Kirkas valaistus satutti silmiäni ja sai minut ärtyisäksi. Jätin oman hämärän ja ihmisläheisemmän huoneeni taakseni ja suuntasin oleskeluhuoneeseen käytävän puolessavälissä aikomuksenani lainata lehtiä luettavaksi. Päivästä olisi tulossa pitkä.

Vaatteideni kahina ja kengänpohjieni natina kuului kiusallisen tarkasti hiljaisella käytävällä. Olisi voinut luulla olevansa yksin siellä, sillä hetkeen en nähnyt ketään. Se oli melkein pelottavaa.

Siksi melkein kompastuin säikähdyksestä, kun juuri ohittamani oven takaa vasemmalta kuului kova paukahdus. Huitaisin käsilläni seinästä tukea pitääkseni tasapainoni. Jähmetyin paikalleni kuuntelemaan.

Mitä se oli? Tapahtuiko täällä jotakin?

Toinen pamaus kuului huoneesta. Joku tuntui hakkaavan seinää tai paiskovan tavaroita. Vilkaisin ympärilleni etsien jotakuta. Täälläkin siis tapahtuu jotain, en voinut olla ajattelematta sarkastisesti. Uteliaisuuteni heräsi. Se heräsi tällaisessa virikkeettömässä ympäristössä hyvin pienestä. Päätin uhkarohkeasti mennä katsomaan, mitä tapahtui.

En ehtinyt kuitenkaan edes ottaa askelta huoneen ovea kohti, kun kulman takaa juoksi kolme parantajaa hengästyneinä. He ohittivat minut kuin en olisi siinä ollutkaan ja syöksyivät huoneeseen pamauttaen oven jäljessään kiinni. Pysähdyin pettyneenä paikalleni. Sisältä alkoi kuulua paukkeen lisäksi kirkunaa ja huutoa. Tuijotin uteliaana ovea.

Jokin raskas pamahti puiseen oveen ja se aukeni selälleen. Puinen jakkara vieri käytävälle. Hysteerinen huuto kuului huoneesta vielä muutaman sekunnin kunnes se katkesi kuin leikaten. Parantajien hengästyneet äänet kuuluivat avoimesta ovesta minun korviini asti.

”En voinut muuta...” sanoi korkeaääninen parantaja pahoittelevan kuuloisena.

”Tietenkään et, tyttö on vaikea tapaus”, rauhoitteli miesääni.

”Tytön hermot menivät nyt jo... kolmannen kerran? Miten niin pieni ihminen saa tällaisen siivon aikaan?” toinen naisparantajista ihmetteli surullisesti.

”Meidän täytyy kertoa tästä yliparantajalle, jotta lääkeannosta saadaan lisättyä. Se on aivan selvästi liian matala”, miesparantaja mutisi.

”Viekää te hänet, minä korjaan paikat...” ensimmäisenä puhunut ehdotti.
 
Käytävälle lentänyt jakkara lennähti takaisin huoneeseen kutsuloitsun voimasta. Huoneessa kolahteli siihen malliin, että tavaroita siirreltiin oikeille paikoilleen. Pian kaksi parantajaa tulivat huoneesta edellään tajuttomana leijuva tyttö. Kelly.

Miesparantaja – olin varma että tiesin hänen nimensä, mutta juuri nyt en millään muistanut sitä - ohjasi Kellyn sauvallaan leijumaan heidän edellään pois. He katsahtivat minuun mennessään ohi ja nainen tiuskaisi:

”Mitä sinä siinä toimitat? Mene huoneeseesi”, ja kopsutteli tiehensä miehen jäljessä.

Seisoin paikallani kunnes parantajat olivat kadonneet. Sitten jatkoin matkaani oleskeluhuoneeseen, joka oli tyhjä. Ikkunoiden takana oli vielä pimeää, mutta valaistus oli kirkas kuin koko osastolla. Jäykkäselkäinen beige sohva oli huoneen ainoa istuin. Kapeassa kirjahyllyssä lojui huonokuntoisia kirjoja ja lehtiä, joista osasta kannet olivat lähteneet ja osasta puuttui sivuja. Toisen kerran täällä oloaikanani menin tutkimaan valikoimaa. Tuntui alentavalta joutua kaivelemaan niitä korkeintaan kierrätykseen sopivia lehtiä. Äidin olisi pitänyt käydä eilen, mutta hänelle oli tullut este, joten olin jäänyt ilman kirjojani.

Selatessani hajamielisenä ja hieman ärtyneenä kirjoja ja lehtiä, joista osa levisi käsiin, mietin ensimmäisen kerran kunnolla Kellyä. Äskeinen välikohtaus sai minut pohtimaan tytön menneisyyttä. Ajatuksiini sekoittui sääliä, sillä tytöllä ei tainnut olla helppoa. Parantajan mukaan kohtaus oli jo kolmas laatuaan. Osittain osasin samaistua tyttöön, sillä toisinaan tämä paikka tuntui kaatuvan päälle. Kun ei ollut muuta odotettavaa kun sukulaisten vierailut ja ruoka-ajat. Enkä tiennyt, käytiinkö Kellyä edes koskaan tapaamassa. En ainakaan muistanut hänen sukulaisiaan, vaikka pinnistelin muistiani. Ajattelin siinä yllättävässä myötätuntoisuudenpuuskassani, että voisin ehkä sittenkin joskus yrittää tutustua tyttöön paremmin... Ehkä.

Oleskelutilaan raahusti syvään huokaileva nuori mies. Hän ei kiinnittänyt minuun huomiota, enkä minäkään häneen. Valitsin nopeasti muutaman lehden. Olin jo lähdössä, kun mies rykäisi ja kysyi:

”Hei, haluaisitko ottaa erän räjähtävää näpäystä?”

Käännyin hitaasti häneen päin. Hän kohotti kädessään olevaa korttipakkaa toiveikkaana.

”Sori, en ehdi nyt”, sanoin pahoitellen. Mies kohautti olkiaan ja alkoi sekoitella korttejaan. Kun lähdin, hän jäi istumaan jäykälle sohvalle.

Palatessani huoneeseeni tuimailmeinen parantaja Dixon odotti minua. Istuin normaalisti nojatuolilleni ja avasin lehteni. Parantaja laski lääketarjottimensa lipastolle ja veti syvään henkeä.

”Mikset ollut huoneessasi? Sinä tiedät, että aamulääke otetaan tasan kello seitsemän.”

”Olin lainaamassa lehtiä”, sanoin ja heilutin kädessäni olevaa lehteä, jotta tyhmäkin tajuaisi viestini. Parantaja suipisti suutaan, ”Jos näitä nyt lehdiksi voi sanoa”, tokaisin, kun kaksi sivua lepatti lattialle.

Parantaja Dixon tuhahti ja napautti sitten käskevästi, ”No, ota nyt lääkkeesi. Mutta tämä ei tule sitten toistumaan. Kello on kymmentä yli.”

Keskittäen kaikki hermoni siihen, että pystyin hillitysti ottamaan lääkkeeni, tartuin vesilasiin. Kaadoin pillerit suuhuni ja join veden hitaasti tuijottaen koko sen ajan parantaja Dixonia silmiin. Hänen ilmeensä oli paheksuva – hän ei pitänyt siitä että myöhästyi aikataulustaan - , mikä ärsytti minua, mutta hillitsin haluni sanoa enää muuta. Paukautin tyhjän lasin takaisin tarjottimelle ja avasin lehteni suureleisesti, jolloin parantaja Dixon poistui toivottaen ”miellyttävää päivää” tavallista nihkeämmin.

***

Minulla oli ollut täällä aikaa miettiä. Miettiä ja ajatella ja pohtia. Se olikin suurin ajankuluni lukemisen kanssa. Olin käynyt kaiken päässäni läpi. Kaiken. Olin päässyt melkein sinuiksi menneisyyteni kanssa. Kolme kuukautta, se oli pitkä aika ajatteluun. Nyt tahdoin vain ulos täältä.

Ensinnäkin olin päättänyt varmaksi, että kun täältä pääsisin, en enää ikinä aiheuttaisi hankaluuksia ja surua läheisilleni. Sitä olin jo tehnyt tarpeeksi. Aioin osoittaa, että pärjäsin omillani eikä minusta tarvinnut enää huolehtia, minusta ei tarvinnut kantaa vastuuta. Äidin ei tarvitsisi olla huolissaan minusta eikä menettää yöuniaan takiani. Minä aioin käyttäytyä moitteettomasti. Jotta äiti saisi elämänsä taas kuntoon. Ja jotta Victoiren ei tarvitsisi ikinä kuulla minusta ja Tedistä. Voisin aloittaa uuden elämäni vaikka jossakin ulkomailla. Ehkä Ranskassa, osasinhan kieltäkin jo.

Tedin minä aioin unohtaa. Hän oli kielletty aihe edes ajateltavaksi enää. Minun tuli haudata tunteeni häntä kohtaan. Tätä tolkutin jatkuvasti itselleni. Vaikka vielä en siihen pystynytkään, tiesin että pystyisin, kun pääsisin kotiin ja voisin mennä minne haluaisin.

Kolea vesi valui hiuksistani olkapäille ja haihtuessaan aiheutti kylmiä väreitä.

Olin kylpyhuoneessani valmistautumassa yöhön, nukkumiseen tai jos se ei onnistuisi, valvomiseen. Tuudittauduin siihen tietoon, että äiti tulisi jälleen huomenna. Saisin ainakin uusia kirjoja.

Kuivasin itseni kuivaksi ennen kuin avasin oven huoneeseeni. Huoneeni lattia oli kylmä, kun astelin paljain jaloin kapealle lastulevystä valmistetulle vaatekaapille, jossa vähät vaatteeni olivat. Kaivoin lämpimät sukat ja vedin ne jalkoihini. Löysät collegehousut ja t-paita toimivat yövaatteinani. Heitin pyyhkeeni välinpitämättömästi nojatuolille ja lysähdin väsyneenä vatsalleni sänkyyn. Ei minua fyysisesti väsyttänyt vaan henkisesti. Ajatuseula olisi voinut olla minulle hyödyksi, mietin.

Tuijotin peiton vihreää siksakkikuviointia poski vasten peitettä minuutteja, kunnes hiljaisuuttani häirittiin. Huoneeni ovea koputettiin napakasti. Joku parantaja taas lääkkeineen... No, tällä kertaa hän sentään koputti oveen, edistystä.

Huokaisin syvään. Käänsin päätäni hieman, jotta ovi tuli näköpiiriini, nousematta kuitenkaan ylös sängyltä ja mumisin tuskin kuuluvasti:

”Sisään.”

Sydämeni jätti lyönnin tai pari välistä. Yllätyin ja säikähdin, mutta samalla mielialani pomppasi taivaisiin, vaikken antanut sille lupaa. Vaikka olin luvannut itselleni jäädyttää nämä tuntemukseni.

Huoneen ovella ei suinkaan ollut kukaan henkilökuntaan kuuluva, vaan siellä seisoi epävarmasti lumisessa matkaviitassaan Ted.

Kohottauduin ylös niin nopeasti että selkäni niksahti, ”Ted?”

Ted nyökkäsi jollekulle jota en nähnyt – oliko se parantaja vai oliko hän tullut Victoiren kanssa? – ja sulki oven perässään, ”Hei Louis. Voinko tulla sisään?”

Nyökkäsin osaamatta sanoa mitään. Emme olleet puhuneet kunnolla sitten...

”Tulitko sinä yksin?” Minun oli pakko saada varmuus. Ted nyökkäsi. Sydämeni alkoi juosta epävarmana. Mitä tämä nyt tarkoitti? En tiennyt mitä halusin. Tämä oli jotakin ennenkuulumatonta.

”Louis. Meidän on aika puhua”, Ted sanoi turhia kiertelemättä ja istui nojatuoliini pitäen katseensa minussa. Vetäydyin istumaan vasten sänkyni päätylevyä ja vedin jalat koukkuun eteeni. Tätä minä olin pelännyt. Ja odottanut. En tiennyt miten olla, olisin mieluiten unohtanut asian. Miksi siitä piti puhua? Monen kuukauden jälkeen...

”Miksi?”

”Miksi?” Ted toisti, ”Tiedämme molemmat, ettei se ollut vain hetken huumaa.”

Ted hämmensi minut jo sillä, että hän oli yhtäkkiä ilmestynyt tänne yksin, ja toiseksi sanomalla sen kaiken sillä tavalla, kylmän rauhallisesti, kuin aikaa ja katseen välttelyitä ei olisi ollut välissä lainkaan. Olin ollut jo varma, että tästä ei enää puhuttaisi. Mikä Tedin mielen oli muuttanut näin äkisti?

”Mitä sillä on väliä? Se on jo historiaa”, sanoin kangerrellen. Ehkä Ted halusi jotenkin puhdistaa omatuntonsa ennen häitä? Minä tosin en tiennyt, olinko valmis tähän keskusteluun. Se tuli niin yllättäen. Mutta Ted jatkoi:

”Mutta sen ei tarvitse olla”, hän sanoi. Hänen ilmeensä oli lukematon, täydellinen pokerinaama. Tyyni kuin hän olisi puhunut säästä. Mitä hän oikein tarkoitti? Sydämeni sykähteli vaarallisen epätahtisesti.

”Mitä sinä puhut?” henkäisin, ”Menet naimisiin kolmen kuukauden päästä. Minun siskoni kanssa!”

Kiersin käteni jalkojeni ympärille, suojamuurikseni tätä kaikkea ristiriitaisuutta vastaan. Miten minä saatoin olla niin ajattelematon, miten saatoin laittaa tämän sopan alulle silloin neljä kuukautta sitten? Ja mitä helvettiä tuo mies puhui?

Ted nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja painoi päänsä alas hieroen ohimoitaan. Hän ei vastannut.

”Mitä sinä tarkoitat?  tivasin vihaisena. Miksi hän sanoi sellaista?

”Minä aion jättää Vicroiren”, Ted sanoi lopulta hiljaa, ja luulin aluksi kuulleeni väärin. Jähmetyin ja aivoni löivät tyhjää. Korvissani soi.

”Mitä?” kysyin vinkuvan hiljaisuuden jälkeen. Ted kohotti katseensa minuun.

”Minä jätän Victoiren”, hän toisti, ”En mene naimisiin hänen kanssaan. Minä...”

”Sinä mitä?! Mitä helvettiä sinä puhut?”

Ei tämän näin kuulunut mennä, ei...

”Anna minun sanoa tämä, Louis”, Ted pyysi ja minä vaikenin. Ted siirtyili vaivaantuneena tuolillaan. Hän levitteli ja väänteli käsiään ennen kuin sai järjestettyä sanansa, ”Minä aion jättää Victoiren. Mitään häitä ei tule. En rakasta häntä, en ole pitkään aikaan rakastanut. Minä en pysty unohtamaan sitä mitä meillä oli. Louis, tiedän ettet sinäkään. Näen sinusta että se ei ollut sinulle yhdentekevää! Louis, minä jätän Victoiren. Haluatko vielä yrittää minun kanssani?”

Suljin silmäni ristiriitaisten ajatusten kuhistessa päässäni. Oliko tämä totta? Sanoiko Ted juuri äsken noin? Että hän jättää siskoni ja haluaa yrittää minun kanssani? Minut valtasi hetkeksi kokonaisvaltainen onnentunne, joka kuitenkin särkyi sekunnin sadasosissa muistaessani faktat. Ja kaikki suunnitelmani tulevaisuudelle.

Victoire. En voinut tehdä sitä hänelle. Minun siskolleni. Hän oli minun siskoni! Eikö Tediä liikuttanut, mitä Victoire ajatteli tai tunsi? Hän vain tuli tänne kertomaan että haluaa yrittää vielä kanssani. Vaikka hänen ja Victoiren häitä suunnitellaan paraikaa.

”Victoire tulee vihaamaan meitä, hän tulee niin vihaamaan meitä”, mutisin kuin itsekseni, ”Hän ei ikinä sulata tätä, ei ikinä.”

Ted nousi nojatuolilta ja käveli nopeasti luokseni. Hän istui viereeni ja väänsi minun suojamuurini alas. Annoin hänen tehdä sen, vaikka tulinkin kiusallisen tietoiseksi siitä, että hiukseni olivat kastelleet paitani ja olivat edelleen litimärät. Hän syleili minua välittämättä siitä ja tuntiessani hänet niin lähellä, niin konkreettisena ja elävänä, Victoire pyyhkiytyi pois mielestäni. Hän oli jossakin kaukana, kuin toisessa maailmassa. Tunsin alkavani luovuttaa vastarintaani, sillä huomasin, että jo kuukausia alituisesti rintaani puristava jokin hellitti Tedin halauksen jatkuessa jatkumistaan.

”Ted, oletko tosissasi?” sopersin kohta, täysin tunteideni vallassa, ”Tarkoititko sinä sitä?”

”Tarkoitin, minä en rakasta Victoirea. Minä rakastan sinua. Tajuatko Louis?”

”Mitä sinä aiot?”

”Aion auttaa sinut pois täältä. Tämä on minun vikani, että olet täällä”, Ted kuiskasi. Hän rutisti minua tiukasti ja tunsin puristavan tunteen kaikkoavan.

”Ei Ted...” ei tämä hänenkään vikaansa ollut. Se oli niin monen asian summa, etten itsekään enää tiennyt.

”Hiljaa. Minä autan sinut täältä huomenna ja eroan Victoiresta. Sitten me voimme aloittaa uudestaan. Victoiren ei tarvitse tietää siitä mitä aiemmin tapahtui. Hänen ei tarvitse tietää, että petimme häntä. Minä autan sinut ulos ja eron jälkeen sinä muutat minun luokseni. Victoire tulee selviämään siitä, hän on vahva. Tässä ei ole mitään väärää”, Ted puhui tyynellä äänellä, matalasti ja vakuuttavasti. Minä uskoin häntä. Todella halusin uskoa ja uskoin. Hän todella tekisi sen. Voisin luottaa häneen. Kaikki järjestyisi kyllä. En ollut enää irrallinen ja kylmä.

The (Happy) End

A/N: En hyppää sillalta, vaikka antaisittekin sylikaupalla risuja. Sanokaa nyt edes jotain.

[Desbina]

Awww....  Tää on tosi ihana fic <3 mä rakastan victoiren ja tedin ficcejä mut mun käy tosi sääliks Victoirea (nyyh) Mutta tää oli tosi hyvä, mä tykkään sun kirjotus tyylistä