Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Genre: Romance/pikkuriikkisen Fluff, (Angst)
Rating: Taitaa olla lievä K-11
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: Cassie Clare omistaa poikakultani
Summary: ”Etkä kerro!” Alec hätkähti, posket kärähtivät karrelle.
A/N: Juu. Löysin tällaisen tarinan vähän keskeneräisenä tuolta koneen syövereistä (kansiosta, jonka nimi ihan syystä on Writer's Block) ja blokin kourissa kirjoittelin valmiiksi. Loppua en sitten alkunut muuttaa, koska se oli kirjoitettu valmiksi, joten tää saattaa olla lievästi omistuinen. Lue omalla vastuulla ; ))
Mutta siis omasta mielestäni oli loppuviimeksi ihan onnistunut, joten ajattelinpa nyt julkaista ennen kuin lähden tästä tunnin sisällä Riikaan pariksi päiväksi.
(Vielä te Malecistit mua kiitätte eiku ; ))
Mutta Enjoy. Ja kommentti kelpaa aina. Lähettäkää blokille tappouhkauksia, please?
Kuka noin nättiä neitiä voisi hävetä?
Ring ring ring ring ring ring ring ring.
Herätyskellon räminä raastoi Alecin korvat kappaleiksi, silmäluomet sepposen selälleen, suun haukotukseen. Aamut olivat pahimpia, herääminen yhtä helvettiä. Herätyskellot olivat pahanilmanlintuja, ilonpilaajia, kitisivät kukkokiekuuta nuotin vierestä volyymit kaakossa. Herätyskelloilta ei armoa anottu, herätyskellot eivät antaneet armoa. Omin avuin herätyskellot eivät tajunneet turpaansa tukkia, ne täytyi eliminoida, likvitoida. Toimenpide tosin edellytti takapuolen tasapainottelua ylös sängynpohjalta, muutamaa harha-askelta, kellahdusta neonoranssille karvamatolle, olettaen, että kello kuului itselleen Brooklynin surullisen kuuluisalle päävelholle. Alec ei valittanut, Magnuksen matto pehmensi laskua – vähemmän mustelmia kuin kotipuolessa per pyllähdys. Herätyskellon huuto oli laki, käsky laputtaa kotiovelle häntä koipien välissä, hiekkakakku silmäkulmassa, ravata rappusia kerroskaupalla, kaatua kanveesissa keskelle porrastasannetta, kuorsata kokolattiamatolla, kunnes sisko sipsuttaisi suihkuun, säksättäisi siirtymään sängynpohjalle. Sisko ei suostunut ruumista rahtaamaan, unissakävelijä sai keskenään vääntäytyä viimeisetkin metrit vuoteeseen numero kaksi. Sisko tiesi, kuka ruumista oli käpälöinyt, hiplannut sieltä, täältä ja tuolta. Alec vihasi herätyskelloja, aamuhölkkiä halki Brooklynin, kaksoiselämää, josta kirkkokämpän seurakunta ei tiennyt hölkäsen pöläystä, ellei laskettu kyseistä siskokultaa, joka ei aivan yltänyt kellokomppanian tasolle – yritys hyvä kymmenen. Kahdesta pahasta Alec olisi teurastanut kummatkin.
Alec kohotti päätään Magnuksen niskasta, hunajantuoksuisesta ihosta, niskavilloista, vilkaisi viisareita. Viisarit vipattivat vinhasti, väpättivät kellotaululla. Kello tikitti puolta kahdeksaa, aikaa lähteä lahtaamaan sisarusseurassa, auringon nousta mailtaan merten takaa, takaa Brooklynin betonibunkkerien, kerrostalokeskustan, sälekaihdinten. Magnuksen pimennysverho killui katonrajassa rullalle riuhtaistuna tähtitaivaana, aurinko paistoi, pölyhiukkaset tanssivat valokeilassa. Alec hieroi silmiään, haroi mustan takkutukkansa korvan taa, sliippasi Magnuksen siilinpiikit pitkin päätä. Kello huusi, Alec irvisti. Alec potkaisi kellon lattialle, lasi helisi, kello räikkäsi kahta kovemmin, kilisi kuolinkorinaa. Alec luovutti, antoi viisarien vispata, kellon köhiä, kakoa hammasrattaansa pellolle, jokaikisen. Alec käpertyi kerälle Magnuksen kylkeen, painoi poskensa vasten velhon poskea, kietoi käsivartensa tämän vyötäisille, rutisti. Alec hengitti Magnuksen tuoksua, vaniljaa, hunajanmakeaa. Alec laski kätensä Magnuksen rinnalle, velhon rintakehä nousi ja laski, sydän hakkasi tuhatta ja sataa kitos kellon, joka kurlutti jäähyväisiään, viimeisiä rutinoita. Magnus sopotti sekavasti, työnsi sormet korviinsa, päänsä peiton alle. Alecin kädet liukuivat Magnuksen ristiselälle, pyjamahousuille, puntteihin. Magnus kierähti Alecin lanteille, käsivarret kiertyivät Alecin kaulalle, huulet painuivat huulille, kissansilmät kiiluivat. Alec kampesi Magnuksen alleen, Magnus kiipesi kahareisin Alecin päälle, suudelmat maistuivat siirapilta, imelän makeilta, vaalenpunaisilta päiväunilta.
Ring ring ring ring ring ring ring ring.
Puhelin pirisi, pärryytti yli pöydänkulman, kopsahti peittokekoon. Alec huokaisi – siinä Isabelle missä mainitaan, sisarusrakkautta parhaimmillaan. Isabelle oli tyttö siitä huolehtivaisemmasta päästä ainakin mitä Aleciin tuli, isoveljeen, joka vietti kuherruskuukauttaan viikkotolkulla, kuukausikaupalla, kävi velhoissa harva se ilta. Tahtoi kai vamistaa, ettei Alecista ollut pelkän petiseuran sijaan tulossa jonkin sortin ympärivuorokautinen edustustipu. Alecilla ei ollut varaa viilettää vällyissä päivännäöllä, nuoleskella velhonsa suuvärkkiä ennen käkikellon kilauttaessa kahtatoista, jokailtaista kirkkopakoa. Ei Alec voinut kekkuloida pääpellensä kainalossa milloin mieli, sutinoida sohvalla velhoseurassa, kuten Isabelle oli kaksikon keskinäisen kanssakäymisen ilmaissut. Sillä Alecilla oli bisneksiäkin hoidaltavana, muutama demoni pisteltävänä päiviltä. Ensin työ, sitten huvi, niin ikään Magnuksen tapauksessa nurinkurin. Magnus ei salkkuja käsivarrellaan kiikutellut, saati sitten touhottanut täyttä vauhtia teholle herättelemään krematorion kanta-asiakkaita uuteen aamuun. Mutta Isabellelle ei sanottu ei, lyöty luuria korvaan, jätetty vastaamatta lorvikatarrinkaan kourissa, saati sitten molemmat jalat haudassa. Isabellen ei annettu odottaa, rimpauttaa toistamiseen, kertaan kolmanteen, uudestaan. Siitä Isabelle piti huolen. Alec rimpuili pää patjassa, Magnuksen alla, velhon kieli kurkussaan. Alec vääntelehti, vääntäytyi vapaaksi, karisti velhon kimpustaan. Magnus murjotti, mutristi huuliaan, kurtisti kulmiaan uhkaavasti, risti kätensä rinnalleen. Alec vilkaisi velhoa anteeksipyytävästi, kalasti kännykän kouraansa.
Ring ring ring ring ring ring ring ring.
Luuri liversi sulosointuja ikkunalaudan sävelkorvattomille citypuluille, punatukan bestiksen hiukopaloille, kosherkoiville. Pulut sirkuttivat kurkku suorana, puhelin luritti sooloa, Alec tahtoi tunkea tulpat korviinsa, vetää peiton korviin, Magnuksen kainaloonsa ja kuukahtaa. Pulut pitäköön hyvänään Isabellen kuumanlinjan. Alec ei ehkä ollut tekniikan ihmelapsi, muttei sen puoleen ollut Isabellen ex-telefoonikaan, joka parhaansa mukaan laulatti puhelinlankoja, leikki luuria matkassa mukana, aina valmiina veisaamaan vuorokaudenajasta riippumatta aivan kuten Isabelle itsekin. Sillä kukapa muukaan olisi Alecille kilautellut aamuvarhaisella, ei Jace ainakaan, velipoika ei ollut aamuvirkkua nähnytkään, vain Isabellen, jolle matka suihkuun merkitsi aamusella pyhiinvaellusta, kumarrusta kohti mekkaa, tirsoja kaakelilattialla veden valuessa viemäriin, vesilaskulippuseen postiluukussa. Jacen puhelin oli sanonut sopimuksensa irti viikko takaperin, kuolla kupsahtanut posliinipyttyyn, piipannut finito – se on loppu nyt. Edesmennyttä ei ollut voinut karhupumppukaan pelastaa, ei pikainen elvytys, ei Isabellen hiustenkuivaaja – kuolleet eivät kurluta. Alec pudisteli päätään, punnitsi puhelita kädessään. Vastatako vai eikö vastata, kas siinä pulma. Magnus vilkuili luuria syrjäsilmällä, naama peruslukemilla. Alec kyttäsi numeroa näytöllä, Magnus puolestaan puhelinta, joka pärisi pärisemästä päästyään, kilpalauloi pulukuoron kumoon. Magnus koppasi kännykän Alecin kädestä, kierähti karkuun. Alec kävi kiinni Magnuksen kylkeen, kutitti. Magnus kiemurteli, Alec kaatoi velhon vasten vuodetta. Mutta Magnus ei antanut periksi, luopunut luurista.
Magnus näppäili vihreää namiskaa, painoi puhelimen hiuspehkoonsa. ”Hei Izzy. Valitettavasti velipoikasi ei juuri nyt ehdi puhelimeen, on katsos jumissa pyjamapöksyjeni haarakiilassa”, Magnus nyökytteli. Alecin poskilla paloivat punaiset laikut, ties millaisia aamurutiineja Isabelle kuvitteli Alecilla kahvilitran kittauksen ohella olevan.
” – sinä voi noin vain kellistää”, piipitti puhelin, ” – anna se helvetin muinaismuisto Alecille kuin olisi jo, tai muuten – ”
”Sinä kimität minulle?” Magnus kysyi venytellen, nojautui Alecin paljaalle vatsalle, oikaisi pitkät jalkansa. Alec työnsi sormensa Magnuksen tukkaan, piikki pisti, pisti toinen. Magnuksen pää oli oli kuin haikalan hammasrivi, rälläkkähän niitä korsia olisi katkomaan kaivattu. Alec jäi nuolemaan näppejään, Magnus kiusoittelevaan hymyyn kaartuneita huuliaan. ”Ei kovin vakuuttavaa, neitiseni.”
” – minä lipsautan Jacelle, kuka se hulahameessa toissa aamuna hiihdellyt herkkupeppu todellisuudessa oli – ” kännykkä kiristi.
”Etkä kerro!” Alec hätkähti, posket kärähtivät karrelle. Ei Isabelle voinut mitenkään tietää välikohtauksesta suihkukopin suunnalla, siskohan kynsi suota haltiaseurassa kymmenensentin koroillaan lauantaiyöt läpeensä. Eikä Jace ollut kai krapulaltaan keksinyt kuka mokoman puliukon pisti pellolle kylpyhuoneen kaakelilattialta. Luuli kaiketi käpypääksi, ja siinä luulossa saikin pysyä hamaan huomiseen.
”Se oli lannevaate”, Magnus korjasi, suukotti Alecin raollaan roikkuvia huulia, ”me miehiset miehet kun emme mekoihin sorru, saati sitten hameisiin kilteistä puhumattakaan. Skottikuosit ovat tytöntylleröitä varten, vaikka muutama karvakoipi tuntuukin toisin kuvittelevan.” Magnus ravisti päätään, hipaisi huulillaan Alecin suupieltä. ”Sitä helman alta kurkistavan karvoituksen määrää, rajansa kaikella, jos minulta – ”
” – pidä talviturkkitilastot omana tietonasi ja laske se rakastajapoika pistelemään pari demonia päiviltään – ” köhäisi kännykkä, ” – pidä se hyvänäsi pikkutunnit, päästä pätkimään päitä päivännäöllä, it's a deal, muistathan? ”
”Ikävähän sitä ehtii jo tunnissa tulla”, Magnus mumisi, nuuhki Alecin niskaa kasvot viistäen pojan kalpeaa ihoa, lämmin hengitys pelmuttaen pikimustia niskavilloja. Alec värähti, hymyili varovaisesti. Magnus oli osasi olla läheisyydenkipeä kun sille päälle sattui, aina Alecin kyläillessä kämpillään, kosketusetäisyydellä. ”En minä raaskisi vekkulia velikultaasi liikenteeseen laskea, mistä sitä tietää, minka sortin pullonpohjia maanantaiautoilijoiden päässä pyörii, rattijuoppoja jokaikinen, sano minun sanoneen.”
” – pikkuneiti päävelho pitäköön päänsä kiinni, se rattopoikahan tappaa demoneita työkseen, herrajumala, ei yksi auto sitä ja sen saappaita kaada – ” puhelin päti.
”Ei sitä sentään jumalaksi tarvitse tituleerata”, Magnus huomautti, kuljetti kättään pitkin Alecin kylkeä, laski luita, käden lanteille. ”Partaäijäähän alkaa pikkuhiljaa pänniä tulla rinnastetuksi niinkin suureen kuuluisuuteen kuin minä omassa maagisessa persoonassani, naama vailla rypyn ryppyä, vatsa vararengasta.”
” – pyyhi se typerä virnistys naamaltasi sekä sänkyseurasi turpavärkiltä, tämä ei ole mikään vitsi – sille pojalle löytyisi kysyntää vaikka muille jakaa, et sinä sitä voi vuoteessasi päiväkausia pihdata – ”, kitisi kännykkä.
”Minkäs tuolle mahtaa, kun on pojalla takapuolessa rasitusvamma”, Magnus voivotteli, virnisti vasten Alecin hymyhuulia. Alec kiersi kätensä Magnuksen ympärille, nauru kupli kurkussa. Vapaapäivä se olisi ensimmäinenkin kahdeksaantoista vuoteen, vajaaseen vuosikymmeneen, päävelhon päivätirsoihin. Aika kulki, koitti arki, muttei juhla, työttömyyskassa. ”Vuodelepoa, sanoi velho, kun mustelmia laski – Alecin kankulla ei demoninristiäisissä kirmata, sano minun sanoneen.”
” – minä tapan sinut omakätisesti, ellet päästä irti sen pojan pepusta tällä sekunnilla, kaiva kaapistasi seitsemän peninkulman saappaita ja sepitä seitsemää tekosyytä keski-ikäiselle korppikotkalle, joka kolkuttelee esikoisensa ovella toista tuntia, tiedä se, Bane!” kännykkä kiljui kaiutin suorana.
Magnus lennätti luurin korvaltaan, työnsi tyynyn alle jauhamaan faktaa Marysen kahvafarssista, tukkoon tilkitystä suihkukaivosta, hileliimasta kaakelilattialla. Ei Isabelle pistäisi pahakseen puutetta kuuntelijakunnassa, Isabelle harrasti yksinpuheluita puhelinlangoilla useammin kuin Jacen kännykkävainaa oli kastautunut pottaprototyypissä. ”Inkvisiittori soikoon siskotytöstäsi lähtee ääntä!” Magnus sanoi, sulki Alecin syliinsä ja suuteli hellästi.
Ring ring ring ring ring ring ring.
Luuri laulaa luritti, tyyny tärisi. Alec puuskahti, punnersi Magnuksen päältään, koppasi luurin kouraansa. Isabelle oli kuin purkka kengänpohjassa, pinkki ja pinkeä, prinsessa, josta ei päässyt eroon kirveelläkään, saati sitten kynnysmatolla. Tosin toisin kuin purukumiklötin tapauksessa, Isabellen älykkyysosamäärä ei riittänyt pitämään tämän leipäläpeä kiinni aamuvarhaisella sen kummemmin kuin keskipäivälläkään. Isabellen suu kävi, suolsi jäkätystä jatkuvalla syötöllä, mitä Alecin velhoiluun tuli. Pysy pöksyissäsi, Alec naputteli, läimäisi lähetä.
Magnus heitti säärensä sängynlaidalle, heilutteli jalkojaan varpaat viistäen lattiaa. ”Alec”, Magnus kuiskasi pää kallellaan, hiukset pörrössä, tyynyn painauma poskessa. Magnus painautui kiinni Alecin kylkeen, kiersi kätensä silmukalle tämän niskan taa. Magnus hieroi hiekat silmäkulmistaan, killitti Alecia kissansilmät suurina. ”Ethän sinä vielä lähde, rakas?”
Alec huokaisi, vääntäytyi vapaaksi, ylös vuoteesta. ”Minun on pakko. Ne eivät katsos tiedä, että minulla on muutakin elämää, kuin giljotiini”, Alec selitti naama peruslukemilla, käsi Magnuksen kädessä. ”Eivätkä ne tiedä, ettei minulla ole muuta elämää kuin velhosetä Brooklynin tuolla puolen. Ja sitähän me emme – ”, Alec vilkaisi Magnuksen mutrusuuta, ” – minä en tahdo niiden – ”
”Koskaan saavankaan selville,” Magnus mutisi, murjotti minuutin, toisen, kolmannen, piti mykkäkoulua. Magnus tiesi, miksei Alec tahtonut kertoa, tiesi, mitä Alec pelkäsi, oli pelännyt vuosikausia, pelkäsi yhä. Ei Magnus voinut tehdä tyhjäksi Alecin pelkoja, kiskoa poikaa ulos kaapista, joka oli lukittu sisäpuolelta. Tiirikointi oli Alecin omalla vastuulla, ja olisi, kunnes pojan olisi vihdoin aika uskaltaa.
”En tahdo niiden sanovat, että minä olen pelkkä – ” Hinttari. Alecin huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut, ei sanaa, joka ei sopinut Alecin suuhun, vaikka olikin totuutta toinen puoli. Sillä Alec oli kaappihomo, piilohintti, oli aina ollut, olisi.
”Häpeätkö sinä minua?” Magnus kysyi lopulta, haroi piikit poninhännälle.
Sanat juuttuivat Alecin kurkkuun, sanat rakkaudesta, siitä ikuisesta, rakkaudesta ensisilmäyksellä, silmäyksestä sadannesta, jolloin Alec oli vihdoin ymmärtänyt, mitä tarkoitti rakastaa. Alec oli ymmärtänyt, miltä tuntuivat perhoset mahanpohajassa, millaista oli kävellä käsi kädessä keskikaupungilla, käsikynkkää arki-iltoina, sillon kun kukaan ei ollut näkemässä, kenen kainalossa Alec vapaa-aikaansa vietti, kenen helmoissa varjometsästäjä vaappui. Alec ei ollut tahtonut kenenkään kantelevan, Magnus oli tahtonut Alecin hymyilevän, nauravan. Nauru pidensi ikää, hymy päivässä piti lääkärin loitolla. Alec tukahdutti sanat suudelmasta, joka oli ollut Alecin ensimmäinen, Magnukselle erävoitto, lupaus tulevasta, ajasta paremmasta. Magnus oli sujauttanut sormensa Alecin leuan alle, kohottanut kasvoja, painanut huulensa Alecin huulille. Alec oli sulkenut silmänsä, painautunut vasten Magnuksen rintaa, silkkikimonoa. Alec oli tuntenut Magnuksen suupielien kohoavan kohti korvia, vastannut varoen suudelmaan, maistanut Magnuksen huulia. Suudelma oli maistunut mansikalta, huulipunalta, hubba bubalta. Alecin kieli kääriytyi kurkkuun, klimpiksi kitalakeen, solmulle, joka kielsi Alecia kielimästä, kertomasta kenellekään. Alecin valheista oli vuosien varrella tullut helvetin hiillos, kiirastuli, joka käristi Alecia vartaan varressa, liekitti. Alecilla oli salaisuus, suuri salaisuus olikin, salaisuus, johon poika oli tukehtua, kai tukehtuisi vielä jonakin päivänä, huomenissa, kenties, kuka tietää. Ei Alec Magnusta hävennyt. Alec häpesi itseään, sitä, millainen hänestä oli tullut, tulisi – miehenpuolikas.
Alec pudisti päätään, pinnisti hymyn huulilleen. ”Kuka noin nättiä neitiä voisi hävetä?”
Magnus virnisti. ”Sitähän minäkin.”
Tuntia myöhemmin kännykkä korisi räystäällä tirppaseurassa.