Author: Gelmir
Rating: K-11
Genre: Drama
Pairing: James/Sirius
Summary: Aamiaisella Remus lukee lehteä, Peter kuvittelee ja James ja Sirius… ovat James ja Sirius.
A/N: Päätin postata tämän tänne, vaikka mikä olisi. Joten.
Kuvitteellista
”Anna marmeladia, Anturajalka.”
”Eikö sinulle ole opetettu mitään tapoja? Pyytäisit kohteliaammin.”
James kohotti katseensa lumottuun kattoon. Sirius Musta opettamassa kohteliaisuutta.
”Antaisitko marmeladin, Sirius.”
Sirius ojensi purkin vieressään istuvalle Jamesille.
”Kiitos.”
Peter kaatoi itselleen kahvia.
”Hei Kuutamo, onko mitään mielenkiintoista tapahtunut?” Sirius kysyi häntä vastapäätä istuvalta Remukselta, joka oli juuri alkanut taitella auki Päivän Profeettaa.
Remus katseli hajamielisesti etusivua. ”Ministeriöllä on taas jotain ongelmia maahisten kanssa ja Janet Wells on etsintäkuulutettu.”
”Etsintäkuulutettu?” James kysyi haukaten ison palan paksun marmeladikerroksen peittämästä paahtoleivästään.
”Häntä syytetään työkaverinsa murhasta ja tietojen vuotamisesta”, Remus kertoi tekstiä silmäillen. ”Hän työskenteli Salaperäisyyksien osastolla.”
”Ja ne idiootit laittoivat jutun lehteen. Nyt kaikki juoksevat kilpaa Wellsin perässä ja yrittävät kiristää häneltä tietoja.”
Peter otti paahtoleipää. Ja voita. Ei marmeladia.
”Kumpi voitti matsin, Kuutamo? Tornadot vai Harpyijat?” Sirius kysyi.
Remus selasi Profeetan urheilusivulle. ”Harpyijat.”
”Hah!” Sirius hihkaisi. ”James, sinä olet minulle velkaa!”
James näytti happamalta. ”Mutta minä voitin viime kerralla.”
Remus mumisi jotain lapsellisuudesta ja James kaivoi taskustaan pari kaljuunaa ja työnsi ne etusormellaan pöytää pitkin Siriuksen eteen. Sirius virnisti ja James hymähti.
Peter vilkuili vieressään istuvan Remuksen lehteä ja yritti lukea juttua Liz Wilsonista, nopeasti pinnalle nousseesta nuoresta laulajasta.
”Se on Kuutamon matka-arkussa”, Sirius kuului sanovan hänen vieressään. Peter ei tiennyt enää mistä he puhuivat. Liz Wilson oli kuitenkin aika hyvännäköinen.
”Miksi?” James ihmetteli.
Sirius pyöritteli silmiään.
”Eikö kaikki suklaa muka päädy aina Kuutamolle?”
Remus rypisti kulmiaan lehdelleen.
”Turhaan sitä paitsi ostat omia levyjä, Sarvihaara”, Sirius jatkoi. ”Kuutamolla on aina suklaata. Jos meidän tekee mieli suklaata, me voidaan ottaa häneltä.”
Remus vilkaisi merkitsevästi Siriusta, joka ei ollut huomaavinaan häntä, vaan kurkotti ottamaan lisää paahtoleipää lautaselleen. James ojensi hänelle pyytämättä marmeladipurkin ja heidän sormensa hipoivat toisiaan purkin vaihtaessa kättä.
Peter läikytti vahingossa kahvia paahtoleipänsä päälle.
”Miksi sinä olet aina niin kömpelö, Peter?” Sirius kysyi ärsyyntyneen kuuloisena. Peter mulkaisi häntä ärtyneenä. Ei Siriuksen kuulunut välittää siitä, oliko Peterin paahtoleivällä vähän kahvia vai ei. Se oli sentään Peterin leipä, ei Siriuksen.
”Hei, mikä sinua vaivaa?” James tiedusteli nähtyään Peterin harmistuneen ilmeen. ”Olet ollut kamalan hiljainenkin koko aamun.”
”Sarvihaara, hän on hiljainen joka aamu”, Sirius huomautti. Mikä oli kyllä totta, sillä Peter käynnistyi huonosti aamuisin.
”Ei mikään”, Peter mumisi.
”Mutta hän on hiljaisempi kuin yleensä”, James intti.
”Minua vain väsyttää”, Peter sanoi vähän lujempaa. Hän toivoi, että James ja Sirius lopettaisivat hänestä puhumisen.
”Mutta-”
Remus huokaisi. ”Antaisit hänen olla, James”, hän sanoi.
”Minä vain kysyin”, James mutisi.
”Sinä et koskaan tiedä milloin lopettaa”, Remus sanoi kadoten taas Päivän Profeetan taakse. Peter vilkaisi toiveikkaana lehteä, mutta Remus oli jo kääntänyt sivua. Ei enää Liz Wilsonia.
James hymähti ja vilkaisi kelloaan. Sirius katsahti häneen syrjäkarein ja Jamesin hartiat nytkähtivät aavistuksen.
Peter käänsi katseensa tiukasti kahvikuppiinsa.
”Hei Sarvihaara”, Sirius sanoi kuulostaen äkkiä hyvin huolettomalta. ”Tajusin juuri, että unohdin McGarmiwan tutkielman oleskeluhuoneeseen.”
”Aijaa”, James sanoi välinpitämättömästi. ”Sitten se pitää varmaan mennä hakemaan.”
Remus kohotti katseensa lehdestään. ”Jos Peter on liian kömpelö, niin sinä olet liian huolimaton, Sirius! Oliko se toissapäivänä, kun unohdit taikasauvasi makuusaliin? Taikasauvasi!”
”Minkäs sille mahtaa jos hänellä vain on niin laho pää”, James sanoi. Peter nosti katseensa parahiksi nähdäkseen Jamesin taputtavan Siriusta liioitellun myötätuntoisesti olkapäälle.
Remus ei välittänyt Jamesista. ”Sinun on parasta mennä heti jos et halua myöhästyä tunnilta, Sirius.”
”Oikeassa olet”, Sirius sanoi reippaasti ja nousi ylös. James kulautti kahvikuppinsa tyhjäksi ja nousi hänkin.
”Hei - ei teidän kannata mennä molempien, McGarmiwa vain ottaa kaksin verroin enemmän pisteitä jos-”
”Nähdään kohta”, Sirius sanoi.
”- olette molemmat myöhässä”, Remus lopetti katsellen kaksikon loittonevia selkiä. Hän taitteli alistuneena sanomalehtensä pois ja alkoi syödä vähälle huomiolle jäänyttä aamiaistaan.
Peter tökki haluttomana paahtoleipäänsä.
Älä ole typerä.
”Syötkö sinä vielä?” Remus kysyi hetken kuluttua. ”Meidänkin kannattaa varmaan lähteä tunnille.”
”En”, Peter sanoi työntäen lautasensa pois. ”Mennään.”
Remus loi pitkän ja tutkivan katseen häneen. ”Kuule, vaivaako sinua oikeasti jokin?” hän kysyi hienotunteisesti heidän päästyään käytävään. ”Tiedäthän, että voit puhua minulle.”
Vaivaa, Peter halusi sanoa. Etkö sinä oikeasti huomaa mitään?
”Ei kun minä vain... kokeet lähestyvät.”
Remus hymyili ystävällisesti. ”Ne hermostuttavat kaikkia. Me voitaisiin-”
Peter lakkasi kuuntelemasta ystäväänsä. Hän nyökkäili ja mumisi välillä jotain hyväksyvää Remuksen puhuessa, mutta hänen ajatuksensa askartelivat aamiaispöydästä karanneessa kaksikossa. Heitä Peter oli miettinyt viime aikoina häiritsevän usein. Ja vielä häiritsevämpää oli se, mitä hän heistä mietti.
Koska se ei vain voinut olla niin. Koska koko ajatus oli niin typerä ja älytön, ettei se yksinkertaisesti voinut olla totta. Peter oli vakuuttunut, että vain hänen perverssi mielensä saattoi keksiä jotain sellaista, sillä eivät James ja Sirius oikeasti käyttäytyneet kuin rakastavaiset. He olivat parhaita ystäviä, ja parhaat ystävät olivat läheisiä. Eikö?
Mutta kun ajatus oli kerran juolahtanut Peterin mieleen, hän ei enää päässyt siitä enää eroon. Hänen katseensa tuntui kiinnittyvän magneetin lailla kaikkiin pieniin eleisiin, joita hän ei ollut ennen huomannut, mutta jotka olivat ehkä aina olleet olemassa. Hän oli äkkiä huomannut, miten Jamesin ja Siriuksen kasvot olivat välillä melkein kiinni toisissaan heidän puhuessaan keskenään. Miten Siriuksella oli tapana pitää käsivarttaan Jamesin tuolin selkänojalla heidän istuessaan vierekkäin, ja miten James saattoi naputella ajatuksissaan sormillaan Siriuksen reittä Peterin mielestä epämukavan ylhäältä. Miten he jäivät yleensä kahdestaan oleskeluhuoneeseen kaikkien muiden mentyä nukkumaan, ja miten he olivat alkaneet kadota kaksistaan jonnekin vain ilmestyäkseen jonkin ajan kuluttua takaisin hyväntuulisina ja hiukset sekaisin.
Eikä Peter käsittänyt, miten kukaan muu ei ollut huomannut mitään. Hän ei jaksanut uskoa että olisi ollut ainoa, joka oli havainnut jotain niin räikeää olevan meneillään. Remuksen oli ainakin ollut pakko huomata jotain, hän huomasi aina kaiken. Mutta poika käyttäytyi täysin tavallisesti eikä mikään viitannut millään tavalla siihen, että hän olisi ajatellut Jamesin ja Siriuksen olevan enemmän kuin ystäviä. Ehkä kaikki muutkin olivat tajunneet asian jo kauan sitten eivätkä välittäneet siitä, ja Peter oli viimeinen, joka tajusi mitä oli meneillään.
Vatvottuaan asiaa tarpeeksi kauan yksin Peter oli päättänyt puhua jollekin. Ensin hän oli ajatellut kysyä asiaa suoraan Jamesilta ja Siriukselta, mutta lopulta hän ei ollut uskaltanut.
Jos Peter olisi väärässä ja menisi vakavissaan tiedustelemaan Jamesilta ja Siriukselta mahtoivatko he olla rakastuneita toisiinsa, he olisivat nauraneet Peterille lopun ikäänsä. Jos taas Peter olisi ollut oikeassa, niin… No, Peter ei oikeastaan tiennyt mitä silloin olisi tapahtunut, mutta lopulta hän oli päättänyt olla ottamatta siitä selvää. Joten hän oli päätynyt puhumaan Remukselle, kuten aina.
”Kuutamo, oletko sinä huomannut viime aikoina mitään… erilaista Jamesissa ja Siriuksessa?”
”En”, Remus sanoi kurtistaen hämmentyneenä kulmiaan. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Ei kun… minä vain ajattelin, että onko heillä jotain meneillään.”
Remus nauroi. ”Ainahan heillä on jotain meneillään. Toivottavasti se ei vain ole mitään liian rikollista!”
Ja siinä se oli ollut. Kumpikaan ei ollut palannut aiheeseen uudestaan eikä Remus ollut huomannut mitään. Ja jos Remus ei ollut huomannut mitään, mitään ei myöskään ollut meneillään. Niin Peter vakuutti itselleen. Koska Remus huomasi aina kaiken. Eikä Remus ollut voinut valehdella, koska hän oli huono valehtelija ja Peter olisi huomannut jos Remus olisi valehdellut. Ja –
”He ovat myöhässä”, Remus sanoi. Peter palasi äkisti todellisuuteen ja tajusi heidän seisovan muodonmuutosluokan edessä. McGarmiwa päästi oppilaita luokaan eikä Jamesia ja Siriusta näkynyt.
”Näköjään”, Peter mumisi. Heidän ystäviensä myöhästyminen ei yllättänyt häntä lainkaan.
”Toivottavasti he tulevat pian, McGarmiwa hikeentyy aina kauheasti jos he ovat molemmat myöhässä...”
Peter nyökkäsi ja maleksi alistuneena luokkaan Remuksen perässä. Hän todella toivoi, että James ja Sirius tulisivat pian. Sillä kaikista vakuutteluistaan huolimatta Peter tiesi, että mitä enemmän James ja Sirius olivat myöhässä, sitä enemmän hänen ajatuksensa laukkaisivat.
Silti, kun luokan oveen koputettiin kaksikymmentä minuuttia myöhemmin ja James ja Sirius ilmestyivät paikalle, Peter ei voinut sanoa olevansa helpottunut. Asialla saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että kaksikko oli viipynyt niin kauan. Tai sen, miten James yritti silotella hiuksiaan ja Sirius korjaili vaivihkaa solmiotaan McGarmiwan läksyttäessä heitä.
Joten Peter teki kuten aina ennenkin, eli painoi katseensa tiukasti muistiinpanoihinsa ja kertoi jälleen kerran itselleen kuvittelevansa omiaan.
