Kaksi ruusua ja varpunen[/b]Paritus: Ron/Herm
Ikäraja: K-11
Genre: romance, angst, hurt/comfort
Summary: Ron on joutunut kokemaan elämänsä hirveimmän tragedian. Hermione sairastui erääseen hyvin harvinaiseen, parantumattomaan syöpään. Kaiken lisäksi, heille syntyi tytär.
.......
Ruusuja. Olen nähnyt niitä kukkakaupoissa, niityllä ja häissä. Olen myös nähnyt muutaman lapsuuskotini kukkaruukuissa ja puutarhassa. Ruusut. Ne ovat kauniita, punaisena hohtavia, rakkauden symboleja. Itse en enää tiedä, mitä ne minulle merkitsevät. Kuolemaa ja rakkautta. Surua ja tuskaa. Ennen ne olivat pelkän rakkauden ja onnen viestittäjiä, mutta mitä se tarkoittaa, kun niitä on rakkaimpani haudalla?
Vuosia sitten se tapahtui. Ensimmäinen suudelmamme. En ollut edes kuvitellut sen olevan mahdollista, kunnes se lopulta tapahtui yhteisen talvisen kävelymatkan aikana. Olin ensin vastustanut, sillä inhosin kävelemistä. Tajutessani kuitenkin, että hän halusi meidän olevan vain kahden, suostuin. Olin jopa innoissani. Silloin oli ainoa mahdollisuuteni todistaa tunteeni. Ja kyllä se kävely kannatti. Menimme jäätyneen järven rantaan. Katselimme, kuinka peura ja sen vasa loikkivat järven rantaa pitkin meitä pakoon niitylle. Hän taikoi meille syötävää ja lämmintä juotavaa. Lumisota muuttuikin lumiseksi painiksi. Hetken päästä… huulemme olivatkin jo kohdanneet. En voisi ikinä unohtaa sitä hetkeä. Ensin hiukan arastellen, mutta ei kestänyt kauaa, kun jo suutelimme intohimoisesti tietäen, että niin olisi pitänyt käydä jo ajat sitten. Olen kuitenkin oppinut, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Parempi silti myöhään kuin ei milloinkaan. Ikävöin nimittäin tosissani sitä lämpöä, joka kietoi meidät Rohkelikon tuvan takkatulen ääreen juomaan kuumaa kaakaota. Kaakao oli ollut minun vohkimaani, mutta ei hän silloin sääntöjen rikkomisesta välittänyt. Vaikka kaakao ja takkatuli olivat lämmittäneet mukavasti, ei mikään voittanut sitä lämpöä, joka tuli silloin hänen nukahtaessaan syliini kuin pieni lapsi. Siitä lähtien tiesin. En vain luullut, vaan tiesin, että kuuluimme tosillemme. Näin meidän kuuluisi elää ikuisesti. Ikuisesti…
Vaan mikä vuosi onkaan nyt? Tiedän, mutta yritän olla tiedostamatta. En haluaisi laskea, kuinka kauan on kulunut hänen kuolemastaan. Jokainen yhteinen muisto tuo kyyneleet väkisinkin silmiin. Olenhan mies, joka ei koskaan itke. Huumorimiehiä mukamas, mutta en minä nyt voi. En ole pystynyt nauramaan kunnolla pitkään aikaan. Ihan kuin osa minusta olisi tyystin kuollut hänen mukanaan.
”Isä! Menemmekö katsomaan äitiä?!” kuuluu viisivuotiaan tyttäreni ääni yläkerrasta. Hän juoksee riemuiten syliini, kun sanon:
”Kyllä menemme. Käymme vain ensin ostamassa ruusuja hänelle.”
Tyttäreni, Julian, hymy saa minutkin hymyilemään, mutta hiukan surullisesti. Hän on niin paljon äitinsä näköinen. Hiukset ovat kyllä punaiset niin kuin minulla, mutta silmät ovat suklaanruskeat ja kasvonpiirteet virheettömästi samanlaiset kuin äidillään.
”Minä rakastan ruusuja, isä. Ne ovat niin kauniita. Niin kuin äiti”, en tiedä, mistä hän tietää valita aina oikeat sanat. Hänen äitinsä todella oli kaunis kuin ruusu. Kauniimpi kuin ruusu. Eihän Julia ollut koskaan nähnytkään äitiään. Vain valokuvissa.
----
Oli talvi. Jouluaatto, jolloin kaiken olisi pitänyt olla kohdallaan. Ei vain kuitenkaan ollut. Sen tiesimme jo kahden viikon varoitusajalla. Tosin oli tullut jo huomattua aikaisemminkin, ettei hän ollut kamalan hyvässä kunnossa. Hän yski paljon. Hänen nenänsä vuoti ja monet yöt hän heräsi oksentaen verta. Kova väsymys myös painoi häntä paljon. Huolestuin todella, sillä hän oli raskaana. Keskenmenoa ei ollut kuitenkaan tullut, mutta hän vain vakuutteli, että oireet kuuluvat raskauteen. Sitten hän kuitenkin pyörtyi yhtenä joulukuisena iltana.
Minä odotin kymmenen minuuttia yksin sairashuoneen ulkopuolella, sillä rakkaalleni tehtiin tutkimusta. Lopulta sain seuraukseni Harryn, joka sentään oli Hermionen paras ystävä. Olin lähettänyt hänelle pöllön melkein heti, kun tieto oli tullut perille. Onneksi Ginny ei ollut tullut, sillä tämä kosketti minua ja Harrya kaikkein eniten. Olimmehan tunteneet Hermionen kauemmin kuin Ginny. Harry oli myös paras tuki sellaisena aikana.
Odotimme tunnin ja pari. Harvemmin niin kauan kesti sellaisessa tapauksessa. Minua alkoi todella pelottaa, ettei ollut vakavampaa tiedossa.
”Kuinka kauan ongelmia on ollut?” Harry kysyi minulta. Hätkähdin, sillä olin ollut niin syvällä ajatuksissani. Surullisissa ja inhottavissa ajatuksissa. Hetken punnitsin ystäväni kysymystä, ennen kuin pystyin vastaamaan.
”Veren oksentelua ja yskimistä aika paljon, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun hän pyörtyi. Alkoi jo syyskuun lopulla. Raskaus on jo aika lopussa, että…”, sanoin masentuneena, mutta minun ei onneksi tarvinnut jatkaa lausetta loppuun.
”Että vaikka lapsi syntyisikin nyt, se selviäisi”, Harry sanoi. Hän oli oikeassa. Samaa minäkin olin sanomassa. Siksi en ollut niin huolissani lapsen syntymästä, enemmänkin rakkaimpani kohtalosta. Häitä nimittäin olin suunnitellut ensikesäksi ja olin ajatellut kosia häntä aatonaattona. Sormuksenkin olin jo ostanut.
”Weasley?” naispuolinen parantaja saapui vihdoinkin luoksemme. Minä nousin ensimmäisenä ylös kuin sähköllä olisi takapuoleen pistetty. Harry nousi hiljaa takanani.
”Hermione… mikä hänellä on? Kai hän on kunnossa?” kysyin ensimmäisenä. Näin heti parantajan ilmeestä, että kaikki ei ollut kohdallaan.
”Valitan, mutta ei ihan. Hänellä on eräs hyvin harvinainen syöpä”, tieto nauliutui kivuliaasti rintaani. Tunsin oloni veltoksi. Syöpä? Tavallinen kuolintauti jästeillä, mutten ollut koskaan kuullut, että sellainen olisi mahdollinen myös velhoilla ja noidilla.
”Syöpä?”
”Juuri niin. Aivoissa oleva syöpä, joka esiintyy vain jästisyntyisillä tai puoliverisillä, todella harvoin puhdasverisillä. Kaikkein valitettavin puoli onkin, että… sitä ei pystytä parantamaan”, menin veteläksi. En pystynyt liikkumaan. En pystynyt puhumaan. Tieto oli iskeytynyt sydämeeni kuin tikarin sivaltamana. Se oli lähes mahdotonta sisäistää. Se, että hänen oireensa olivatkin johtuneet jostakin muusta kuin raskaudesta. Se oli johtunut sairaudesta, joka oli vielä hyvin harvinainen.
”Kuinka kauan… kuinka paljon…”,
”Hänellä on noin kaksi viikkoa elinaikaa. Syöpä on nopea, eikä sitä pystytä edes taikakeinoin parantamaan. Olen syvästi pahoillani. Voitte nyt nähdä hänet”, parantaja sanoi osaa ottavana. Oloni oli turta. Ei hän… ei Hermione… rakkaimpani, voinut olla tekemässä kuolemaa. Näin varhain. Hänhän oli vasta 23-vuotias ja lasta odottamassa. Minut valtasi halu itkeä, huutaa ja ilmaista tunteeni, mutta en voinut. Sen lisäksi, että olimme julkisella paikalla, vaan koska en saanut avattua suutani. Harry taisi kutsua minua hiljaa, mutta ihan kuin kaikki aistini olisivat lukkiutuneet täysin. Ajattelin vain Hermionea. Rakastin häntä niin paljon. Enemmän kuin mitään muuta. Meidän olisi kuulunut elää yhdessä… ikuisesti… hoitaen yhdessä lapsiamme. Parantajan mukaan lapsi selviää, ja että seuraavana päivänä lapsi saataisiin jo pois rakkaani vatsasta. En tiedä, olinko onnellinen vai järkyttynyt. Hermione ehtisi nähdä lapsensa, mutta tuntea vain muutaman viikon ajan. Se oli surullista. Liian surullista.
Muistan vieläkin hyvin selkeästi, kun astuin sairashuoneeseen, missä Hermione makasi levollisena pehmeällä, sairaalasängyllään. Hän nukkui hyvin rauhallista unta ja oli kaunis kuin ruusu. Näin viisi ruusua yöpöydän maljakossa. Ihan kuin jo kuolinvuoteella. En tajua, mikä minulle silloin tuli. Kyyneleet vain alkoivat vieriä poskilleni, kun tajusin, että tuolta hän tulisi näyttämään parin viikon päästäkin. Kuoleman hiljainen. Ruusun kaunis. Tuore äiti. Elämäni tärkein ihminen. Joutuisin menettämään elämäni ilon ja kauneuden. Ei niin voisi käydä. En pystyisi koskaan myöntämään sitä itselleni. Kuitenkin…polvistuessani vuoteen ääreen, aloin pikku hiljaa tajuta tilanteen todellisen vakavuuden. Tartuin hänen käteensä toivoen vastapuristusta. Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä hän oli nyt uniensa maailmassa. Matkalla paratiisiin.
”Menen pois, niin saat olla hetken rauhassa”, Harry sanoi, ja ennen kuin ehdin edes kiittämään häntä, oli hän jo poistunut huoneesta. Huokaisin syvään ja vedin tuolin alleni. Oli hiljaista. Niin kauniin, mutta kiduttavan hiljaista, etten olisi mielinyt rikkoa sitä. Silitellessäni hänen sileää, enkelin poskeaan, en voinut enää vain olla. Itkin. Painoin pääni hänen kylkeään vasten ja annoin kyynelten tulla. Tunsin hänen ruskeat kiharansa sormieni välissä. En voinut päästää irti niistä. Rakastin hänen hiuksiaan. Rakastin hänen kasvojaan. Rakastin hänen nauruaan. Rakastin hänen hymyään. Rakastin kaikkea, jonka hän minulle tarjosi. Aina tarjosi hän minulle sitä, jota kaikkein eniten kaipasin, mutta miksi… miksi hän nyt tarjosi minulle tämän? Surun, pelon, tuskan, yksinäisyyden ja kuoleman. Vielä tarjoaisi minulle oman lapsenkin, mutta se ilo minun piti jakaa hänen kanssaan. En pystyisi hymyilemään, jos häntä ei olisi.
Hermione heräsi noin kahden tunnin päästä. Hymy loisti hänen kasvoillaan, sillä hän tuli onnelliseksi nähdessään minut. Kun en pystynyt hymyilemään takaisin, hän huolestui ja alkoi kysellä, olenko kunnossa. Minä vain yritin vältellä aihetta, kunnes oli pakko kertoa.
”Sinulla on syöpä”, sanoin ääni turtana. Hän katsoi minua ensin järkyttyneenä, mutta sitten hän kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään.
”Ei… ei minulla voi olla. Olen liian nuori, olet varmasti erehtynyt...”, Hermione yritti. Hänen vastaväitteensä saivat oloni vielä kamalammaksi. Pudistin päätäni kyyneliä pidätellen. Hetken oli hiljaista, kunnes hän jatkoi ääni täristen: ”Ron… sano, että se ei ole totta.”
”Kunpa voisinkin…”, vastasin ääni käheänä. En voinut katsoa häntä, mutta tiesin, että kyyneleet valuivat hänen silmistään.
”Mutta… sehän parantuu… kai minä paranen… vai mitä, kulta?” viimeinkin uskalsin kohottaa katseeni häneen. Ruskeat silmät olivat kyynelissä. En enää itsekään pystynyt pidättelemään omiani. Huuleni värisi. Katseemme oli luja, kunnes se särkyi Hermionen itkuun. Hän nosti kätensä suulleen järkytyksestä ja itki. Otin hänet syliini. Annoin hänen vuodattaa kyyneleensä rinnalleni. Itkimme molemmat hyvin hiljaa.
”Vauva selviää, mutta hänet täytyy ottaa tänään ulos kirurgisella ilmiintymisellä”, sanoin hiukan itse rauhoittuen. Hermione näytti entistä järkyttyneeltä, mutta oli yhä painautuneena syvälle syliini. Painoin hänet entistä lujemmin rintaani vasten, kun hän päästi pienen itkuisen voihkaisun ja hieroi kasvojaan rintaani vasten. Sydämeni oli pakahtumaisillaan. Joskus kouluaikoina, en voinut kuvitellakaan, että itkisin vielä hänen takiaan tai hän hakisi lohtua minusta. Nykyään itken, kun en tunne häntä sylissäni. Itkemässä, nauramassa tai nukkumassa. Se kosketus, jonka häneltä sain, oli jotain erilaista. En tulisi enää koskaan tuntemaan hänen silkkisen pehmeää ihoaan omallani. En voisi enää koskaan pidellä häntä sylissäni, kun hänellä oli paha olla. Hän saisi paremman kodin. Paikassa, jossa hän ei enää koskaan kärsisi.
---
Saavumme hautuumaalle. Katselen tyttäreni jättämiä pieniä jalanjälkiä. Hän kävelee melko reipasta tahtia, punaiset ruusut heiluen sylissään. Pian löydämme äitinsä ja kihlattuni haudalle. Lumi peittää hautaa. Hautakiveen kaiverrettuja tekstejä ei näy lumen läpi, mutta autan asiaa pyyhkimällä hiutaleet pois nimen tieltä.
”Hermione Jane… Weasley. Os.Granger”, kuiskaan hiljaa liikuttaen huuliani ilmassa kuin estääkseni kyynelten tulemista. Jos hän olisi kestänyt puoli vuotta kauemmin, olisivat häät kesällä olleet upeat. Niin upeat ja ikimuistoiset, mutta niitä ei koskaan tullut. En koskaan saisi tilaisuutta järjestää sellaista tilaisuutta. En ilman häntä.
”Isä! Anteeksi… anteeksi…”, kuuluu nyyhkytys viereltäni. Tyttäreni, Julia, ojentaa minulle 3 ruusua. Kyyneleet valuvat hänen silmistään. ”Se… se meni poikki…”, totta. Toinen ruusu on keskeltä katkennut. En kuitenkaan tietenkään voi olla vihainen. Miksi olisin? Rakastan häntä yhtä paljon kuin Hermionea. En pystyisi suuttumaan hänelle. Tiedän, että kuuluisi vanhempien velvollisuuksiin hermostua joskus ja opettaa mikä on väärin ja mikä oikein. Silti, ruusun katkeaminen vaikuttaa niin pieneltä asialta, vaikka olinkin käskenyt häntä olemaan varovainen. Ruusuthan ovat hänen äidilleen, jota hän ei ole koskaan nähnyt, mutta jota hän kuitenkin rakastaa, ja tulee aina rakastamaan. Suuttuisiko hänen äitinsä sellaisesta?
”Ei se mitään. En minä suutu, eikä äitikään suutu”, polvistun tyttäreni eteen tarttuen häntä olkapäistä. Hymyilen ja silittelen hänen poskeaan. Hän näyttää niin äidiltään. Silmät ovat täsmälleen samanlaiset. Ainoastaan hiukset ovat punertavan ruskeat ja kiharat. Ruskeat ja kauniit kiharat. En ole nähnyt vuosiin. Näen ne tyttärelläni, mutta ne eivät ole samanlaiset kuin hänen äidillään. Kenelläkään ei ole samanlaisia kiharoita. Kaipaan niiden kosketusta ja kaareilevia, kauniita muotoja, jotka olivat ennen kosketelleet hänen kasvojaan. Hermionen kasvoja. Rakkaimpani kasvoja. Enkä näe niitä enää koskaan.
-----
Aaton aatto. Pihamme säkenöi lumihiutaleista. Jouluvalot pilkottivat pihapolun reunoilla. Talomme oli täynnä valoja, kuin näyttääkseen tietä pimeällä. Kuuttomana yönä. Joulukuusi säkenöi koristeissaan ja takkatuli loimusi olohuoneessamme. Siellä minä, Hermione ja pikkuinen Julia vietimme päiviämme onnellisina. Emme lainkaan ajatelleet tulevaa. Emme lainkaan pelänneet. Nautimme jokaisesta päivästä, jokaisesta tunnista ja jokaisesta pienimmästäkin hetkestä. Mutta koko ajan näkyi, että hänen kuntonsa heikkeni. Hän vain istui nojatuolissa, eikä jaksanut nousta. Kaiken aikaa hän vain istui, puheli Julialle, nukutti tätä ja katseli, kun muut hääräsivät ympärillä. Välillä hänen oli pakko nousta, käydä vessassa, syömässä ja illalla sitten nukkumaan. Joka aamu pelkäsin. Mitä jos hän ei enää heräisikään?
”Näetkö, Ron? Hän on perinyt sinulta punaisen hiusvärin”, Hermione totesi aattoaamuna. Hän imetti Juliaa. ”Onkohan hänessä yhtään minua?” hän pohti. Virnistin. Juliassa nimittäin oli paljon samaa kuin Hermionessa. Itse näin ne paremmin kuin minulta periytyneet ominaisuudet. Kasvojen muoto, ruskeat silmät ja sama sukupuoli tietenkin saivat heidät näyttämään enemmän identtisiltä.
”Tietenkin on”, totesin ja suutelin häntä. Sain vastaukseksi toisen suukon ja korviin asti ulottuvan hymyn. Ihan kuin mistään syövästä ja kuolemasta ei olisi koskaan puhuttukaan, vaikka tiesimmekin ajan käyneen vähiin. ”Mikä on olo?” kysyin.
”Taas kysyt viiden minuutin välein. Olen kunnossa. Ehkä väsyttää hiukan, mutta se nyt on normaalia.
Älä ole huolissasi, kulta”, en koskaan pystyisi tajuamaan, kuinka hän pystyi olemaan niin rauhallinen. ”Älä ole huolissasi” hän sanoi, vaikka minulla olikin suurin mahdollinen syy olla huolissani. Katsoin häntä, ja mietin mitä sanoisin. Voisinko tehdä sen? Vaikka aika oli käymässä vähiin ja tiesin, ettei häitä tulisi? Mutta oli vain yksi nainen, jonka halusin vaimokseni. Elävänä tai kuolleena. Nousin seisomaan ja kävelin yläkertaan. Tunsin hänen kysyvän katseensa selässäni. Harvoin poistuin hänen luotaan noin vain sanomatta sanaakaan. Palasin kuitenkin pian, kunhan olin saanut sormusrasian käsiini. Piilotin sen selkäni taakse.
”Mitä teit?” Hermione kysyi, kun tulin hänen luokseen. Hän oli lopettanut imettämisen ja laittanut lapsemme kehtoon nukkumaan. ”Mitä sinulla on?” hän jatkoi kyselemistä, kun vain seisoin hänen edessään, kädet selkäni takana. Huokaisin syvään tuntien sydämeni pampatuksen rintani alla. Lopulta pystyin polvistumaan hänen eteensä. Tartuin hänen vasempaan käteensä ja hymyilin. Hän katsoi minua ruskeat silmät suurina ja kyyneleisinä.
”Tuletko vaimokseni, Hermione?” kysyin ojentaen sormuksen hänelle. Rasia putosi lattialle, kun näytin hänelle sormusta, joka kimalteli kultaisena ja timanttisena. Hän katsoi vuoroin sormusta, vuoroin minua. En koskaan unohtaisi hänen ilmettään ja sitä, mitä seurasi yhdestä lauseesta. Äkkiä, täysin varoittamatta, hän vain rojahti tuolilta lattialle. ”Hermione! Oletko…”,
”Ron! Voi, Ron! Tulen, mutta…”, hän purskahti itkuun ja hyppäsi syliini. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja jatkoin, yhtään jännittämättä:
”Haluan sinut vaimokseni, elävänä tai kuolleena. Haluan vain sinut, en ketään muuta. Rakastan sinua vain niin hyvin paljon. Kuulitko, kulta?”
Hän itki hysteerisemmin ja nyt hän lyyhistyi kokonaan minun voimieni varaan. Mitä enemmän hän itki, sitä enemmän minun teki vain mieli rutistaa ja suudella häntä. Niinpä lopulta irtauduin hiukan, suutelin häntä niskaan ja sitten huulille. Itku lakkasi. Nostin hänen vasemman kätensä, ja pujotin sormuksen nimettömään. Hän katseli sormusta ja minä häntä. Lopulta hänenkin katseensa tavoitti omani. Sitten hän suuteli minua uudelleen, intohimoisesti ja romanttisesti. Vaimoni.
----
”Isä, lintu”, tyttäreni huomauttaa ja osoittaa hautakiven päällä kököttävää pientä lintua. Varpusta. Se visertää kauniisti ja katsoo meitä. Sisälläni muljahtaa. Varpunen. Tuo pieni, ruskeapukuinen lintu. Näin sellaisen viimeksi viisi vuotta sitten. Tasan viisi vuotta, samana päivänä kuin nyt. Jouluaattona.
---
Jouluaatto. Lumi satoi hiljaisena maahan. Valot säihkyivät vielä kauniimmin kuin edellisenä päivänä. Joululaulut soivat Lontoon keskustassa ja talossamme. Myös Harry ja Ginny olivat liittäytyneet seuraamme viettämään punaista, iloista juhlaa.
”On niin kaunista, eikö olekin, kulta?” Ginny suukotti aviomiehensä, Harryn. He olivat sylikkäin sohvalla ja katselivat ulos lumiseen iltaan.
”Joo”, Harry vastasi suudelmalla. Hermione istui nojatuolissa ja minä sohvan paksulla käsinojalla katselemassa kihlattuani. En tiedä, mikä omituinen tunne sisälläni velloi. Katsellessani häntä, näin hänen kalpeutensa ja rauhallisuutensa. Jokin oli muuttunut. Hän näytti enemmänkin surulliselta kuin onnelliselta, vaikka hän nukuttikin tytärtään takkatulen ääressä. Kuulin hänen rauhallista, kaunista äidin lauluaan. Hän oli täydellinen äiti.
”Mennään kävelylle, kulta. En jaksa vain kököttää täällä sisällä, kun ulkonakin on tuon näköistä”, Ginny sanoi tomerasti ja raahasi Harryn ylös sohvan perukoilta. He nauroivat pukiessaan talvitakkeja ylleen, ja olivat kuin meitä ei olisikaan. Katsoin heitä kysyvästi, mutta Hermione taas piti silmänsä kiinni lapsessaan. En pystynyt lukemaan hänen ajatuksiaan. Mitä hän oikein ajatteli, kun toiset pystyivät nauramaan ja kävelemään? Mitä hänen mielessään liikkui, kun hänet oli tuomittu kuolemaan etuajassa? Pienellä varoitusajalla.
”Ööh… käymme vähän ulkona. Nähdään kohta”, Harry sanoi Ginnyn jo juostessa pihalle innoissaan pyörien kuin pieni tyttö. Harrykin oli juuri astumassa ulos, kun Hermione pysäytti koko tunnelman hiljaisella ja heikolla äänellään:
”Harry.” Harry kääntyi ympäri ja katsoi Hermionea ilmeettömänä. Minäkin katsoin häntä. Äänessä oli jotakin mystistä ja pelottavaa, joka sai hengityksenkin salpautumaan.
”Niin, Hermione?” Harry sanoi vastaukseksi. He katsoivat toisiaan. Oliko se jotakin silmäpeliä vai mitä. Mutta hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Vasta noin kahdenkymmenen sekunnin kuluttua Hermione jatkoi tärisevällä äänellä:
”Kiitos.” Silloin en ymmärtänyt ollenkaan, mistä Hermione Harrya kiitti, mutta… nyt ymmärrän. ”Kiitos kaikesta”, sanat kalvoivat sekä minun että Harryn mieltä. Niin ainakin näin Harryn ilmeestä. Hymy kaareutui rakkaani kasvoille, kyynelen vierähtäessä oikealle poskelle. Harry huokaisi ja nyökkäsi. Sitten hän lähti ulos sulkien oven perässään.
”Hermione…”, sanoin heikosti, mutta sen enempää en pystynyt sanomaan. Kyyneleet hänen silmissään ja poskillaan saivat minut miettimään ja tuntemaan oloni surulliseksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni jouluaattona.
”Voisitko laittaa Julian kehtoon, kun hän on nyt nukahtanut?” tein työtä käskettyä ja palatessani suutelin häntä. ”Kiitos”, hän sanoi hymyillen. Istuuduin sohvan käsinojalle ja jäin koskettelemaan hänen käsiään. Hän niiskaisi. ”Anteeksi. Täällä on vain niin kaunista ja tämä rauha…”, hänen sanansa tuntuivat yhtäkkiä erityisen arvokkailta. Aika oli käymässä vähiin meillä kaikilla. Milloin tahansa hän voisi lausua viimeiset sanansa. Suutelin hänen käsiään ja kysyin:
”Tahtoisitko jotakin?”
”Vettä, kiitos”, hän vastasi. Nousin ylös hymyillen ja kävelin keittiöön joulumusiikin saattelemana. Avatessani hanan ja veden solistessa lasiin, minut valtasi hirvein ja omituisin tunne, jonka olin aikoihin tuntenut. Tyhjä ja niin surullinen. Mieleeni palailivat muistot Tylypahkasta, jokaisesta yhteisestä hetkestämme… ja mihin olimme päässeet? Kuoleman rajalle, muutama vuosi koulun jälkeen. Se tuntui niin epäreilulta. Niin helvetin epäreilulta antaa hänelle sellainen loppu. Kuolema, jonka tiedettiin tulevan juuri niinä aikoina, mutta jota ei kuitenkaan voitu mitenkään ehkäistä. Tunsin itseni niin avuttomaksi ja välinpitämättömäksi, vaikka yritin kumpaakin; auttaa ja välittää. En tiedä, ymmärsikö hän koskaan tavoitteitani. Ainakin yritin parhaani.
”Ron. Kerro minulle tarina”, hän sanoi antaessani hänelle vesilasin. Räpäytin silmiäni ja luulin kuulleeni väärin.
”Anteeksi… tarina?” vedin keittiön tuolin Hermionen nojatuolin viereen ja nojasin nojatuolin käsinojiin.
”Niin. Meidän tarinamme”, hän käänsi katseensa minuun ja hymyili heikonoloisesti. ”Sen sinä ainakin osaat ja muistat, etkö, kulta? Haluan tietää ja muistaa kaiken sen onnen, jonka olen joskus kokenut sinun kanssasi”, hänen äänensä muuttui hiljaisemmaksi ja itkuisemmaksi. Sitten tajusin, mitä oli tapahtumassa. Tunnelma oli täysin erilainen kuin vähän aikaa sitten. Nyt kun Harry ja Ginny olivat painuneet ulos kuhertelemaan, oli mielialani täysin muuttunut ja ajatukseni selkeytyneet. Hermionen tunteet välittyivät minuun. Tunsin hänen yksinäisyytensä, surunsa ja eristäytyneisyytensä. Hän oli ollut niin ulkona kaikesta. Olihan hänellä lapsi, mutta ei hän voinut nauttia äitiydestä samalla tavalla kuin joku muu. Joku, joka ei sairastanut parantumatonta syöpää. Joku, joka ei tiennyt kuolevansa muutaman päivän sisällä. Silloin… muutaman minuutin. Tunsin sen. Tiesin sen. Näin sen hänen kasvoistaan ja tunsin sen hänen kylmällä ihollaan. Mutta vielä kuulin, kuinka hän pyysi minua kertomaan tarinan, jonka haluaisi muistaa kuolleenakin. Huokaisin syvään, puristin hänen kättään ja ennen kuin aloitin, suutelin häntä. Hermione vastasi suudelmaan niin voimakkaasti kuin pystyi, mutta hän oli jo heikentynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Suudelma oli yhtä aikaa kylmä ja lämmin. Ihan kuin olisi sanonut:
”Hyvästi, mutta minähän palaan vielä…” Aloitin tarinan kertomisen ensimmäisestä päivästä, jona tapasimme. Enhän minä hänestä ensin pitänyt, mutta silloin kun minä ja Harry pelastimme hänet peikolta, tunsin itseni sankariksi. En tietenkään tajunnut pelastaneeni naista, jota tulisin kutsumaan vaimokseni, rakkaaksi ja kullaksi. En kuvitellut, että tulisin rakastamaan häntä niin paljon kuin nyt rakastan. Koskaan en voisi rakastaa ketään muuta niin paljon. Myöhemmin riitelimme todella paljon, mutta pääsimme aina jollain tavalla sopuun. Huolestuin kovasti, kun hän joutui basiliskin uhriksi. Ja todellakin, ihan lähes salaa, ihailin hänen älykkyyttään. Siinä, kuinka hän oli selvittänyt sen salaisuuksien kammion pedon ja auttanut minua ja Harrya lopettamaan hyökkäykset. Kolmantena vuonna suurin osa ajastamme meni riitelyyn lemmikeistämme, kunnes pitkän mykkäkoulun aikana aloin todella kaipaamaan häntä. Lupasin auttaa häntä pelastamaan Hiinokkaa teloittajilta. En kuvitellut Hermionen ilahtuvan asiasta niin kovasti. Silloin hän halasi minua. Ensimmäinen kerta, kun joku tyttö minua halasi. Silloin sydämeni teki kuperkeikan ja ajatukseni häntä kohtaan alkoivat muuttua. Niin ainakin uskoisin. Sitten neljäntenä vuonna… oli tanssiaiset. Olin todella typerä. Minun olisi kannattanut pyytää häntä tarpeeksi ajoissa pariksi! Kuitenkaan en olisi eläissäni uskonut sen olevan Viktor Krum, jota olin ennen jumaloinut. Nähdessäni heidät kuitenkin yhdessä tanssimassa ja nauramassa, sisälläni möyri sellainen viha ja mustasukkaisuus, että minun todella teki mieli taikoa Krum olemattomaksi. En vain silloin sellaista taikaa tietenkään osannut. Lopulta viidentenä vuonna… aloin pikku hiljaa tajuta omia tunteitani. Ja jotenkin aloin myös toivoa, että hänelläkin olisi tunteita minua kohtaan. Silti olin varma, ettei niin koskaan tulisi käymään. Olin täysin varma, että meistä ei koskaan tulisi yhtään mitään. Kuitenkin saadessani onnensuukon poskelle ennen huispausmatsia, nähdessäni hänen itkevän, kun olin sairaalasiivessä ja seurustelin Lavenderin kanssa, tajusin. Hän välitti minusta. Välitti minusta yhtä paljon kuin minä hänestä. Olimmehan me riidelleet pahemman kerran, mutta sovimme aina riitamme. Lopulta Dumbledoren hautajaisissa minulle alkoi valjeta. Kun annoin hänen itkeä sylissäni, minulle tuli tunne, kuinka haluaisin aina olla näin sylikkäin. Pitää huolta hänestä, suojella häntä ja rakastaa häntä. Niin kauan kuin elämä sen sallisi. Hän tarvitsi minua ja minä häntä.
”…sitten seitsemäntenä vuonna. Välimme lämpenivät ja aloimme viettää enemmän aikaa kahden. Lopulta silloin jouluna… noin kuusi vuotta sitten…”, huokaisin syvään ja yritin löytää sanoja, joilla jatkaa. Kurkkuani kiristi. Kyyneleet pyrkivät silmäkulmiini, vaikka kuinka yritin taistella niitä vastaan hymyillen. Pitelin hänen kättään, joka oli viilentynyt ja veltostunut. En tuntenut kädenpuristusta. Käänsin katseeni varovasti häneen, oli se kuinka tuskallista tahansa, minun täytyi katsoa häntä. Minun täytyi hyväksyä totuus. Hänen silmänsä olivat kiinni, suu ei liikkunut, eikä hänen hengityksen ääntään kuulunut. ”Hermione…”, sanoin heikosti itkuisena. Helpotuksekseni hän räväytti silmänsä auki, mutta ne kuitenkin painuivat hitaasti kiinni. Hänen rintansa liikkui vielä pari kertaa hengityksen tahtiin. Herkkä, mutta silti niin vahva hymy kaareutui hänen huulilleen kyynelten vieriessä hänen poskilleen. Kuulin pientä rähinää, jonka erotin juuri ja juuri kahdeksi sanaksi:
”Jatka… Ron…”,
Samalla havahduin linnun lauluun. Vaikka ajattelin koko ajan Hermionea, sain ajatukseni silti siirrettyä pieneen lintuun, joka istuskeli ja lauloi kauniisti ikkunalla. Varpunen. Se lauloi heleästi ja sen tummat silmät katselivat minua apaattisina, mutta uteliaina. Hetken se siinä visersi, kunnes kohosi pienille ruskeille siivilleen ja lensi pois. Kauas pois kuolemasta ja surusta, joka siinä talossa vallitsi.
Katsoin taas Hermionea. Ei kuulunut enää yhtäkään ääntä. Yhtäkkiä hän näytti vain niin rauhalliselta ja enkelimäisen kauniilta, valkoiselta ja kalpealta, että se sai minut väkisinkin itkemään. Kosketin yhä hänen kättään, joka oli nyt täysin voimaton ja tunnoton. Silmäni katselivat hänen kauniita kasvojaan ja ruskeaa hiuspehkoaan. Siinä hän nyt nukkui. Syvää ja kivutonta unta, josta ei koskaan heräisi. Painoin pääni hänen käsiään vasten ja itkin.
”Hermione… ei vielä. Pyydän…”, yritin, vaikka tiesin, ettei hän heräisi. Hän oli kuollut. Poissa. Nyt ja aina. Ikuisesti.
”Whaa! Ja seuraavaksi syömään! Mahani kurnii!” Ginnyn huuto kantautui eteisestä. En kohottanut katsettani. En voinut katsoa heitä. En halunnut nähdä heidän ensin iloisia ja sitten järkyttyneitä ilmeitään.
”Voi ei… shh…Hermione…”, kuulin Harryn kuiskauksen. Ginny päästi järkyttyneen huokaisun ja läimäytti kätensä kasvoilleen. Kuoleman hiljaisuus valtasi talon. Mikään ei enää ollut kaunista ja iloista, vaan synkkää ja surullista. Kuoleman vangitsemaa totuutta.
---
Varpunen hyppelehtii hänen haudallaan, kahden ruusun keskellä. Tiesin sen jo hyvin pitkään. Oikeastaan jo siitä päivästä lähtien, kun näin sen ensimmäisen kerran, että se varpunen ei ollut lintu. Se oli enkeli. Oma rakas enkelini, kahden punaisen ruusun kanssa, heitä suojelemassa.
---
A/N: Taas tällainen angstinen ficci. Tuskinpa tämä ketään itkemään sai, mutta ihan kiva tästä tuli.
^^ Toivottavasti tykkäsitte. Kommentit ovat tervetulleita!
Sitten tuo kirurginen ilmiintyminen oli oma keksimäni, koska minua mietitytti, että synnyttävätkö noidat ihan normaalisti. Kuitenkin ajattelin tämän sillä tavoin, ettei Hermione olisi pystynyt synnyttämään luonnollisella tavalla, sillä se olisi ollut hänelle hengenvaarallinen. >_<
