Title: Vaikeneminen on myöntymisen merkki
Author: Choco
Beta: my96
Genre: angst, slash
Rating: K11
Pairing: Harry/Draco
Warnings: viittauksia väkivaltaan ja seksiin
Disclaimer: Hahmot ja miljöö kuuluvat J. K. Rowlingille, minä vain leikin enkä saa tästä rahaa.
A/N: Tällainen. Tämä on sitten eka julkaisemani ficci, toivottavasti joku päätyy lukemaankin tän. Olkaa armollisia. :D
Vaikeneminen on myöntymisen merkki
Ensilumi oli satanut päivällä.
Se oli leijunut hiljalleen katoille ja nurmikentille verhoten Tylypahkan maat ohueen valkoiseen harsoon. Se oli peittänyt puiden harvat lehdet ja tarttunut kiinni pihalla kävelleiden oppilaiden kaapuihin. Järven pinnalle osuessaan se oli sulanut nopean kosketuksen jälkeen vain tippuakseen uudestaan ja sulaakseen taas.
Lunta oli maassa vielä yölläkin. Se ei erityisemmin ihmetyttänyt Harrya, syksy oli varmasti kylmin aikoihin. Poika veti mustan kaavun tiukemmin ympärilleen. Kaavun alla oli vain yöpuku, Harry ei ollut löytänyt vaatteitaan pimeässä.
Askeleet kaikuivat tyhjällä käytävällä. Harry pakotti itsensä kävelemään nopeammin. Hän tiesi olevansa jo myöhässä eikä tahtonut pahentaa tilannettaan enempää. Oikean käsivarren mustelma oli vieläkin kipeä, eikä hän ollut silloin tehnyt muuta kuin väistänyt ohi kulkenutta Norriskaa. Vaatteiden etsimisessä oli mennyt pidempään.
Ajankäyttö oli tarkkaa. Ja Harry tiesi sen.
“Harry, oletko kunnossa? Näytät väsyneeltä, etkä ole koskenut ruokaasi.”
Hermionen katse oli huolestunut. Harry oli vain tuijottanut leipäänsä koko aamiaisen ajan. Tuore mustelma kivisti kättä, Harry ei pystynyt keskittymään syömiseen.
“Nukuitko huonosti viime yönä? Ron, tiedätkö sinä tästä jotain?”
Hermionen äänensävy oli tiukka. Ron mutisi jotain mistä ei saanut selvää, sillä hänen suunsa oli täynnä makkaraa.
Harry ei edes kuunnellut. Hänen katseensa oli siirtynyt paahtoleivästä toisessa pöydässä syövään vaaleaan poikaan. Harry toivoi, ettei poika huomasi häntä, siitä tulisi rangaistus. Hän ei kuitenkaan voinut olla katsomatta tätä vaikka tiesikin riskit. Ehkä se olikin sen arvoista.
Seinälle piirtynyt tumma varjo ei juuri erottunut pimeydestä. Kuu valaisi käytävää himmeästi Harryn kävellessä.
Hän voisi vielä kääntyä takaisin. Häntä ei oltu vielä huomattu.
Mutta ei, hän käveli pää pystyssä eteenpäin.
Harry makasi sängyllään ja piirteli sormellaan pyörteitä peittoon. Viime yön tapahtumat olivat yhä hänen mielessään. Samoin kuin kaikkien muidenkin öiden, joiden aikana hän oli käynyt “tapaamisissa”.
Kaikki oli alkanut yhdestä viekkaasta hymystä ja kevyestä suudelmasta piilossa muiden katseilta. Aluksi se olikin ollut vain jännittävää leikkiä. Missä vaiheessa siitä oli tullut pakottamista, ahdistusta ja salattuja arpia, sitä Harry ei tiennyt. Mutta ei hän ollut muutosta mitenkään vastustellut. Hän oli riippuvainen tästä suhteesta. Ja pojasta. Ja olihan se jonkinlaista rakkautta, eikö ollutkin?
Harry oli tullut tapaamispaikalle, muttei nähnyt poikaa missään. Oliko hän erehtynyt päivästä?
“Olet myöhässä, Potter”, kuului pehmeä ääni jostain Harryn takaa. Poika hätkähti tumman hahmon tullessa esiin käytävän syvennyksestä.
“Anteeksi”, Harry mutisi niin hiljaa, ettei tuskin kuullut sitä itsekään. Hän tuijotti Dracoa kulmiensa uskaltamatta katsoa tätä silmiin.
Vaalean pojan huulilla karehti hymy.
“No, tämä tarkoittaa vain sitä, että minun täytyy rangaista sinua tänään vähän pahemmin.”
Harry nyökkäsi. Hän vilkaisi vielä kerran lunta ikkunan läpi, tarttui Dracon käteen ja antoi tämän vetää itsensä sisälle Tarvehuoneeseen sellaisena, jona hän oli nähnyt sen jo liian monta kertaa.
Hän ei sanonut mitään. Ei sanonut nyt, eikä tulisi koskaan sanomaankaan, vaikka tiesi sen olevan itselleen vain pahaksi.
Hän ei vain osannut sanoa Dracolle ei.
