Nimi: Vastarinta
Author: misstm
Ikäraja: K-13
Genre: draama, angst, humour
Paritukset: Ginny/Harry, Ron/Hermione, Neville/Hannah, Fred/Angelina ja muita virallisia parituksia.
Summary: Mitä tapahtuu Lunalle, Ginnylle ja Nevillelle sillä aikaa, kun Harry ja tämän ystävät etsivät ja tuhoavat hirnyrkkejä?
A/N: siinä se nyt on. Jännittää, sillä tämä on itse asiassa toinen pidempi ficcini ikinä, joten rakentavaa palautetta kaipaisin. Mutta arvostan kovasti myös niitä, jotka ilmoittavat lukeneensa ja pitäneensä/inhonneensa. Eli siis lyhyesti sanottuna, elän edelleen kommenteista.
Vastarinta, osa 1: Paluu Tylypahkaan
Neville luki pergamentinpalalle raapustamansa tekstin vielä kertaalleen läpi ja varmisti, että oli muistanut pakata kaikki tarpeelliset tavarat matkalaukkuunsa. Poika heitti päällimmäiseksi vielä muutaman puhtaan puseron ja päätti sitten sulkea laukun.
”Mummi!” nuori Rohkelikko huudahti kääntäen päätänsä hiukan, jotta ääni tavoittaisi keittiössä oleskelevan vanhan rouvan korvat paremmin, ”Minä menen nyt!”
Neville vetäisi takin päälleen ja astui ulos talosta raikkaaseen syysilmaan. Lehdet olivat alkaneet punertaa jo ja katu oli täynnä suuntaan tai toiseen ryntäileviä ihmisiä. Poika räpylöi takkinsa nappeja ja nielaisi vaikeasti, hän ei ollut koskaan pitänyt väkijoukoista, varsinkaan liikkuvista sellaisista ja nyt hänen piti raivata tiensä jatkuvasti elävän lauman läpi King’s Crossin asemalle. Tylypahkan juna lähtisi pian ja tapansa mukaan Nevillelle alkoi tulla kiire, jos aikoi ehtiä mukaan, eikä myöhästymistä todellakaan katsottaisi hyvällä, sillä hän oli aloittamassa jo seitsemättä ja viimeistä vuottaan koulussa. Poika kiristi askeleidensa tahtia, mustat kengät harppoivat kadulle kertyneiden sadelammikoiden yli ja oikaisivat ruohikoiden poikki, sormet pyörittelivät taskuun jäänyttä kolikkoa levottomasti. Olisi hauskaa istua kasvitiedon tunneilla taas ja kuvitella, että kaikki oli aivan normaalisti.
Ginny sipaisi kamman hiustensa läpi vielä kerran ja suoristi paitansa helman. Pisamakasvoinen tyttö vilkaisi itseään peilistä ja mutristettuaan suutaan hyväksyvästi tarttui veljiään kädestä. Molly touhotti kolmikon ympärillä silmissään haikea katse ja äidin pehmeä käsi kohosikin viimein Ginnyn poskelle, sormet silittivät ihoa hellästi.
”Minun pieni tyttöni, pian jo täysi-ikäinen”, nainen totesi äänellä, jonka läpi kuulsivat pidätetyt kyyneleet.
”Kyllä minä pärjään, äiti.”
”Niin”, kaksosista toinen puuttui puheeseen, ”Kyllä hän pärjää ja niin pärjäämme mekin, kiitos vain huolenpidosta.”
”Voi Fred, kyllä sinä tiedät, että välitän teistäkin, vaikken sitä aina muistaisikaan sanoa”, Molly huokaisi ja taputti toista punapäistä poikaa olalle.
”No hyvä on. Meidän pitää mennä nyt, että ehditään.”
Molly nyökkäsi ja nosti kätensä nyrkkiin suunsa eteen kuin halutakseen estää huuliaan värisemästä. Kolmikko heilutti äidilleen hyvästiksi ja ilmiintyi sitten suojaisaan syvennykseen lähelle tunnettua rautatieasemaa ja sen laituria yhdeksän ja kolme neljännestä.
Viidet ystävälliset kasvot hymyilivät Lunalle, kun tämä loi viimeisen silmäyksen huoneensa kattoon ja kiskaisi matkalaukkunsa alas sängyltä. Vaalea tyttö hyppelehti alakertaan vievät portaat pari askelmaa kerrallaan ja kurkkasi olohuoneeseen, jossa hänen isänsä istui kumartuneena pergamenttiliuskan ääreen.
”Meidän pitäisi lähteä nyt”, Luna kuiskasi. Hänestä oli ikävää keskeyttää isänsä työt, mutta tulenpunainen juna ei odottaisi ketään.
”Aah, totta kai, tyttö kulta” Ksenofilius nousi ylös ja hörppäsi loput tiivijuurimehustaan jättäen punareunaisen kupin keikkumaan vaarallisesti korkean paperipinon päälle. Muutama pisara tumman fuksian väristä nestettä valui pitkin kupin reunaa ja muodosti epäsäännöllisiä lammikoita valkoiselle pinnalle.
”Kerro herra Potterille terveiseni, kerrothan, päivänpaiste?” vaalea mies suukotti tyttärensä otsaa ja sipaisi yhden löysältä ponihännältä karanneen kiharan takaisin oikealle paikalleen korvan taakse, ”Ja muille ystävillesi myös.”
Luna hymyili ja nyökkäsi. Suupielet yhä ylöspäin kaartuneina vaaleaverikkö pyyhkäisi katseellaan huonorakenteisen talon alakertaa sanoakseen sille näkemiin, iski silmää tummuneelle teepannulle nurkassa ja seuraavassa hetkessä hän olikin jo parin korttelin päässä matkansa virallisesta lähtöpisteestä.
Ginny kehotti veljiään olemaan ihmisiksi ja käännähti kulkemaan toiseen suuntaan. Punapäinen tyttö asteli muiden ihmisten mukana kohti laituria yhdeksän ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Weasleyn nuorimmainen nopeutti askeleensa juoksuksi ja säntäsi kivisen pilarin läpi piilotetulle laturille, jolla punainen juna puhalsi jo höyrypilviä taivaalle. Innokkaat vanhemmat vilkuttivat lapsilleen, tuleville ensimmäisen vuoden opiskelijoille, jotka tuuppivat toisiaan kuin peläten, etteivät mahtuisi kyytiin. Ginny seisahtui hetkeksi, mutta huomasi tutun hahmon pienen matkan päässä ja kiiruhti tämän rinnalle.
”Hei, Neville”, tyttö huikkasi.
”Ai. Terve, Ginny”, poika vastasi hymyillen hajamielisesti, ”Tiedätkö, mitä Harry puuhaa tällä hetkellä?” tämä jatkoi hetken päästä. Ginny levitti kätensä, tytön toinen suupieli tipahti aavistuksen verran alemmas.
”Ei mitään hajua. Toivottavasti Tiedät-kai-kenen joukot eivät ole saaneet häntä kiinni. Ron ja Hermione lähtivät hänen mukaansa, olet kai kuullut, ja äiti ja isä ovat tällä hetkellä aivan hermoraunioita. Hyvä että päästivät minut lähtemään Tylypahkaan” tyttö mutisi hiljaa. Neville nyökkäsi.
”Kaipa he tietävät, mitä tekevät”, poika arveli ja olisi halunnut kysyä, miten Ginny itse jaksoi. Hän oli vaistonnut jotain orastavaa tytön ja Harryn välillä, mutta sota saattoi muuttaa asioita silmänräpäyksessä. Rohkelikkopoika päätteli kuitenkin, ettei sellainen utelu olisi kovinkaan tahdikasta, varsinkaan tällaisessa tilanteessa ja nielaisi jo kielen päälle kohonneet sanansa.
”Meidän pitäisi kai mennä, jos haluamme hyvät paikat”, Ginny totesi viimein ja astui oppilaiden muodostaman jonon hännille Nevillen seuratessa perässä.
Luna raahasi matkalaukkuaan pitkin junan ahtaita käytäviä ja vilkuili sisään pienten hyttien ovissa olevista lasiruuduista etsien ystäviään. Tyttöä ei haitannut, vaikka hän olisikin joutunut istumaan yksin, mutta olisi ollut mukavaa saada seuraa. Valitettavasti yhdenkään lasin takana eivät odottaneet ystävälliset kasvot, joten vaalea tyttö veti yhden tyhjän hytin oven auki ja asettui istumaan pitkälle penkille. Hänellä oli reilusti aikaa olla ystäviensä kanssa Tylypahkassa ja nyt kukaan ei ainakaan häiritsisi Saivartelijan lukemista. Luna kaivoi lehden uusimman numeron esille ja käänsi sen ylösalaisin. Hänestä oli paljon hauskempaa lukea tekstejä väärinpäin, se kehitti hänen isänsä mukaan aivokapasiteettia ja oli kaiken lisäksi mielenkiintoista. Juna vihelsi kimeän lähtömerkkinsä ja alkoi rullata hitaasti eteenpäin jättäen taakseen Lontoon ja sen raskaan liikenteen ja kummallisen jästimaailman.
”Mikä idiootti”, Neville totesi synkällä äänellä, kun pitkään mustaan kaapuun pukeutunut kuolonsyöjä oli poistunut ravintolavaunusta. Hän ja Ginny olivat istuneet koko matkan siihen asti vaunuosaston kovilla penkeillä käyden aina välillä hakemassa lisää vettä oikeuttaakseen oleskelunsa. Juna oli saavuttanut matkan puolivälin ja hiukan sen jälkeen vauhti oli hidastunut ja lopulta pysähtynyt kokonaan. Neville kuuli, kuinka ovia auottiin ja askeleet kaikuivat äkkiä äänettömäksi muuttuneessa junassa ja pian yksi Voldemortin kätyreistä oli astellut sisään vaunuun saaden myyjän melkein tiputtamaan kahvipannun käsistään. Miehen hiukset oli vedetty taaksepäin, mikä korosti tämän muhkeaa nenää, joka tuntui ikään kuin väreilevän, yrittävän haistaa jonkun läsnäolon. Ginny vilkaisi vastapäätään istuvaa poikaa merkitsevästi, oli päivänselvää, ketä kuolonsyöjät etsivät ja virnisti vinosti Nevillen pyöräyttäessä silmiään. Poika kohotti päätään hiukan ja teki jotain, mikä yllätti hänet itsensäkin.
”Hän ei ole täällä, ääliö”, hänen äänensä kajahti selvänä ja muutama nuorempi oppilas perääntyi vaistomaisesti rohkelikon ja tuntemattoman miehen välistä. Kuolonsyöjä kurtisti kulmiaan ärsyyntyneenä, naputteli taikasauvansa vartta paljonpuhuvasti, mutta kääntyi kannoillaan ja poistui käytävään pamauttaen hentorakenteisen oven kiinni perässään.
”Miksi sinä noin sanoit?”, Ginny kuiskasi, ”Mitä olisi tapahtunut, jos se olisi päättänyt alkaa opettaa sinulle, miten kuolonsyöjien parissa tulee käyttäytyä?”
Neville kohautti harteitaan ja puristi lasiaan estääkseen käsiään vapisemasta.
”En miettinyt sitä noin pitkälle”, poika tunnusti, ”Minua ei vain huvita istua näillä penkeillä koko päivää katsomassa jotain typerystä, joka estää pääsymme kouluun.”
Punahiuksinen tyttö nyökkäsi hajamielisesti. Tuntui hyvältä ajatella, että jos Voldemort oli vaivautunut tutkituttamaan Tylypahkan junan, Harry ja kaksi muuta karannutta rohkelikkoa olivat onnistuneet kätkemään itsensä Pimeyden Lordilta ja tämän alaisilta.
Luna nosti katseensa lehdestään tuntiessaan vauhdin hidastuvan toistamiseen. Tällä kertaa se vähäinen maisema, mitä pimentyneen illan valossa erotti, paljasti junan tulleen pääteasemalleen. Tyttö tunki Saivartelijan rullalla takaisin laukkuunsa ja muistutti itseään, että jatkaisi lukemista vielä ennen nukahtamistaan. Hän oli nimittäin ehtinyt tavaamaan artikkelit läpi vain noin kymmenesti, eikä vieläkään tahtonut muistaa ulkoa sitä, missä puhuttiin velhomaailman taloudesta. Vaalea korpinkynsi suoristi kravattinsa ja liittyi ulkoilmaan tungeksivien oppilaiden joukkoon. Kuljeskellessaan thestralien vetämien kärryjen välissä Luna havaitsi tutun häivähdyksen punaisia suortuvia. Tyttö hymyili itsekseen ja koputti ystäväänsä selkään tervehtien tätä iloisesti.
”Luna!”, Ginny ilahtui nähdessään toisen ja teki tilaa tämän laukulle, ”Mukava nähdä.”
Neville nyökkäsi kärryihin hypähtävälle tytölle ja vilkaisi kohti pimeää metsäpolkua, jota pitkin heidän oli määrä kulkea. Poika ei oikein välittänyt pimeästäkään ja nyki kaapunsa kaula-aukkoa yrittäen saada sen löystymään.
”Niin on”, Luna totesi unelmoivalla äänellä, ”Harmi, etteivät Hermione ja pojat pääse nauttimaan viimeisestä vuodesta. Kas, hei, Hannah.”
Kärryjen ohi kulkeva puuskupuh käänsi päänsä ja hymyili pienesti häntä tervehtineelle tytölle. Hymy syveni hiukan, kun Hannahin katse pyyhkäisi Nevilleä, joka ei huomannut mitään yrittäessään löytää taikasauvaansa kaapunsa laskoksista. Hannah huokaisi ja puri huultaan jatkaen matkaansa, jolloin Luna tirskahti hyväntahtoisesti, eikä Ginnykään kyennyt pitämään naamaansa peruslukemilla.
”Mikä teille tuli?” poika mutisi. Hän oli toisaalta helpottunut, ettei sodan synkkyys ollut vienyt naurua ihmisten huulilta, mutta tuollainen tyhjälle kikattelu oli jokseenkin outoa.
”Ei mikään”, Luna vastasi nopeasti ja kumartui alemmas silittääkseen thestralin luisevaa selkää samalla, kun kärryt nytkähtivät liikkeelle.
Ginny tunsi surun vihlaisun, kun tyttö huomasi tyhjän paikan opettajien pöydässä.
”Kenestähän tulee uusi rehtori?” nuorin Weasley kysyi Nevilleltä heidän istuessaan Rohkelikoille varatun pöydän ääreen.
”Kai McGarmiwa jatkaa”, poika epäili, tämän sormet naputtelivat pöytää odottavasti. Ginny ehti jo ajatella toisen olevan oikeassa ja hymähtää helpottuneesti, kun Rohkelikkojen tuvanjohtaja nousi ylös ja asteli rehtorin puhekorokkeelle.
”Hyvä iltaa ja tervetuloa kaikille uusille oppilaillemme. Ennen kuin aloitamme lajittelun, minulla olisi muutama ilmoituksellinen asia, jotka pitäisi saada pois alta mitä pikimmiten.”
Naisen sanat aiheuttivat levotonta liikehdintää salin edessä seisovissa nuorissa, joiden kaavuissa ei vielä ollut minkään tuvan tunnusvärejä, myös muutamat vanhemmat oppilaat vilkuilivat toisiaan kysyvästi. McGarmiwa rykäisi ja sipaisi otsaansa vaistomaisesti.
”Minun tehtäväkseni on langennut ilmoittaa, etten jatka enää Tylypahkan rehtorin roolissa. Kyseessä oli väliaikainen virka, kunnes löytäisimme seuraajan viime lukukauden lopussa menehtyneelle rehtori Albus Dumbledorelle.”
”Kuka?” Ginny sihahti tarkoittamatta kysymystään sen erityisemmin kenellekään.
”Ja nyt olemme tulleet enemmän tai vähemmän”, korokkeella seisova professori jatkoi painottaen viimeistä sanaansa, ”yksimielisesti siihen päätökseen, että Tylypahkan rehtorina toimii tästä päivästä eteenpäin professori Severus Kalkaros. Professori Kuhnusarvio jatkaa edelleen virassaan taikajuomien opettajana”, nainen lopetti. Meteli, joka alkoi kuulua Luihuisten pöydästä sillä hetkellä, kun heidän tuvanjohtajansa nimi mainittiin hukkui hyvin pian muiden pöytien vastalauseisiin.
”Mitä? Mahdotonta!” Ginny parkaisi Nevillen tuijottaessa äkillisesti puhjennutta sirkusta suu auki.
”E-ei voi pitää paikkaansa”, poika sopersi ja tökkäsi vastapäätään istuvaa tyttöä käsivarteen, ”Me ei voida sallia tätä. Mieti, mitä Harry sanoisi, jos saisi tietää, että me vain istutaan ja katsotaan vierestä kun tuo… tuo koukkunokkainen professorinkuvatus ottaa Dumbledoren paikan!”
Ginny nyökkäsi, ruskeat silmät kiiluivat päättäväisesti.
”Olet oikeassa. Meidän pitää varmistaa, että tästä lukukaudesta tulee rehtori Kalkarokselle unohtumaton.”
