Nimi: Huojuvaa ja epävakaata (kotini on korttitalo)
Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: oneshot, angst, drama (romance)
Ikäraja: K11
Paritus: James/Sirius
Yhteenveto:
Halusin näyttää hänelle jotakin muuta kuin sen lapsen, joka asui tässä kodissaan turtuneena ja riittämättömänä, joka kaikkialla muualla saattoi olla enemmän, elää enemmän. Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Osallistuu FF100 sanalla nro. 32 Auringonlasku ja Kerää kaikki hahmot-haasteeseen Sirius Mustalla. Sanottakoon että suurin osa tämän tekstin inspiraatiosta tuli 30 Seconds To Marsin biisistä
Kings and Queens, kuunnelkaa ihmeessä. Ja kommentoikaa, arvostan arvostan.
Huojuvaa ja epävakaata (kotini on korttitalo)Ensimmäisen kerran, kun James tuli käymään minun kotonani, hän katsoi vain nopeasti ympärilleen ja kysyi koska syödään.
Ihailin sitä piirrettä hänessä, aina suoraan asiaan. Huolimatta siitä, kuinka kuvakudokset käytäviemme seinillä tuijottivat häntä äkäisinä ikään kuin ne tietäisivät, kuka ei kuulu joukkoon. Huolimatta siitä pimeydestä, joka meidän talossamme aina vallitsi ja siitä tunkkaisuudesta, joka ei voinut koostua mistään muusta kuin naurettavasta ylpeydestä. James tuli, James katsoi ympärilleen, eikä välittänyt.
Syödessämme erossa muusta perheestä (äiti makasi huoneessaan, kieltäytyi keskustelemasta verenpetturin kanssa, isä töissä, Regulus missä lie) laitoin muutaman kynttilän palamaan kiviseinäiseen keittiöön, virnistin anteeksipyytävästi, halusin selitellä. James vain nyökkäsi ja hymyili ja joi kahvinsa mustana, koska Mustien talosta ei maitoa löytynyt.
Hän suostui juomaan ilman maitoa sen kitkerän litkun, johon minä kieltäydyin koskemasta, eikä sanonut kahta poikkipuolista sanaa. Siitä pidin hänessä.
Näytin hänelle oman huoneeni. Kerroin, että me joutuisimme nukkumaan samassa sängyssä, koska äiti ei suostunut antamaan toisia lakanoita saati sitten patjaa Jamesin käyttöön. James katsoi hetken minun jännittyneitä hartioitani ja taskuissa piilottelevia käsiäni ja sanoi, ettei häntä haittaa.
Hän kaatoi reppunsa sisällön lattialle, vaihtoi vaatteita siinä minun edessäni ja meni tutkimaan ikkunaa. Kaikki mihin minä pystyin keskittymään, oli se helppo tapa, jolla hänen hiuksensa kihartuivat niskaan ja se keveys, jolla hänen sormensa käsittelivät ikkunanripaa. Lämmin hengitys loi huurukuvioita viileään lasiin, silmälasit välkähtelivät huoneeseeni paistavassa ilta-auringossa.
Ei kestänyt kauaa, kun James oli jo keinotellut meidät molemmat armaan sukutaloni katolle, jonka likaisuus lähes ylitti mustuudessaan omistajiensa mielet. Hän etsi jalankohtia ja kiskoi minua perässään, enkä minä pelännyt, en koskaan, (en mitään muuta kuin korkeita paikkoja) koska Sirius ei pelkää, Sirius hengittää ja lyö lujaa ja nauraa kuolemalle ja korkeuksille. Mutta Sirius on typerä ja Sirius on yllytyshullu ja näin hän sai syyn pitää kiinni Jamesin kädestä kun tämä kiskoi eteenpäin ja nauroi.
James istahti katonharjalle ja minä hänen viereensä, helpompaa oli pitää silmät kiinni ja kuvitella istuvansa aidalla, kapealla penkillä, keinulaudalla, missä tahansa muualla kuin siinä.
Kuulin Jamesin hymähtävän ja hätkähdin kun tunsin hänen nousevan paikaltaan. Puristin tiukasti kiinni kattotiilistä ja rukoilin, ettei hän putoaisi, koska se tarkoittaisi, että minun pitäisi avata silmäni ja huutaa (ikään kuin en haluaisi tehdä sitä muutenkin). Mutta James nousi vain asettaakseen toisen jalkansa syliini ja toisen selkäni taakse koukkuun ja minä halusin olla jotakin muuta kuin se pelokas pikkupoika, joka hänen sylissään sillä hetkellä istui, jättää jälkiä ihoon ja herätä aamunkoittoon väsyneenä ja tupakanhimoisena, punertavat kynsien jättämät naarmut paljaassa selässäni. Näyttää hänelle jotakin muuta kuin sen lapsen, joka asui tässä kodissaan turtuneena ja riittämättömänä, joka kaikkialla muualla saattoi olla enemmän, elää enemmän.
Pakottauduin avaamaan silmäni.
En ollut koskaan tajunnut, että se kesäillan aurinko, joka hohkasi lämpöään minun huoneeseeni saastaisten ikkunoiden läpi, oli todellisuudessa niin kirkas. Terävän valon läpi erotin rivejä ja rivejä lisää taloja, ja tajusin, kuinka samanlaisia ne olivatkaan, me emme erottuneet niiden keskellä, emme pistäneet silmään. Yhtä likaisia kattoja ja mustuneita savupiippuja, ja jossain kauempana se Lontoo, johon aina pääsi pakoon.
Jamesin jalka oli poikittain sylissäni ja minä näytin varmaankin aika pelästyneeltä
(peitä se, peitä se) enkä tiedä johtuiko se siitä, että minun oli pakko katsoa vai siitä, että hän silitti niskaani. Hiljaisia, varovaisia liikkeitä.
James kysyi pelkäsinkö minä ja minä vastasin, etten koskaan.
Rakastin hänessä sitä, että hän tiesi minun valehtelevan, muttei väittänyt vastaan.