Nimi: Soinnut
Rating: -S-
Pairing: Ryan/Kelsi
Genre: Angst, romantic
Beta: Ei ole.
Soinnut
Istuin ruokalan rappusilla, tuijottaen eteeni. Sali oli aivan hiljainen. Arvelin, että kaikki olivat lähteneet koteihinsa; Osa juhlimaan alkavaa kesälomaa, osa tulevaisuuttaan jatko-opintojen parissa, ja osa miettimään miten korjata epäonnistumisiaan.
Minulla jos kenellä olisi ollut aihetta juhlaan, olin saanut paikan, sinne minne eniten halusin: Juilliardiin, Amerikan parhaaseen, ja tunnetuimpaan näyttämötaiteen yliopistoon, mutta mitä minä tein? Istuin tyhjässä koulussa, muistellen menneitä aikoja, teatteriprojekteja, saamiani ystäviä, joista suurinta osaa tuskin tulisin enää näkemään, sekä kaikkea muuta mahdollista, mikä mieleeni sattui juolahtamaan.
Tulevaisuus ahdisti minua. Sellainen minä aina olin, pelkäsin tuntematonta, sekä asioita, mitä ei olisi mahdollista ymmärtää.
Siinä istuskellessani aloin myös leikitellä ajatuksella, millaisen tien päällä kävelisin, jos olisin valinnut toisen reitin, kuin polun Juilliardiin. Todennäköisesti olisin Ryanin siskon, Sharpayn tavoin jäänyt East Highiin auttamaan professori Darbusta tulevissa teatteriprojekteissa.
Luultavasti tulevat vuoteni säveltäisin kappaleita, keksisin sanoituksia, ja lauleskelisin yksinäni ilmaan sanoja, purkaen sydäntäni hiljaisuudessa, hakiessani inspiraatiota, niin kuin kahtena edellisenä, ehkä elämäni mahtavimpana vuotena.
Ajatus sinänsä oli mahtava. Rakastin niitä hetkiä kun sain säveltää musiikkia, tehdä ystävilleni sopivia kappaleita, nähdä heidän ilmeensä, kuinka he rakastivat säveliä, jotka soitin koulussa erittäin rakkaaksi tulleella pianolla. Idea tuntui kutkuttavalta, mutta en osannut tutustua ihmisiin. Olin ujo, ja tiesin, että East High ei olisi mitään, ilman valmistuneita ystäviäni. Vain tyhjä kuori, aivan kuten piano ilman koskettimia, tai kitara ilman kieliä.
“Kelsi?” Kuului hiljaisuuden rikkova ääni selkäni takaa.
Hätkähdin, päästäen kurkustani oudon inahduksen. Olin varma, ettei koululla ollut enää ketään muuta kuin minä. Käännyin ympäri, ja tuijotin kahta rappua minusta ylempänä seisovaa, hymyilevää poikaa hämillisenä.
“Arvasin, että olet vielä koululla”, Ryan totesi ystävälliseen sävyyn, ja kumartui istumaan rappuselle, jolla seisoi.
“Mistä?” Kysyin typeränä, sillä päässäni ei pyörinyt mitään järkevää.
“En tiedä, minusta vain tuntui siltä. Arvelin tosin, että musiikinluokka, olisi enemmän tyyppisesi paikka, mutta totesin sen hetki sitten tyhjäksi”, Poika vastasi neutraalilla äänensävyllä.
Jälleen hetken hiljaisuus vallitsi välillämme. Tunsin oloni typeräksi, sillä en osannut sanoa mitään.
Tuntui oudolta, miten yhden ihmisen läsnäolo sai koko ympäristön muuttumaan mielessäni täysin erilaiseksi. Samassa tilassa istui lisäkseni vain Ryan, mutta minusta tuntui, että koko ruokasali olisi ollut täynnä ruokaa hakevia lukiolaisia. Ajatukseni vyöryivät vuoristoradan tavoin eteenpäin. Sellaisen vuoristoradan lailla, missä ei ole ennen käynyt. Vauhti on nopea, eikä voi tietää mitä on tulossa seuraavaksi: ala vai ylämäki, silmukka, vai pysähdys. Kokoajan yllätyksiä, mitä ei kykene itse hallitsemaan.
Ajatukseni täydestä ruokasalista, pisti minut miettimään, tuntuisiko minusta yhtä tutulta, ja kotoisalta, jos Ryanin paikalla olisi joku muu? Vaikkapa Troy, Zeke tai Ched? Aloin miettiä hetkiä Ryanin kanssa, kuinka olimme viimeisen projektin aikana viettäneet paljon aikaa yhdessä. Mielessäni pyörivät myös tanssiaiset, joissa tanssimme yhdessä. Koko sen illan vain katsoimme toisiamme. Tanssi oli yläaste aikoihin tuntunut ahdistavalta. Minua oli aina pelottanut ajatus, tuijottaa toista ihmistä silmiin, miettiä samalla tanssiaskelia. Se kaikki oli tuntunut aina niin robottimaiselta, teeskennellyltä, siltä että tehdään jotain, mikä on pakko tehdä tietyllä tavalla, mutta Ryanin kanssa kaikki se tuli luonnostaan. Pystyin unohtamaan tanssiaisissa kaiken muun, paitsi hetken, jossa me elimme.
Minua alkoi hymyilyttää. Ravistin päätäni karistaakseni ajatukset. Minun oli keksittävä jotain sanottavaa. Hiljaisuus oli jatkunut liian kauan.
“Sinä etsit minua?” Päädyin kysymään typerästi. Asiahan oli käynyt jo selväksi, mutta vahinko oli jo tapahtunut.
“Niin” Ryan sanoi hiljaa, ja laskeutui kaksi porrasta alemmaksi niin, että hän istui samalla rappusella kuin minä.
“Miksi?” Kuului suustani, ennen kuin olin edes ehtinyt miettiä sanojani. Tunsin oloni todella typeräksi. Aivan kuin mieleni toimisi itsestään, ja yrittäisi saada Ryanin tunnustamaan jotain, mikä tuskin edes pitäisi paikkansa.
Ryan oli hetken hiljaa, ja tuijotti jonnekin kauas, mutta sitten hän kääntyi minuun päin vastaten: “Ajattelin, että sinä saattaisit olla lisäkseni yksi niistä, ketä ei halua jättää kaikkea hetkessä taakseen.”
Hymähdin vaisusti hymyillen hieman, ja tuijottelin kenkiäni. Olin typerä, kun annoin pääni keksiä omia ratkaisuja, ja loppuja erilaisille tilanteille. Silmiäni alkoi pistellä, sillä ei-toivotut kyyneleet yrittivät epätoivoisesti pyrkiä ulos. Mieleni olisi halunnut kuulla suloisia sanoja ikävästä, rakkaudesta, ja tunteista, vaikka järkeni väittikin sellaisten olevan vain lauseita kirjoista, ja laulujen sanoista. Yritin karkottaa kyyneleet, ajatella, että on mahtavaa, että joku tuntee minut niin hyvin, että tietää miten ajattelen, mutta halusin enemmän. Sinä hetkenä sen tajusin: Olin rakastunut.
Miksi en ollut tajunnut tunteitani aikaisemmin? Olisin kyennyt estämään ne, sulkemaan portit, ennen kuin vaaleanpunainen usva valui huomaamatta mieleeni.
En kyennyt enää pidättelemään. Yksinäinen kirkas kyynel valui poskelleni.
Tunsin Ryanin tutkivan katseen itsessäni. Käännyin katsomaan hänen silmiinsä, jotka välittivät vilpitöntä huolestuneisuutta ja surua.
Silloin tajusin syyn, miksi rakastin Ryania. Minä rakastin musiikkia. Musiikki on ääntä, kaunista ääntä, mutta rakastin myös hiljaisuutta. Ryan oli minulle hiljaisuus. Aina kun sanoin jotain, hän kuunteli, aina kun tarvitsin lohtua, hän istui vieressä tukenani. Ei hänen tarvinnut sanoa lohdutuksen sanaa, tai ilmoittaa olevansa läsnä, sillä sen tunsi… Ryan vain oli. Riitti että hän istui vieressä, katsoi välittävästi huokuen vilpitöntä välittämistä.
Ryan hymyili lohduttavasti, hivuttautui minuun kiinni. Hän laittoi toisen kätensä olkapäälleni, ja halasi minua lämpimästi. Nojauduin häneen.
Istuimme siinä pitkään, kuunnellessamme vain hiljaisuutta. Oloni tuntui raukealta. Hänen ruumiinlämpönsä tuntui mukavalta, ja unohdin lähes kaiken, mikä oli hetki sitten mieltäni painanut.
“Kelsi?” Hän kuiskasi hiljaa.
En vastannut, mutta käänsin päätäni niin, että näin hänen silmänsä, jotka tutkivat minua.
Hän avasi suutaan hiukan, aivan kuin sanoakseen jotain, mutta hän sulkikin sen, ja tutki minua miettien jotain ankarasti. Tuijotin häntä takaisin, odottava ilme kasvoillani, ja vasta silloin tajusin, kuinka lähellä häntä oikeasti olin. Aloin tutkia hänen kasvojaan. Katselin ensiksi hänen silmiään, jotka katsoivat takaisin niin tiiviisti, että olisi voinut luulla, että hän yrittäisi piirtää silmistäni täydellisen kopion mieleensä. Annoin katseeni kulkea alaspäin hänen hieman kaarevaa nenänvartta pitkin. Sitten tutkin hänen kasvonsa muita piirteitä, kulmakarvoja, poskia… Loppujenlopuksi kuljetin katseeni hänen huulille. Ajatukseni alkoivat jälleen heittää kuperkeikkaa, samoin sydämeni.
Kenenkään ei varmaan ole vaikeaa arvata mitä sinä hetkenä ajattelin. Hätkähdin tajutessani ajatuksieni lomasta sen, että Ryan näki katseeni. Katsoin häntä taas silmiin, tosin hieman kauhuissani. Oliko hän tajunnut mitä ajattelin?
Huokaisin mielessäni helpotuksesta, kun näin, ettei hän katsonut minua mitenkään kummeksuen, tai muutenkaan oudosti. Hän vain hymyili, aivan kuin olisi vasta tajunnut jotain.
“Sinäkin pääsit Juilliardiin!” Ryan huudahti.
Päässäni raksutti, ja silloin vasta muistin, että tosiaan: Ryan oli saanut toisen paikan, poikkeuksellisen hyvän esityksen takia. Normaalisti olisin varmaan ruvennut nauramaan, mutta sekavan mielentilani vuoksi rupesin vuodattamaan jälleen kyyneleitä.
Ryan katsoi minua avuttomana, ja näytti siltä, että yritti pohtia mielessään, mitä oli tehnyt väärin.
Naurahdin kyynelten lomasta Ryanin ilmeelle. Hetken kuluttua sain hillittömän naurukohtauksen.
“Öh, Kelsi?” Ryan kysyi.
“Olen vain niin iloinen”, sain sanotuksi samanaikaisen itkun ja naurun lomasta. Minusta tuntui aivan siltä, kuin suuri kivi olisi tippunut sydämeltäni. Olin iloinen, että tulisin jatkossakin näkemään tuota poikaa.
“Niin minäkin”, hän sanoi hymyillen, ja siirsi pari korvani takaa tippunutta hiussuortuvaa takaisin paikoilleen. Tuo liike toi hänet entistäkin lähemmäs minua. Sydämeni pamppaili jälleen. Pelkäsin saavani kohta rytmihäiriön, ellen saisi ajatuksiani kuriin. Käänsin pääni nolona sivulle, ja tuijottelin mahdollisimman kauas Ryanista, kunnes tunsin hänen pehmeiden sormien hellän kosketuksen leuallani. Hän siirsi kasvoni hitaasti takaisin hänen puoleensa.
Hän tuijotti minua silmiin, minä katsoin takaisin, ja yritin epätoivoisesti lukea tämän ajatuksia. Hänen vaaleansinisistä silmistä huokui normaalin vilpittömän välityksen lisäksi jotain muutakin; pelkoa, ja epäröintiä.
Katselimme toisiamme hiljaisuudessa, kunnes hän kumarsi päätään entistäkin lähemmäs minua. Sitten tunsin sen. Hänen pehmeät, niin täydelliset huulet omillani. Hän hyväili huuliani varovasti. Alkushokista päästyäni suutelin takaisin. Suudelmamme syventyi, tunsin hänen toisen kätensä selässäni, joka veti minua lähemmäs hänen lämmintä ruumista.
Hetken kuluttua, aivan liian nopeasti, hän irrottautui minusta, ja tutkaili ilmettäni, nähdäkseen suhtautumiseni. Kaikki meni nopeasti, enkä tiedä millainen ilmeeni oli, mutta yhtäkkiä hän vain purskahti makeaan nauruun.
“Mitä?” Kysyin hämilläni. Pelkäsin, että olin tehnyt jotain väärin, pelkäsin, että hän oli vain yrittänyt huijata minua, viestiä suudelmalla rakkautta, mitä hän ei oikeasti tunne. Tein sitä taas: keksin omia teorioita.
Ryan otti taas leuastani hellästi kiinni, siirsi päätään lähemmäs minua, että olimme nenät lähes kiinni toisissaan, ja vastasi hiljaisella, suloisimmalla äänensävyllä, minkä olin koskaan kuullut: “Näytit äsken pikkulapselta, jolta otettiin tikkari pois”, hän sanoi ja hymyili. Sen sanottuaan hän suuteli minua taas.
