Title: Tuuleen menetettyä
Author: Eara
Fandom: Twilight
Rating: K-11 kun voi tulkita tavalla jos toisellakin
Pairing: Rosalie/Emmett <3
Genre: hei, Earan fikki, totta kai se on angstia :p
Warnings: epäselvyys ja tulkinnanvaraisuus
Disclaimer: Stephenie Meyerille kuuluu Twilight, Rose ja Emmett
Summary: ”Kyllä minäkin rakastan, mutta palanutta sydäntä ei voi seurata.”
A/N: ensikerralla kyllä kirjoitan jotain vähän iloisempaa. En tiedä, mikä tämän angstin kanssa oikein on, kun kaikki tekstini tuntuvat ihan pursuavan sitä. En ole koskaan ollut oneshottien kirjoittaja – en vaan osaa niitä ja olen muutenkin ihminen, joille juoni ja hahmojen kehitys on ubertärkeä, mutta näitä tulee kirjoitettua tunnemyrskyissä :)Rosalie/Emmett, K-13, angst
Tuuleen menetettyä
”Tähdenlento", sinä kuiskaat tulen vetäessä viiruja taivaalle. "Rosalie, toivo jotain." Ja vaikka talviyö on kylmä, minä polvistun siihen terassille, lausun rukouksen yhä uudestaan ja uudestaan; että meistä tulisi vielä täydellisiä. Että jonain päivänä minulle riittäisit vain sinä, että en tarvitsisi enää yhtään toivetta. Minä en halua tavoitella maata, taivaita, minä haluan vain sinut ja silti sinä et voi ikinä olla tarpeeksi.
Et vaikka rakastat minua enemmän kuin elämä valoa, et vaikka sinä palvot minua aurinkonasi, vertaat minua tähtiin tuolla ylhäällä - ”Rose sinä loistat” – eikä se ole totta, sillä minä olen vain keinovaloa, näen vain keinovaloa ja siksi, Emmett, siksi aurinko ei ole meille.
Ei vaikka keväisin me maataan kaikki yöt ulkona niin kauan kunnes kullankehrähiukset on pesty kastehelmillä ja vaatteet niin vanhat että niitä ei tarvitse. Ei vaikka valo heijastuu meidän yhteen liitetyistä käsistä niin valkeana, että sitä ei kestä katsoa ja sinä mumiset – kerran, kaksi, kerrot tuhannesti – että kirkkain tähti palaa ruusujen liekillä ja tuot minulle kimpun kukkia, joiden lehdissä hehkuu taivaiden värit.
Sotkettu vuode, kuvitelmista varissutta unihiekkaa ja sinun raidalliset sukkasi, jotka on ripustettu sängynpäädyissä oleviin kuparinuppeihin. Ota kiinni minun uneni, rakas, nappaa ne ennen kuin ne muuttuvat sumuksi. Tätä minä hoen aamuisin kun me maataan päällekkäin puhtaiden peittojen välissä ja yritetään unohtaa. Me leikitään kotia kahdestaan, haaveillaan itsemme onnellisiksi, mutta se ei koskaan, ei koskaan syö todellisuutta tarpeeksi. Rakkaus, unissa niin täydellistä, jotain mitä minä halua saavuttaa ja minulle sitä ei enää koskaan ole olemassa. Emmett, minä haluan nähdä unia, unissa voi uskoa mahdottomaan, mutta kuin karmiinikulta värjää taivaanrannan verellään, mahdotonta ei enää ole, mutta sinä ja minä olemme ikuisesti.
Leikitään kukilla, joissa ei ole terälehtiä; ne eivät satuta, eivät kuihdu.
Ja kesäaamuina minä haaveilen enkeleistä ja kiitän kadonneita jumalia. Kaikki kuolee, minä sanon, et sinä, sinä sanot ja sillä hetkellä kumpikaan meistä ei tiedä, että lausumme molemmat vääriä sanoja ja sinä pelkäät kuolemaa. Et omaasi, et sitä ikinä, mutta minun ja sinä kerrot minulle miten minua ei voi menettää, että siihen se maailma loppuisi – sinun maailma, minun maailma, meidän yhteinen – että kuutamolla hopea ei enää heijastuisi jalokivisilmistä. Minä tiedän, että sinä rakastat. Minä tiedän, että sinä kuolisit.
Ja joku sanoo, että tyttö on täydellinen ja minä olenkin, nuori ja kaunis, mahdollisuuksilla päällystetty, mutta siihen se jää kunnes viimeinenkin sanoo ’ei rakasta’. Hiuksissa leikkii aurinkotuulet jotka eivät koskaan sävyty aamunharmauteen, ääni ei koskaan katkeile kähinänä ja minä uskon. Uskon, ettei näin ole parempi. Vähemmän kaunis ja typerämpi, sellaisena minä olisin ollut onnellinen.
Monennetko häät ne olivat, kun morsiamen kasvoilla oli varjohuntu ja hiuksissa helmiä, joiden ainoa symboli oli kyynel, kyynel, minun paras päiväni ja silti niin tyhjä. Eikä vieraita ollut lainkaan tarpeeksi, pelkkä perhe ja sitten vain kiljuttiin sisäänpäin, että missä on minun elämä. Tärkeinkään ei riitä yksin, minä ymmärrän sen nyt ja silti se ontto sana, tahdon, on ainoa mitä voi sanoa. Ja morsian hymyilee; tämä on kaikki mitä on; minun hiiltynyt paratiisini ja se voisi olla niin täydellinen jos vain… jos vain me olisimme oikeita, Emmett.
Ja vuodesta toiseen minä mietin, että mitä ne oikeat oikein on; uskovatko ne siihen itse? Todellisuus kulkee sormien välistä, kätkeytyy taas nyrkkiin, enkä minä milloinkaan näe, missä se tarkoitus oikein on. Antakaa minulle kysymys, kun vastaus minulla jo on, minun täytyy tietää! Ja se numerokin katoaa jonnekin muistiharhojen taakse, josta kukaan ei enää ikinä nosta sitä esiin, sillä ei pysty, ei voi, meidän mielessä on ihan väärien maailmojen kuvat ja me hymyillään niille vaikka tiedetään, tiedetään, että missään niistä ei ole mitään oikeaa.
Eikä teeskentelyä tarvitse koskaan lopettaa kun ei tahdo, minä kuiskin että en vaihtaisi mihinkään, enkä puhu totta ja silti ilman sinua sateenkaari olisi raidoitettu mustalla ja valkoisella.
Minä eläisin kyllä niissä vanhoissakin filmeissä. Täällä minä en elä, vaikka värejä olisi miljoona.
”Minä en pysty.” Se kuiskaus pääsee tuuleen vain harvoin, aina syksyisin ja joka kerta sinuun sattuu. Minä haluan, mutten pysty. Ja vaikka kädet ympärilläni olisivat miten turvalliset, vahvat, tutut, minun sydämeni ei liiku enää, voi kyllä, kyllä minäkin rakastan, mutta palanutta sydäntä ei voi seurata. Vielä se menee paremmaksi, Rose, eivät piikit pistä ikuisesti, mutta saatko sinä sen loppumaan? Voi pistä se loppumaan, sillä minä en keksi enää mitään keinoa pitää kiinni haavekaupungistani; siitä jossa minulla on muutakin kuin sinä.
Ja kun minä huomaan, etten voi herätä unesta, jonka en halua olevan totta, minä viimein annan niiden kukkien pudota käsistäni, sillä haaveet, joista ei voi tulla totta, tappavat hitaasti.
Kulta, tähdet eivät lennä.
