Ikäraja: S
Genre: drama, romance
Paritus: Luna Lovekiva/Gabrielle Delacour
Vastuuvapaus: En omista kuin sanani.
Yhteenveto: ”Luin joskus, että lakkaamme kuulemasta heinäsirkat ennen kuin täytämme kahdeksankymmentä.”A/N: Tuntui hyvältä kirjoittaa pitkästä aikaa. :) Tämä ei ehkä ole aivan sitä tavallisinta tyyliäni, mutta itse olen kyllä varsin tyytyväinen - teidänkin mielipiteenne kuulisin mieluusti! Inspiraatiokappaleeni (josta lainauksetkin) oli Kentin
Pärlor. Kaunis kiitos vielä
Epikille avusta tämän kanssa. <3
OTS20: Delacourit, rare10, ficlet300, henkilökohtainen albumihaasteeni: Kent - Pärlor
(Snurra min jord igen
För allt vi drömde en gång
Allt som du gör blir till pärlor på min panna)*
Aurinko paistaa sinä päivänä poikkeuksellisen kirkkaasti, kuin osoittaakseen suosiota tälle perheelle, kastaakseen lapsen säteillään omakseen, yhdeksi onnellisista lapsistaan. Vedonlyöjät ovat kiertäneet, arvanneet lapsen nimeä, vaikka kastealttari on täynnä liljankukkia ja Lunaa hymyilyttää moinen.
Kuunliljakaste, ihmiset kuiskivat. Lily Luna Potter, rakkauden puhtauden hyvyyden
voiton ruumiillistuma.
Ihan sinun mukaasi nimetty, sanovat ihmiset, pyytävät Lunaa pitelemään lasta ja silittämään kullanpunaista tukkaa. Ja voi, kuinka kaunis Lily Luna onkaan, voi!
Mutta Luna ei ole koskaan viihtynyt huomion keskipisteenä, saati sitten pitänyt teennäisyyksistä. Sitä paitsi, hän näkee kukkameren keskelläkin vain yhden; huoneen nurkassa puuterimekossaan.
Gabrielle näyttää vanhemmalta kuin Lunan muistoissa, mutta sama tyttö on vieläkin, yhtä kaikki.
(Kerran kesällä:
Gabrielle juoksee pitkin Seinen rantaa Luna kannoillaan, orkideankukkia hiuksissaan ja nauru suupielissä iltaan asti viipyillen;
katso, Luna, tämä on minun elämäni minun historiani minun kaupunkini –
Minun rakkauteni.Iltaisin Gabrielle jättää yksiönsä kaikki kolme kaari-ikkunaa auki, antaa perhosten viilettää verhoissa ja rakastaa vielä kaksi kuukautta Fleurin häiden jälkeen. Upottaa nenänsä Lunan unesta untuvaisiin niskahiuksiin, kuiskaa sinne pelkonsa ja melkein unohtaa.
Aurinko pitää Pariisia otteessaan koko pitkän kesän, maalaa Notre Damen kellotornit kirkkaammiksi kuin koskaan ja piilottaa tähdet Marttyyrivuoren huipulla. Ja kaiken sen he kokevat yhdessä; raukeat illat Gabriellen patjavuoteessa makoillen, lämmenneen punaviinin pehmeyden toistensa huulilla ja Mona Lisan ikuisen hymyn (kuin tämä olisi nähnyt heidän tiensä jo kauan ennen kuin tultiin risteyksiin). He hengittävät rakkautta, Pariisia ja kesää sisäänsä kuin yksi olento, kunnes:
elokuu maalaa varjonsa Sacré-Cœurilta punaiseen kaupunginosaan ja vie Gabriellen mukanaan.)
Luna ei mene puhumaan Gabriellelle heti tämän huomattuaan (tietää, ettei toinen siitä pitäisi, itsekään ei ehkä tahtoisi). Sen sijaan hän onnittelee Ginnyä, kiittää Harrya, kertoo Roselle mistä narskut löytyvät Saukkolammen tienoilla parhaiten ja lahjoittaa Dominiquelle retiisikorvakorut korvistaan. Hänellä on aikaa; onhan Gabriellea odottanut jo kauan, aina monen kesän yli ja läpi järvien jäätymisen. Luna nimittäin tietää, että toiset ihmiset – kuten Gabrielle – tarvitsevat aikansa, ja sen voi joko antaa heille, tai antaa heidän ottaa se itse.
Hänellä on aikaa: onhan Gabrielle, hänen kaunis kanarialintunsa, jo kerran karannut etelään, hiipinyt ovenraosta intiaanikesä takataskussaan ja jättänyt pyykkinarulle postikortin –
au revoir. Se on ranskaa ja tarkoittaa näkemiin (ei hyvästi, eivät he sano hyvästi koskaan!), niin paljon Luna tietää.
Heinäsirkat soittavat interludiaan ja kaukaisen tehtaan savu on jo vaaleanpunaista, kun Luna löytää tiensä Saukkolammen rantaan, jossa Gabrielle istuu. Tytön jalat ovat paljaat ja hiekka kuivunut niihin kiinni, hiuksissa tuulentuiverrus käynyt ja lähtenyt. Toisin kuin Lunan, toisen kiharoille se on ollut armollinen, auringonsäteetkin jättäneet rauhaan ruskearipsiset silmät ja niitä ympäröivän herkän ihon.
Kaipasin sinua viime kesänä, Luna ei sano, vaan: ”Luin joskus, että lakkaamme kuulemasta heinäsirkat ennen kuin täytämme kahdeksankymmentä.”
Gabrielle vilkaisee Lunaa, jolla on sama unelias hymy kasvoillaan kuin edelliselläkin kerralla ja kaikkina päivinä siinä välissä. Pariisitar (aikuinen jo, huomaa Luna) sipaisee vaalean suortuvan korvansa taakse, sen orkideankukin koristellusta kampauksesta karanneen, ja hymähtää.
”Sitten minun pitänee pitää huolta, että kuuntelen niitä kyllästymiseen asti ennen sitä”, hän vastaa, hymyilee.
Aamunkoitossa Lunan otsalla on kastehelmiä ja Gabriellen hymy valoisampi kuin pilvipeittoihinsa kääriytynyt utuaurinko. Hietikko on viileä ja Lunan ripsistä tipahtelee pisarallisia onnea poskipäille, värjäten punahehkuiseksi koko kaupungin heidän takanaan.
Paljaisiin jalkoihin tarttuu katupölyä, mutta tänä aamuna kolibrit eivät lennä enää etelään vaan
kotiin.*
(Sagor för barnen som är som du)