Minä myös! Kiitos taas, ihana tietää, että joku lukee tätä. ♥ Hmm joo tiedän, se epäselvyys on yksi juttu mistä ainakin täytyisi päästä eroon, mutta kaikki monimutkaiset lauseet ja ideat ja mielleyhtymät ovat tietenkin omassa päässä niin paljon selkeämpiä ja kuulostavat helpoilta, etten minä koskaan tajua mikä siinä on vialla. : D (tässäkin osassa on paljon sekavia virkkeitä mutta ne nyt ovat siellä piste.) Lavenderin ajattelen olevan sellainen, joka haluaa olla klassisen kaunis ja sievä ja sopia niihin teekattauksiin, ehkä osittain joo äitinsä vuoksi mutta myös itsensä, ehkä se ei tullut kovinkaan selvästi esille. Kiitos kuitenkin ihanasta kommentistasi, pus!
3
”Minä en koskaan halunnut tällaista”, Lavender sanoo varoittamatta, kun tutkii sormia omiensa lomassa. Hänen kasvojensa piirteet ovat pyöreät ja kaarevat, kaikkea muuta kuin tavanomaiset, ja Luna pitää niistä silti ja juuri siksi. Hän ei ymmärrä mitä Lavender yrittää kertoa, muttei harmistu. Varmastikaan se ei ole sanottu pahalla. Eikä sitä olekaan.
”Minä halusin kuninkaita”, Lavenderin kasvoja pyyhkii arka muttei varovainen virne. ”Lordeja ja taikaministereitä, tiedäthän sinä.” Luna tiesi, sillä samoja hän oli halunnut itsekin, muttei tiedä, sillä ei halua enää. Hän muistaa vain Lavenderin.
”Miltä se tuntuu nyt?”
”Ei ainakaan menetykseltä”, Lavender lupaa, ”ihan vain vähäsen, niin kuin aina, kun huomaa, ettei suurin toive toteutunut. Eivät ne koskaan toteudu.” Lavender tietää sen jo, sillä hän iso tyttö, vahva ja niin monesti karille ajanut.
”Minä en menettänyt mitään”, Luna lupaa ja hymyilee, ilottomasti. Heistä kumpikaan ei taida ymmärtää, mitä yrittää kuiskata. Lavenderin kasvoilla katkeaa jotakin ja tunnelma haihtuu. Mielessään hän ojentaa kätensä hamuamaan sen taianomaisuuden takaisin, pakottaa tyyneyden pysymään äänessään, yön.
”Etkö sinä ole koskaan menettänyt mitään?” hän kysyy, eikä Luna vastaa, vaan laskee katseensa alavasempaan, siristää silmiään kuin tutkailisi. Hän kohauttaa olkiaan olemattomasti, haluttomana vastaamaan, ja myös Lavender tajuaa sen.
On yhä asioita, joita Luna ei hänelle kerro. Lavender tietää, että jaetut salaisuudet erottaisivat hänet niistä muista, nimettömistä, joista Luna ei koskaan puhu.
”Minun kai pitäisi mennä”, Lavender kiskaisee kätensä irti eikä sipaise Lunan poskea niin kuin hänellä on tapana aina lähtiessään. Se saa Lunankin havahtumaan siihen, että toinen on kaukana, lähdössä. Katsoessaan tyttöystäväänsä hän näyttää epäröivältä. Jää. Lavender viipyykin hetken, mutta kun edes kuiskattua vastausta ei tule (se on olemassa vain Lunan mielessä, huutona), hän nousee ylös paljaalta lattialta ja varoo vilkaisematta taakseen. Olisikin vilkaissut, toivoo Luna, sillä se olisi piirtänyt jalanjäljet paluumatkaa varten.
Laventelitaivas on melkein vihertävä seuraavien kuukausien ajan. Kun se on jäätynyt tarpeeksi monta kertaa talvisten iltatähtien verhoamana, on Luna ehtinyt unohtaa. Hän tietää yhä Lavenderin lähteneen, muttei tiedä, minkä vuoksi. Lunasta tuntuu yhä samalta, mutta hän ei muista enää miksi.