Author: Santaleijona
Ikäraja: S
flawless lisäsi myös otsikkoonSummary: Mutta Topaasi oli yksin siinä pimeydessä, yksin aamuyössä.
A/N: Tämä oli näytetekstini Oriveden opiston kirjoittajalukioon.
Kultakello
Noin kolmen askelen päässä maassa makasi pieni kultainen kilikello kuran tahrimana. Se oli kuin pienoismalli kirkon suurista, mahtavista kelloista, joista lähti kumiseva ääni. Hän otti kellon käteensä, sään karaisemaan ja likaiseen. Kello kilisi kirkkaasti, sen sisään ei ollut mennyt likaa. Hänen kasvojensa lihakset yrittivät muodostaa haparoivaa hymyä. Kellon hän puristi nyrkkiinsä.
Ihmiset kutsuivat häntä Topaasiksi hänen tummenneiden hampaidensa takia. Liekö hän jo unohtanut oikean nimensä, vaan ei ainakaan ollut sitä koskaan erikseen lausunut. Kuinka ironinen nimi hänenkaltaiselleen ihmiselle, oli mies itse ajatellut. Kuinka ironista tosiaan, hän ei nimittäin ollut mikään jalokivi. Lumi putoili nyt taivaalta vasten Topaasin tummanvihreää, rispaantunutta metsästystakkia. Hän nosti kasvonsa taivaalle ja päästi suustaan pari karkeaa, epäsoveliasta sanaa. Lumi tippui hänen jo ryppyisille kasvoilleen, tarttui silmäripsiin tai suli pois. Topaasi korjasi piponsa asentoa ja vilkaisi kujalle. Likainen, päällystämätön kuja olisi pian lumen peitossa, mutta muuten se näytti samalta kuin ennenkin. Roskalaatikko kujan päässä kuului joskus tässä vieressä sijainneelle ravintolalle, mutta se ajoi konkurssiin. Kuja oli ahdas, eikä siellä suuren roskalaatikon lisäksi paljon mitään muuta ollutkaan. Topaasi huokasi ja päätti jäädä. Ei tänään enää jaksaisi mihinkään lähteä. Roskalaatikon kansi narisi ikävästi kun sen avasi. Haju ei ollut vielä täysin lähtenyt hylätystä roskiksesta, mutta oli Topaasi kamalammissakin paikoissa viipyillyt. Mies kiipesi roskalaatikon laidan yli ja sulki sitten kannen. Pimeys vaipui hänen ympärilleen, joskin roskalaatikon nurkassa olevasta reiästä hän näki, että lumisade ulkona oli lisääntymään päin. Hyvä, että jäin sisälle,Topaasi ajatteli. Hän kosketteli kelloa käsissään ja sulki silmänsä.
Oli aatonaaton ilta, eikä kukaan edes muistanut yksin roskalaatikossa nukkuvaa miestä. Ihmiset, jotka osasivat kutsua häntä Topaasiksi, olivat muissa maisemissa. Ajoittain miehen teki mieli vain nukahtaa, eikä enää koskaan herätä. Kun oli tällainen olo, kuolemaolo, hän halusi kipeästi viinaa. Rahaa ei kuitenkaan ollut, ja liekö kukaan edes myynyt hänelle, hän kun oli mitä oli. Moni ei enää luokittelisi häntä edes ihmiseksi; ihmishylkiö, pummi, spurgu. Huokaisten Topaasi siirtyi unen rajoilta kokonaan maahan, jossa joulun rauha ylsi hänenkin sydämeensä; unissaan Topaasikin sai uuden mahdollisuuden.
Mies heräsi takaisin todellisuuteen unestaan, kun kylmä kipristeli hänen jokaista raajaansa. Hänen hengityksensä huurusi kevyesti, pakkanen oli yön aikana kiristynyt. Roskalaatikon reiästä näkyi vain pimeyttä ja kaukaisten katulamppujen hohde. Oli jouluaatto, ihmiset kodeissaan lämpimässä, nukkumassa vällyjen välissä. Jouluisin Topaasin olo oli kuvailemattoman yksinäinen. Siitä oli monia vuosia, kun hänellä oli ollut varaa ostaa lahjan lahjaa, saati että joku olisi halunnut muistaa häntä. Kovin monen oikean joulun muiston oli alkoholi kuluttanut puhki.
Huokaisten Topaasi avasi roskalaatikon kannen, mutta yllättyi lumisen valkeuden kohdatessa hänet. Koko kuja näytti kapealta, valkoiselta tieltä valoon, jota reunustivat kylmät graniittiseinät. Ne vain vain korostivat lumitien valkeutta. Ihan, kuin se olisi kertonut miehelle jotakin. Haikeana Topaasi kuitenkin myönsi jo menettäneensä uskonsa unelmiin tai kohtaloon. Jokainen täällä kohtalonsa rakensi, eikä aina kaikkea voinut korjata, kursia kokoon ja hymyillä voittajana. Aina asiat vain eivät menneet niin, sen oli elämä miehelle opettanut. Nyt hän kuitenkin salli itselleen pienen unelmoinnin. Nyt, kun maailma näytti kerrankin, edes hetkisen, kauniilta. Puhisten mies nousi roskalaatikosta ja laski laatikon kannen kiinni hiljaa. Hän ei halunnut rikkoa aattoaamun rauhaa. Hänestä tuntui, että jonkinlainen lumous särkyisi paukahduksesta.
Roskaa, kuului Topaasin mielen perukoilta, mutta sydämessään mies halusi kerrankin tuntea olonsa onnelliseksi. Kun hän suoristi ruttuista takkiaan, kello tippui maahan. Se kilahti vasten maata, jäi siihen makaamaan. Hetken hän tuijotti sitä, katsoi kaunista esinettä lumen keskellä. Sitten Topaasi kumartui nostamaan sen, katseli sitä hetken kämmenellään ja laittoi sen sitten visusti talteen taskuunsa. Hänen povitaskussaan se tuntui lämmittävän vanhan miehen sielua.
Uusi, koskematon lumi narisi Topaasin askelten alla. Mies pääsi jalkakäytävälle, joka oli vielä täysin autio. Kadun toisella puolella pienen lähikaupan sähkövalot särisivät pakkasessa. Ilman kauppojen armottomasti pimeään hehkuvia valoja aamuyö olisi täysin säkkipimeä. Jouluyötä eivät valaisseet edes tähdet, vaan taivasta peitti tumma, tasainen pilvikerros. Autio kaupunginosa oli niin hiljainen, että Topaasin sydänalaa kivisti. Oli jouluaatto, ihmiset kotonaan vällyjen alla nukkumassa, perheet yhdessä. Odottamassa jouluaamua ja lasten iloisia kiljahduksia ja odottavia mieliä iltaa varten. Mutta Topaasi oli yksin siinä pimeydessä, yksin aamuyössä.
Mies lähti liikkeelle, siirsi vaivalloisesti jalkaansa toisen eteen. Hän käveli ohi pienen lähikaupan, kirjaston ja lastentarhan. Missään hän ei nähnyt ihmisiä. Topaasi jatkoi kävelyään tietämättä juuri, mihin oli matkalla. Kun hän siinä mietti, miksi oikeastaan oli edes lähtenyt liikkeelle, ei hän keksinyt syytä. Ja siinä hetkessä Topaasi tajusi, kuinka väsynyt oikeasti olikaan. Nälkääkään hän ei tuntenut samalla tapaa kuin ennen. Pakkanen kipristeli edelleen jäseniä, mutta vain vähän. Mies hymyili puolivillaisesti, mutta täydestä sydämestään. Luminen aamuyö oli kaunis.
Lumi alkoi putoilla taivaalta, ensin pienen pieninä hiutaleina, sen jälkeen aina vain suurempina ja hötöisempinä. Lumi kerääntyi Topaasin takin ja pipon päälle. Mies pysähtyi saavuttuaan lähiöön, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Talot näyttivät siltä, kuin ne olisivat suoraan postikortista kaiken sen lumen alla. Vain muutamasta ikkunasta loisti valo, mutta erilaiset jouluvalot valaisivat lunta talojen edessä. Topaasi katseli ympärilleen hämmentyneenä, kuulosteli aamyön hiljaisuutta tarkentuinen aistein. Hän huokaisi, kaivoi löytämänsä pienen kellon esiin povitaskustaan ja piteli sitä sormissaan. Kömpelösti hän heilautti kelloa ja sai aikaan pienen kilinän.
Ääni särki pienen hiljaisuuden. Siinä lähes rikkumattomassa aamuyössä ja pienen lähiön valojen tuikkeessa hän seisoi ja soitti pientä metallista kelloa. Se tuntui rauhoittavan miehen mieltä, tuovan mieleen kaikki ne unohdetut hyvät muistot menneiltä vuosilta. Se teki hänet pitkästä aikaa aidosti onnelliseksi, vain tuo pieni, kultainen ja puhdas ääni.
Topaasi istui roskakatoksen katveessa ja katseli, kuinka pieni lähiö heräsi yksi keittiön valo kerrallaan. Hän tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin vuosiin. Jouluaatto valkeni rauhallisen lumisateen putoillessa maahan peittäen kaiken tieltään sokeisevalla, puhtaalla valkeudellaan. Ja kerrankin maailma oli kaunis, edes hetken.
