Ray, a drop of golden sun (K-11) [VIHDOIN JATKOA 8.9.]

[Fiorella]

Tämä vaikuttaa jo alkuunsa niin suloiselta, että pakko kommentoida vaikken vielä ehtinyt läpi lukemaan, muuten se häviää minulta jonnekin foorumin uumeniin ja unohtuu, ja tahdon ehdottomasti lukea tämän loppuun asti!

Palaan asiaan täsmällisemmin, mutta näin ensi alkuun kiitokset kivasta aiheesta ja miellyttävän pitkältä vaikuttavasta tarinasta. Otsikko ja paritus olivat ne, jotka heti nappasivat huomioni tuolta ficcien listasta.

[Brangwen]

Mokoma häijyläinen kiusaa viattomia fanejaan kärvistelyttämällä noita kahta onnetonta    Nyt on kuitenkin pakko tuoda esiin oma musiikillinen tietämättömyyteni, mutta olen aina liittänyt ABBAn 80-lukuun, ja tämä porukkahan käy koulua 70-luvulla, vai kuinka? Mutta nuo trumpettihousut on ihan loistavat. 70-lukuinen muoti oli niin murhaavan kamalaa, että on ihan oikeasti vaikea kuvittella kelmejä (tai Seveä) kiskomassa ylleen kukkakuvioista hippipaitaa.

”Nyt sinun ei tarvitse enää nurista, kuinka naisten käsilaukuissa on aina liian vähän tilaa”, hän sanoi, kun tyttö avasi laukun ja katsoi sen sisään. ”Veikkaan että mahtuisit sinne itsekin, mutta en suosittele kokeilemaan. En usko, että se avautuu sisäpuolelta, enkä välttämättä halua joutua syytetyksi siitä, että olen vanginnut sinut laukkuun”.

<3 Jos Lily ajatteli Seven lahjan oikein huolella, niin yhtä paljon ajattelua ja vaivaa on Sevekin nähnyt. Harmittaa vain, että puolet luvusta meni Lilyn "virallisiin" bileisiin ja Sevelle jäi vain puolikas. Joka tapauksessa nämä kaksi ovat aivan ihanat yhdessä.

Annan laadukkaampaa palautetta sitten, kun lakkaat kiusaamasta minua 

//Niinpä näyttää olevan. Fiorella ja armas wikipedia kohottivat taas sivistykseni tasoa 

[Fiorella]

Sen verran hyppään sanomaan tähän väliin, että ABBA nimenomaan on 70-luvun musiikkia, siinä missä hippipaidat ja trumpettihousut sen ajan muotia. 80-luku oli jotain ihan muuta ja toisen näköistä.

[Miriam]

Kiitos jälleen kommenteista Fiorella & Brangwen <3 Tuota kirjoittaessani googletin vähän tuon vuosikymmenen muotia, ja sain kevyitä kikatuskohtauksia kuvitellessani Severusta tai Kelmejä niihin vaatteisiin Ihanaa saada uusi lukijakin! Toivottavasti pidät jatkostakin, Fiorella:) Tämä luku on valitettavan lyhyt tälläkertaa, olen pahoillani!

Luku 19
Helmikuu sujui kehnosti. Ensinnäkin, Lily oli onnistunut vilustuttamaan itsensä Severuksen viitasta huolimatta. Ja Severus oli tietysti käyttänyt tilaisuuden hyväkseen toteamalla, että eikös hän ollut sanonut että ulkona oli yleensä tammikuussa kovin kylmä. Lily oli jo toipunut flunssastaan, kun Mary alkoi niiskuttaa, ja seuraavaksi tauti tarttuikin sitten Rohkelikon etsijään, joka oli kuumeisena melkein pudonnut luudalta Rohkelikon ja Puuskupuhin välisessä huispausottelussa. Rohkelikko oli hävinnyt matsin reilusti, ja oli nyt kolmannella sijalla huispauscupin tilastoissa, edellään Puuskupuh ja Luihuinen. Mahdollisuudet olivat siis olemattomat, jollei Luihuinen häviäisi Puuskupuhille, ja Rohkelikko voittaisi Korpinkynttä vähintään kahden sadan pisteen marginaalilla. Tilanne oli saanut James Potterin käyttäytymään vielä typerämmin kuin yleensä, jos mahdollista. Viimeksi eilen poika oli kironnut kaksi toisluokkalaista Rohkelikkoa, koska ne olivat kyselleet häneltä miksi joukkue ei pärjännyt.

Tylyahon retki ystävänpäiväviikonlopullekin oli peruttu sillä kylässä oli sattunut hyökkäys. Jästikirjallisuutta myynyt kauppa oli poltettu, ja sen omistanut perhe oli kadonnut. Ensimmäinen hyökkäys niin lähellä Tylypahkaa oli omiaan kiristämään ilmapiiriä Rohkelikkojen joukossa. Kun tähän vielä lisättiin tulevat V.I.P kokeet, joista opettajat jaksoivat jatkuvasti muistuttaa, oleskeluhuoneen ilmapiiri oli todella synkkä, eikä Lily jaksanut edes yrittää opiskella siellä mitään. Siksi hän opiskeli mieluiten kirjastossa. Oleskeluhuoneessa puolet luki synkkänä Profeettaa ja puolet kirosi huispauscupin tilannetta. Osa tosin teki molempia. Ja makuusalissa nökötti Mary, joka syytti itseään Rohkelikon tilanteesta siksi, että oli tartuttanut flunssansa Stebbingsiin.

Kirjastossa Lily etsi vapaata pöytää, kunnes löysi Severuksen istumasta yhdessä hyllyvälistä. Lily istui muitta mutkitta hänen viereensä.
”Hei! Mitä puuhailet?” hän kysyi nostaessaan pöydälle omat kirjansa ja pergamenttinsa.
”Kirjoitan sitä kirousesseetä”, Severus vastasi ja nosti katseensa pergamentistaan, ”Joko sinä olet tehnyt sen?”.
”Jep. Tulin tekemään niitä riimukäännöksiä”, Lily totesi ja vilkaisi Severuksen edessä pöydällä avoinna lojuvaa nahkakantista kirjaa. Se oli avattuna aukeamalta, jossa kuvailtiin kirousta jonka uhrilta kiskoutuivat sormien ja varpaiden kynnet irti. Sivu oli erityisen elävästi kuvitettu, eikä kirouksen seuraukset olleet kovin kaunista katsottavaa. Lily selasi hetken muitakin sivuja, ja vilkaisi sitten kirjan tummaa nahkaista kantta, jossa luki hopeaisin kirjaimin ”Kirouksista Kiehtovimmat”.
”Miten ihmeessä sinä voit haluta lukea tuollaista?” hän kysyi inhoten.
”Minusta on vaan kiinnostavaa tietää mitä kaikkea taialla voi tehdä. En minä noita aio käyttää. Pohdin itse asiassa vastakirousta tuohon, mutta tähänastiset kokeiluni saavat kynnet vain kasvamaan holtittomasti”, Severus hymähti ja otti kirjan pöydältä pannakseen sen takaisin laukkuunsa.

”Yäk.. Onko tuo taas niitä isoisäsi kirjoja?”  Lily kysyi irvistäen.
”Mistä muualta minä olisin saanut tuon? Minä olen alaikäinen”.
”Minusta on jotenkin kammottavaa, että olet kiinnostunut tuollaisesta..”
”Pitäähän vastustaja tuntea!”
”Sinun kaverisi eivät vastusta pimeyden voimia. He suorastaan rehentelevät osaamisellaan, ja tiedän että he saavat paljon vinkkejä sinulta, se mitä Mulciber teki Marylle, oli –”
”Se oli todella typerästi tehty, ja hän sai siitä sellaisen rangaistuksen, ettei varmasti käytä enää toiste sellaisia loitsuja koulussa! Ja muut ovat tarpeeksi fiksuja ollakseen yrittämättä. He eivät halua joutua erotetuksi.”
”Eivät ehkä koulussa mutta entä sen jälkeen? Jästiviha on kasvanut räjähdysmäisesti, ja ihmisiä kuolee! Minä en halua että sinä päädyt siihen sakkiin kavereidesi perässä..”
”Lily kuule.. Me ollaan vasta kuudentoista, ei mikään pimeydenvelho halua teinejä joukkoihinsa. Me ollaan sitä paitsi puhuttu tästä. Vaikka pojat nyt on mitä on, ja heidän käsityksensä huumorista on vähintäänkin kyseenalainen, he ovat silti muuten ihan fiksuja kavereita. Paitsi ehkä Mulciber, mutta älä kerro hänelle että sanoin niin”.

Lily hymähti vastaukseksi, muttei sanonut mitään. Pienen hetken hänen teki mieli sanoa, että kyseinen luihuisjengi oli ottanut Severuksen porukkaansa alun perin siksi, että tämä tiesi niin paljon pimeyden taikuudesta ja kirouksista. Mutta se olisi ollut ilkeää. Ja ei vika ollut pelkästään Severuksen kirjoissa. Lucius Malfoy oli opettanut ennen koulusta lähtöään porukalle vielä ties mitä inhottavaa. Koska Severuksen äiti ei juuri käyttänyt taikuutta, eikä pitänyt yhteyttä muihin velhoihin tai noitiin, Severus oli tutustunut taikamaailmaan pääasiassa isoisältä perittyjen vanhojen (ja erittäin karmivien) kirjojen kautta. Ja hän oli edelleen erittäin kiinnostunut siitä mitä hirveyksiä taialla oikein voi tehdä. Lily ei edes halunnut tietää, millainen velho Severuksen isoisä oli ollut.

”Lily hei, ei asioiden opiskelussa ole mitään väärää. Vasta se olisi väärin, jos tällaisia ihan oikeasti käyttäisi toiseen velhoon –”
”Tai jästiin?”
”..No vaikka. Mutta minusta on ihan typerää luokitella joku loitsu pimeyden voimaksi ja joku toinen ei. Kyllä niillä hyväksytyillä loitsuillakin saa aikaan kärsimystä ja vaikka kuoleman”, Severus sanoi ja tuijotti Lilyä uhmakkaasti. ”Minusta mikään loitsu ei ole itsessään paha. Jos jotakin loitsua käyttää toisen satuttamiseen, se tekee loitsijasta pahan, ei loitsusta!”.
”Entä sellaiset loitsut, joita ei millään ilveellä voi käyttää hyviin tarkoituksiin? Mieti nyt vähän –”
”Minusta on parempi tuntea sellaisiakin loitsuja, ja tietää miten ne toimivat. Ties vaikka joskus taistelisit sellaista vastaan.. ja ikävistäkin loitsuista voi olla mahdollista muokata jotain hyödyllistä! Mieti nyt, vaikka Vaimennous, se on täysin harmiton ja erittäin hyödyllinen loitsu, mutta sain siihen idean kirouksesta, joka –”
”Tiedän Sev. Olen vain huolissani sinusta, siinä kaikki”, Lily huokasi. Hän ymmärsi Severuksen perustelut, mutta oli silti huolissaan. Mitä kaikkea Severus olisi valmis tekemään kavereidensa yllytyksestä, ja mitä kaikkea tämä tekisi omasta vapaasta tahdostaan opittuaan loitsuja, joilla voisi vastustaa kiusaajiaan? Toisaalta, Severusta ei voinut syyttää kavereidensa tekemisistä, eikä poika itse ollut koskaan käyttänyt oppimiaan pimeyden loitsuja kehenkään. Eikä hän ollut koskaan myöntänyt olevansa samaa mieltä tämän luihuisjengin kanssa pimeyden voimista tai jästeistä. Ei tosin suoranaisesti kieltänytkään, mutta Lily oli vihdoin päättänyt unohtaa sellaiset epäilykset.

”Kuulitko sinä, että Tylyahoon hyökännyt kuolonsyöjä on saatu kiinni?”  Severus kysyi kun he olivat tehneet tehtäviä hetken hiljaisuuden vallitessa.
”En? Mistä sinä olet sen kuullut, tämän päivän Profeetassa ei –”
”Ei niin, se tulee varmaan huomiseen lehteen. Se oli Claude Beauchampin isä, joka sen teki. Hänet heitettiin Azkabaniin”, Severus totesi.
”Kenen?”  Lily kysyi, nimi kuulosti etäisesti tutulta mutta hän ei saanut mieleensä kenestä puhuttiin.
”Sen neljäsluokkalaisen ranskalaispojan. Luihuisesta. Kuulin siitä, kun hän uhosi kostavansa Adrian Greylle”.
”Mutta eihän siinä ole mitään järkeä!”  Lily huomautti. Adrian Grey oli ensiluokkalainen Puuskupuh. Lily muisti, kuinka hän oli tavannut pojan ensimmäistä kertaa syksyllä tylypahkan pikajunassa kinastelemassa taikasauvoista.
”Ei niin. Mutta se oli Greyn aurori-isä, joka nappasi Beauchampin”, Severus sanoi. ”Joillekin se riittää”.
”Sehän on kamalaa”, Lily huokasi. ”Mitä kauppiaalle, ja perheelle kävi?”
”Sitä en tiedä, mutta kai siitä huomenna Profeetassa kerrotaan”, Severus kohautti olkapäitään ja keskittyi taas pergamenttiinsa.

Lily katseli häntä hiljaa, ja syventyi sitten omiin läksyihinsä. Tuollainen välinpitämätön käytös oli niin tyypillistä Severusta. Niin Luihuista, Lily lisäsi mielessään, ja hymyili itsekseen. Lily kykeni kuvittelemaan hyvin Severuksen taistelemassa itsensä ja rakkaittensa puolesta, muttei auttamaan henkensä kaupalla muita. Se oli heidän suurin eroavaisuutensa. Lily harkitsi itse aurorin uraa, vaikkei kyseinen ammatti aiemmin ollut juuri kiinnostanut häntä. Hän harkitsi sitä nyt, koska ei yksinkertaisesti halunnut vain olla tekemättä mitään kun ympärillä riehui sota. Rohkelikoille tyypillistä maailmanpelastamisen tarvetta, Severus olisi sanonut.

”Mitä?”  Severus kysyi, ilmeisesti huomattuaan Lilyn katseen.
”Kunhan mietin kuinka erilaisia me joissain asioissa ollaan”, Lily vastasi kohauttaen olkapäitään.
”Ja se saa sinut hymyilemään tuolla tavalla?”  Severus kysyi hieman sarkastiseen sävyyn.
”Mietin, että miksi me ollaan eri tuvissa. Ja pystyin kuulemaan mielessäni sinut keksimässä sarkastisia kommentteja rohkelikoista”, Lily totesi hymyillen.
”Löysit sisäisen Luihuisesi?”  Severus kysyi, ja virnisti, kun Lily purskahti nauruun ja totesi: ”Ei tarvinnut kaukaa hakea”.

***

”Mistä te juttelette keskenänne?”  Lily kysyi, kun he kävelivät yhdessä pois kirjastosta, ”Minä olen kuullut heiltä lähinnä idioottimaisuuksia, ja Mulciber vaikuttaa olevan tiedät kai kenen suurin fani. Mutta kai heissä nyt jotain hyvää on oltava, kun sinä jaksat heitä edelleen”. Se ei ollut kysymys, vaan lähinnä toteamus, mutta Severus jäi silti miettimään vastausta. Mitä hän voisi sanoa? Että Mulciberin ja Averyn kanssa hän tunsi itsensä tasavertaiseksi? Jos hän vastaisi niin, Lily kysyisi, miksei Severus tuntenut samoin hänen kanssaan.

”Mistä nyt yleensä jutellaan? Huispauksesta, opiskelusta, Rosierin noloista naisseikkailuista”, Severus totesi välinpitämättömästi. Lily tirskahti. ”He arvostavat minua ja osaamistani”, Severus jatkoi kohauttaen olkapäitään.
”Minäkin arvostan sinua”, Lily huomautti hymyillen.
”He eivät ryntää avukseni, kun joku päättää yrittää kirota minut, eivätkä kysele jälkeenpäin että olenko kunnossa. He tietävät, että pärjään kyllä”, Severus sanoi hieman kiukkuisempaan sävyyn kuin oli tarkoitus.
”Hei! Ystävien kuuluu puolustaa toisiaan. Tottakai olen huolissani, jos sinun kimppuusi käydään, ja haluan tietää oletko kunnossa. Se on välittämistä, Severus”, Lily vastasi.
”Tiedän. Tavallaan. Mutta se tuntuu siltä, kuin..”  Severus ei tiennyt mitä sanoa, mutta Lily ilmeisesti arvasi.
”Sinä luulet, että minä säälin sinua?” hän kysyi kulmat koholla. Severus ei vastannut mitään, vaan katsoi muualle.
”Senkin ylpeä Luihuinen”, Lily huokasi. ”Minä välitän sinusta, enkä halua että sinua kohdellaan niin kuin jotkut kohtelevat, mutta älä sekoita sitä sääliin, typerys”.
”Senkin Rohkelikko”, Severus totesi hymyillen vinosti. Lily katsoi häntä vihreissä silmissään huvittunut ilme. Severus ei tiennyt ketään, jolla olisi ollut yhtä kirkkaan ja puhtaan vihreät silmät, kuin Lilyllä.

”Lily! Täällähän sinä olet! Eikö sinun pitäisi olla jo McGarmiwan huoneessa?” joku huudahti heidän takaansa. Severus pyörähti ympäri, ja näki Rohkelikon johtajatytön, joka oli juuri kantamassa isoa kirjapinoa kohti kirjastoa.
”Mitä?”  Lily kysyi hieman typertyneen näköisenä. Sitten hän ilmeisesti tajusi, mitä tyttö tarkoitti, koska läimäisi kämmenellä otsaansa. ”Hitto, unohdin kokonaan. Minä tulen saman tien”, hän ähkäisi. Severus katsoi häntä kysyvästi.
”Ehdit vielä, me aloitetaan vähän myöhässä, koska Professori käski minun viedä nämä kirjat ensin kirjastoon”, tyttö vastasi, vilkaisi Severusta nopeasti, ja jatkoi sitten matkaansa.

”Minne sinun pitää mennä?”  Severus kysyi heti kun tyttö oli hävinnyt näkyvistä.
”Valvojaoppilaiden tapaamiseen, yhdeksi. Puhutaan kuluneesta vuodesta, ja ensivuoden valvojaoppilasehdokkaista”, Lily sanoi nopeasti. ”Hitto, nämä riimutehtävät pitää palauttaa professori Babblingille ennen kahta, enkä minä kerkeä millään viedä näitä nyt. Miten minä saatoin unohtaa”, Lily ähkäisi ja vilkaisi kelloa. Se näytti viittä yli yhtä.

”Minä vien sinun tehtäväsi, menen hänen toimistonsa ohi kuitenkin”, Severus tarjoutui. Lily hymyili, ja kaappasi Severuksen nopeaan halaukseen.
”Mitä tekisin ilman sinua”, hän sanoi, ja ennen kuin Severus ehti tehdä, tai sanoa yhtään mitään, Lily suuteli häntä. Nopeasti ja ujosti, mutta suoraan huulille. Ja Severuksen mieli tuntui lopettavan järkevien ajatusten muodostamisen.

[Kuolotar]

Hei taas kommentoin tälläkertaa hieman lyhyesti mutta luku oli oikein hyvä!
Huispaus niinpä mikäs muukaan on elämän tärkein asia kuin se.No Lilyn ja Severus olivat aivan normaalisti kerrot heidän elmästään hyvin.Niin kuin Lily jo ajatuksissaan mainitsi .V.i.p. lähestyvät samoin päivä jolloin heidän välinsä menevät poikki.Lily oli oikein ihana kun muisti unohtaneensa kokouksen.Minulle tulee väkisin Lilystä äitimäinen hahmo mieleen kun hän valistaa Severusta.Mary parka kun syyttää itseään, ei ollut hänen vikansa että esijä sairastui.Severus taisi ryhtyä herrasmieheksi!Oikein ihana luku.Sääli että se kauppa missä myytiin jästikirjoja tuhottiin, se selittääkin miksei sitä ole tylyahossa enää.

Jatkoa pian!
Kuolotar

[Emmy]

En kerennyt kommentoimaan edellistä lukua mtta AWWSPÖWWS!! Tänään se tapahtui:) Mun pitäisi olla jo matkalla höyhensaarille, mutta pakko kommentoida näitä molempia lukuja tällälailla lyhyesti ja ytimekkäästi sanalla mahtavaa! Lilyn ja Severuksen keskustelut selittää tosi hyvin Severuksen motiiveja myöhemmille tapahtumille, ja valmistelet tätä ficciä siihen, mihin se vääjäämättä on matkalla. Tässä ei oikeastaan ole paljoakaan sellaisia turhia sivujuonia, jotka eivät olisi tulevaisuuden kannalta tarpeellisia. Itse en ainakaan nyt nopeasti keksi mitään täydellisen turhaa tästä ficistä. Mutta, kommentti vain pitenee ja pitenee ja aivot ei kulje kunnolla (lukioväsyttää!!).. Toivottavasti ymmärsit pointtini ja jos et ymmärtänyt, niin saatpahan vähän aivojumppaa:D

[Brangwen]

Vihdoin ja viimein... Siis edellyttäen, että Seve ei seuraavaksi tee jotain harvinaisen tyhmää joka aloittaa kärvistelyn uudelleen alusta. Mutta super-iso sydän tälle luvulle <3 Minäkään en kyllä haluaisi tutustua Seven isoisään, kuulostaa joltain Volden etäserkulta.

Vaikka välillä meinasi mennä hermot Lilyn ja Seven soutamishuopaamisen kanssa, täytyy kyllä nostaa hattua sille pitkäjänteisyydelle, jolla olet näiden kahden välejä kehitellyt ystävyydestä eteenpäin. Hyvää tarinankuljetusta on myös taustalla välähtelevät kuvat kuolonsyöjien edesottamuksista ja velhoyhteiskunnan ahdingosta. Tekstisi on niin ehjää ja sujuvaa, että sitä on vain yksinkertaisesti ilo lukea.

// Heeeeeeeei!!! Missä viipyy seuraava luku?

[Miriam]

Pien tilannetiedotus: Huomenna julkaisen kaksi lukua. Hitsi viikot menee nopeesti..

[Miriam]

Ei pysty nyt raakkaamaan pois pilkkuvirheitä, kello on puoli neljä aamulla Mutta tässä on. Julkaisutahti saa kohta kiinni minun kirjoitustahdin, joten saattaa tulla hidasteluja -.-' Hitusen meidän unelmaparille tulee vielä eripuraa mutta enköhän anna näille hetken kunnon onnellisuutta myös!

Luku 20
Se tapahtui kaksi päivää myöhemmin. Lily oli sopinut tapaavansa Severuksen iltapäivätuntien jälkeen, ja odotti todella tilaisuutta päästä juttelemaan hänen kanssaan. Kaikkine läksyineen ja valvojaoppilaan tehtävineen Lily oli ollut niin kiireinen, etteivät he olleet ehtineet keskustella tapahtuneesta aiemmin. Lily tunsi punastuvansa hieman, ajatellessaan asiaa. Hän oli pussannut Severusta. Hänellä oli ollut kiire, joten hän oli todennut sen jälkeen vain että ’jutellaan tästä myöhemmin’, ja lähtenyt. Todella romanttista. Ja Severus oli näyttänyt täysin puusta pudonneelta, eikä ollut vastannut yhtään mitään.  Lily ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, mutta aikoi ottaa siitä pian selvän. Nyt oli myöhäistä pelätä mitä Severus vastaisi, joten Lily oli päättänyt hypätä pää edellä kohti tuntematonta. Tyypillistä Rohkelikkoa, Severus olisi sanonut.

Hän havahtui ajatuksistaan, kun tuskainen kirkaisu herätti hänen huomionsa. Lily otti taikasauvansa ja lähti ääntä kohti. Hän lupasi hiljaa itselleen, että jos kelmit olisivat taas tekemässä typeryyksiä, hän noituisi heistä jokaisen. Sen uhallakin, että saisi itse jälki-istuntoa. Kun hän lopulta ehti käytävään, josta huuto oli kuulunut, hän tajusi nopeasti ettei kyseessä olleetkaan Kelmit. Hämärässä nurkassa seisoi yksin vaalea Luihuiskaapuun pukeutunut poika, joka tuijotti silmät kauhusta laajentuneena maassa makaavaa mustaa myttyä. Lily ei aluksi edes tajunnut mikä maassa makasi, ennen kuin huomasi ruskeat kiharat, jotka pilkottivat mytyn keskeltä. Toisella vilkaisulla hän jo tunnisti maassa makaavan pojan. Puuskupuhin mustakeltainen vaakuna hohti mustassa kaavussa. Adrian Grey.

”Karkotaseet!”, Lily huusi, ja nappasi ilmasta Luihuispojan sauvan. Claude Beauchamp tuntui vasta siinä vaiheessa tajuavan, että joku oli tullut paikalle. Vilkaistuaan Lilyä hätäisesti poika lähti kauhuissaan pinkomaan pois käytävästä melkein kompastuen matkalla johonkin, joka lähemmin tarkasteltuna osoittautui Adrianin kenkäpariksi. Lily antoi kuitenkin Beauchampin mennä. Hänellä oli pojan sauva, joten tekijä oli selvillä ja helposti todistettavissa.

”Hei, mitä tapahtui?”, Lily kysyi ystävällisesti ja kyykistyi maassa makaavan pojan viereen. Hän kauhistui nähdessään kuinka lattia hänen ympärillään oli sotkeutunut vereen. Hän huomasi pojan itkevän äänettömästi, ja poisti nopealla sauvanheilautuksella hiljennysloitsun. Adrian vaikersi tuskissaan, ja kiemurteli puristaen verisiä käsiään kaapuaan vasten, ja Lily koetti epätoivoisesti saada hänet edes istumaan. Mitä ihmettä pojalle oli tehty?

Käytävä, jossa he nyt olivat, oli autio ja siellä harvoin liikkui ketään. Siellä oli ainoastaan pesulan sisäänkäynti ja opetustarvikevarasto.
”Mihin sattuu? Minä vien sinut sairaalasiipeen, sitten kaikki selviää”, Lily kuiskasi ja kiersi kätensä pojan ympärille. Hän jatkoi rauhoittavien asioiden kuiskailemista, ja toivoi, että joku tulisi auttamaan. Jos poika rauhoittuisi, hän saisi ehkä kannettua tämän itse sairaalasiipeen. Tai ainakin saisi selvitettyä, mitä oikein oli tapahtunut. Samassa hänen teki mieli lyödä itseään. Tai nauraa. Hän ei kuitenkaan tehnyt kumpaakaan, vaan kohotti sauvansa ja lausui nopeasti kevennysloitsun ja nosti pojan syliinsä. Kulkiessaan kohti sairaalasiipeä, hän ravisti ärtyneenä päätään. Hienoa unohtaa kesken kaiken olevansa noita…

Matka sairaalasiipeen sujui ongelmitta. Seuraavat tunnit olivat alkaneet, joten käytävällä oli hiljaista. Perille päästyään Lily laski Adrianin lähimmälle sängylle ja viittasi Matami Pomfreytä tulemaan luokseen. Tämä oli juuri jonkun toisen potilaan luona, ja nyökkäsi huomaamisen merkiksi. Lily olisi halunnut huutaa, että kyseessä oli kiireellinen tapaus, mutta tiesi ettei sairaalasiivessä saanut meuhkata. Eikä hän edes tiennyt, mitä pojalle oli tapahtunut. Lily katseli pojan nyrkkiin puristettuja käsiä, ja tajusi, että ne vuotivat edelleen vuolaasti verta. Hän avasi nyrkin puoliväkisin ja katsoi hetken järkyttyneenä tämän käsiä. Sitten hän katsoi pojan paljaita jalkoja. Sydän jyskytti hänen korvissaan.

Pojan kynnet oli revitty irti.

***

”Mitä helvettiä sinä olet mennyt tekemään?”, Lily huusi kasvot punoittaen pysähtyessään pihamaalle. Hän hermostui helposti, mutta suuttui tosissaan todella harvoin. Ja nyt hän näytti olevan raivoissaan. Severus katsoi häntä kauhistuneena. Hän oli käynyt iltaisin (ja öisin) mielessään läpi useita eri keskusteluskenaarioita liittyen toissapäiväiseen suudelmaan, mutta tällainen keskustelunavaus ei todellakaan ollut sitä, mitä hän oli odottanut.
”Minäkö?”, hän kysyi peittäen kiusaantumisensa kiukkuisella äänensävyllä.
”Sinä!”, Lily vastasi kylmästi. ”Sinä tiesit, mitä Beauchamp halusi tehdä, ja silti menit ja –”
”Sinä suutelit minua”, Severus keskeytti ennen kuin ehti estää itseään. Miten Beauchamp liittyi yhtään mihinkään?
”Ei olisi pitänyt!”, Lily sihahti, ja tuijotti Severusta silmissään niin murhaava katse, että Severuksen teki yhden pienen hetken ajan mieli lähteä karkuun. Lily osasi olla hyvin ilkeä riitakumppani, mutta Severus itse oli samanlainen.

”Mutta suutelit kuitenkin”, Severus sanoi hyytävästi. Hän oli vihainen. Se suudelma oli antanut hänelle luvan haaveilla. Pienen toivonkipinän, että se olisi jotenkin mahdollista. Hän oli toivonut..
”Unohda se typerä pusu ja kuuntele minua!”, Lily huusi, ja Severuksesta tuntui kuin häntä olisi lyöty vatsaan. ”Beauchamp irroitti Adrian Greyltä kynnet pimeyden kirouksella. Puoli tuntia sitten. Onko sinulla mitään aavistusta mistä neljäsluokkalainen on oppinut sellaisen loitsun?”.
”Kuulostat siltä, kuin tietäisit jo!”, Severus huusi takaisin.
”Niin tiedänkin! Se oli siitä sinun kamalasta kirjastasi! Miten sinä saatoit –”
”Saatoin mitä? Minäkö sen puuskupuhin kirosin?”
”Sinä kerroit siitä loitsusta vaikka tiesit, mitä hän aikoo tehdä sillä!”
”Selvä. Hän katsoi minun kirjaani. Olen siis sinun mielestäsi syyllinen?”
”Sinä tiesit mitä Beauchamp halusi tehdä! Sinä kerroit siitä minulle, ja sanoit, ettei sellaisessa kostossa ole sinun mielestäsi mitään järkeä, ja sitten sinä AUTOIT HÄNTÄ!!”
”Älä viitsi syyttää minua toisten typeryyksistä!”
”Kuuntele nyt itseäsi? Etkö sinä hitto vieköön välitä kenestäkään muusta kuin itsestäsi?”
”Miksi sinä välität itsellesi täysin tuntemattomista ihmisistä?”
”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?! Minä luotin sinuun! Olen yrittänyt ymmärtää. Luihuiskaverisi, kiinnostuksesi pimeyden voimiin.. Mutta milloin sinä olet alkanut hyväksyä toisten kiduttamisen?”
”Minä näytin hänelle sitä kirjaa. En tehnyt mitään muuta. Ja jos et ole sattunut huomaamaan, suuri ja mahtava Dumbledorekin hyväksyy toisten kidutuksen”.
”Vedä nyt Potter mukaan tähänkin riitaan!”
”Sinä sen sanoit, en minä.”
”Voitko lopettaa tuon marttyyriasenteen? Potter on idiootti, mutta hän ei ole koskaan aiheuttanut peruuttamatonta vahinkoa edes sinulle.”
”Hän yritti tappaa minut!”
”Hän pelasti sinut, idiootti!”
”Jos minä olen sinulle vain idiootti, niin painu sitten hänen kainaloonsa! Mahtaa olla hauskaa olla noin suosittu. Pojat juoksevat perässäsi, voit pussailla ketä huvittaa ajattelematta yhtään muiden tunteita.. Ehkä minun olisi vain pitänyt jättää sinut sinne käytävälle odottamaan Alvinia. Olisit varmaan tykännyt siitä.”
”Sinä… Senkin… Unohda se suudelma. Se oli vain typerä päähänpisto. Lyön vetoa, että se oli ensisuudelmasi, kuka nyt haluaisi –”.
”Ei ollut!”
”Siinä tapauksessa voit painua takaisin pussailemaan sitä ketä nyt sitten ikinä oletkin pussaillut ja jättää minut ja perässäni juoksevat pojat rauhaan. Ruikuli!”

Lily kääntyi kannoillaan ja juoksi takaisin linnaan jättäen Severuksen haukkomaan henkeään pihamaalle. Hän lysähti istumaan lumen alta paljastuneelle ruskealle nurmikolle ja painoi kämmenellä otsaansa. Häntä oksetti. Siitä oli kauan, kun he olivat viimeksi riidelleet tällä tavalla. Vuosia? Hän oli sanonut Lilylle kamalia asioita. Tosin, niin Lilykin hänelle. He saattoivat olla monella tapaa erilaisia, mutta heillä oli samanlainen tapa riidellä. He huusivat ilkeyksiä, sanoivat asioita, joita eivät tarkoittaneet, yrittivät satuttaa sanoilla.

Ja jälkeenpäin he tunsivat molemmat olonsa kamalaksi.

***

Lily nojasi männyn runkoon ja sulki silmänsä hetkeksi. Taivas oli kirkas, kevätaurinko lämmitti mukavasti ja hän saattoi melkein kuulla kuinka viimeiset lumet sulivat kohisten pihamaan varjoisista nurkista. Hän odotti, että Taikaeläintenhoidontunti loppuisi. Professori Patapalo oli pitänyt heille pistokokeen sairaiden taikalemmikkien hoidosta (“VIP:t lähestyvät, joten teidän täytyy tässä vaiheessa jo osata hoitaa Pöllöjen yleisimmät vammat”) ja kiersi nyt vuorotellen arvostelemassa jokaisen työtä. Lily oli jo saanut arvostelunsa, ja luvan lähteä, mutta hän odotti Marya, jota professori parhaillaan sätti epäonnistuneen siipisiteen vuoksi.

Lily ei ollut puhunut Severuksen kanssa moneen päivään, ja pääsiäisloma lähestyi uhkaavasti. Lily huokasi. Siitä oli useampi vuosi, kun he viimeksi olivat riidelleet näin. Hän oli ollut vihainen Severukselle sen kynsitapauksen jälkeen, mutta vasta pojan täydellinen välinpitämättömyys asian suhteen oli saanut hänet raivostumaan. Ja vaikka Lily Evansilla oli melkoinen temperamentti, hän raivostui sillä tavoin vain todella harvoin. Ja Severus oli vastannut samalla mitalla.

Jälkeenpäin ajateltuna Severuksen käytös kävi järkeen. Hän ei ollut tiennyt tapahtuneesta ennen kuin Lily oli käynyt hänen kimppuunsa, ja oli mitä ilmeisimmin halunnut jutella jostain ihan muusta. Lily ravisti päätään ärtyneenä, ja irvisti kun muutama kaarnaan takertunut hius nyppäytyi irti. ”Voit pussailla ketä huvittaa ajattelematta yhtään muiden tunteita”, Severus oli sanonut. Oliko hän kokenut suudelman loukkauksena? Heidän täytyisi puhua asiasta. Mutta hän ei oikein tiennyt, mistä aloittaa. Heidän edellinen keskusteluyrityksensä oli ollut katastrofaalinen.

Lily oli valmis antamaan Severukselle anteeksi kamalat kommentit hänestä ja Alvinista, koska hän tiesi ettei Severus ollut tarkoittanut sitä. Hän tiesi, että Severus oli ollut oikeasti huolissaan hänestä silloin. Severus jopa mennyt niin pitkälle, että oli myöntänyt Potterin tehneen kerrankin jotain fiksua, kun kelmit olivat kostaneet Alvinille. Sellaista Severus ei olisi ikinä sanonut, ellei olisi ollut oikeasti sitä mieltä. Sen sijaan välinpitämättömyys siitä, mitä hän oli itse välillisesti aiheuttanut… Se herätti kaikki Lilyn vanhat epäilykset. Oliko Severus todella muuttunut hänen huomaamattaan? Ei hän koskaan ennenkään ollut mikään myötätunnon kuningas, mutta nyt oli kuitenkin kyse tapahtumasta joka oli seurausta hänen omista toimistaan. Severus oli näyttänyt kirjaa Beauchampille, vaikka oli tiennyt kostoaikeista, eikä siltikään välittänyt seurauksista? Lily ei voinut uskoa sitä.

”No, joko mennään?”, Mary havahdutti hänet ajatuksistaan.
”Hm, joo. Miten meni?”, Lily kysyi ja vilkaisi Maryn käsivarsissa olevia verisiä naarmuja.
”Sain tehtävää varten varmaan koko Tylypahkan vihaisimman pöllön!”, Mary vastasi äkäisenä. ”Se puri minua jo ennen kuin ehdin koskea siihen!”.
”Auts!”, Lily irvisti. Koska hänellä oli oma pöllö, hän oli saanut käyttää sitä. ”Pöllölän pöllöt osaavat kyllä olla joskus äkäisiä”, hän jatkoi.
”No sanopa muuta! Tosin olisin minäkin äkäinen, jos joutuisin yhden ihmisen sijaan palvelemaan koko koulun oppilaita. Mieti, joutua nyt Luihuisten käpälöimäksi”, Mary nauroi. ”Siinä paha missä mainitaan. Wannabekuolonsyöjälauma lähestyy”, hän jatkoi pyöräyttäen silmiään.

Mary oli oikeassa. Siinä olivat kaikki pahimmat, Mulciber, Avery, Rosier, Regulus Musta, Travers...  Luihuisjengi jolla huhuttiin olevan yhteyksiä kuolonsyöjiin, ja jonka uskottiin livahtavan pimeyden puolelle heti kun heille mahdollisuus tarjoutuisi.  Eivätkä he edes yrittäneet kiistää näitä huhuja. Ja Severus oli heidän mukanaan. Lily katseli, kuinka he kulkivat pihamaalla kohti järven rantaa. Luultavasti kuluttamaan aikaa ennen lounasta. Hänen teki mieli juosta heidän peräänsä, ja kysyä Severukselta, mitä ihmettä hän siinä sakissa teki, mutta ei kyennyt siihen kuitenkaan.

Se, että Severus kaveerasi Mulciberin ja Averyn, sekä satunnaisesti Rosierin kanssa, oli ollut epäilyttävää, vaikkei Severus käyttäytynytkään samoin kuin he. Viimeaikoina jengi oli kuitenkin kasvanut, ja kun pojat ennen olivat kiusanneet ja häiriköineet avoimesti, nyt he lähinnä katselivat halveksuvasti ja keskustelivat salamyhkäisesti keskenään. Lily ei tiennyt mistä oli kyse, mutta hän pelkäsi pahinta. Ja Severus oli heidän mukanaan. Eikä edes vilkaissut hänen suuntaansa.


Luku 21
”Kuinka Grey voi?”
Lily nosti katseensa historiankirjasta, kun Severus istui hänen viereensä. Heidän riidastaan oli kulunut jo muutama päivä, mutta he eivät olleet ehtineet keskustelemaan asiasta.
”Ihan hyvin kai, tosin kynsiä ei ole saatu kasvatettua takaisin”, Lily vastasi. Severus näytti jännittyneeltä.
”Ne kasvavat ajan kanssa, kirous estää niiden palauttamisen taialla. Hyvä että hän on muuten kunnossa… kuule, olen tosi pahoillani siitä, mitä sanoin sinulle…” hän sanoi hiljaa.
”Tiedän”, Lily vastasi vaisusti.
”Tarkoitan… mitä sanoin sinusta ja Alvinista, se oli väärin”, Severus jatkoi purren huultaan.
”Niin oli. Mutta tiedän, ettet tarkoittanut sitä.. Enkä minäkään ollut erityisen kaunopuheinen sinua kohtaan..” Lily vastasi anteeksipyytävästi, ja katsoi Severusta silmiin.
”Niin… Taidettiin olla molemmat aika ikäviä”, Severus huokasi ja pujotti kätensä kaapunsa taskuihin.

”Oletko kuullut mitään Beauchampista? Kuulin ettei häntä erotettu! En voi uskoa sitä, mitä Dumbledore oikein ajatteli!” Lily päätti vaihtaa keskustelun suuntaa.
”Dumbledore ei halunnut erottaa häntä, koska hänellä ei ole paikkaa mihin mennä. Hän päätyisi tiedät kai kenen vaikutuspiiriin aika pian, jos joutuisi ulos koulusta. Niin Beauchamp itse sanoi”, Severus vastasi rentoutuen hieman.
”Kuulostaa Dumbledorelta.. mutta ihan totta, kuinka kukaan voi luottaa siihen, ettei sama toistuisi?” Lily sanoi tuskastuneena.
”Häntä vahditaan tarkasti.”
”Niin vahditaan Remustakin, mutta silti sinä pidät häntä vaarallisena”, Lily huomautti äkäisenä.
”No me ei voida kummallekaan yhtään mitään, eihän?” Severus sanoi, kuulostaen siltä ettei halunnut jutella asiasta enempää.

”No… ei niin”, Lily huokasi. ”Eikö Dumbledore kysynyt häneltä mistä hän oli oppinut sen loitsun?”
”Kysyi. Mutta hän oli kertonut löytäneensä sen isänsä kirjastosta. Luihuisten uskollisuutta…” Severus totesi yrittäen vaikuttaa välinpitämättömältä. Lily tunsi hänet kuitenkin niin hyvin, että huomasi miten helpottunut Severus asiasta oli.
”Olet onnekas.. Hän olisi voinut käräyttää sinut pelastaakseen oman nahkansa, eikö se olisi ollut kovin Luihuismaista?” hän totesi viileästi.
”Luihuiset eivät ole tyhmiä. Hän oli käyttänyt loitsua, en minä, joten hän olisi joka tapauksessa syyllinen”, Severus totesi. ”Se, että hän olisi kertonut minusta, olisi johtanut jälki-istuntoon ja kirjan takavarikointiin, mutta ei olisi pelastanut häntä. Dumbledore oli luvannut pitää hänet koulussa, joten hän ei halunnut huonoihin väleihin Luihuisten kanssa”.
”Sinun ei olisi koskaan pitänyt näyttää sitä kirjaa hänelle.. tai muillekaan”, Lily sanoi vakavana, ja katsoi Severusta tiukasti. Poika vältteli hänen katsettaan.
”Ei niin… En uskonut, että hän olisi oikeasti niin typerä”, Severus mutisi. Lily huokasi.

Eikö Severus vieläkään tajunnut, millaisissa porukoissa hän liikkui? Ei, Severus ei ollut tyhmä. Hän tiesi, mihin hänen kaverinsa aikoivat, muttei välittänyt siitä. Lily katsoi Severusta, etsien jotain näkyvää muutosta, muttei löytänyt mitään. Severus istui kirjaston penkillä kädet taskussa hymyillen vaisusti ja katsellen häntä tummilla silmillään.

”Kuule, Severus… siitä suudelmasta…” Lily huokasi. Joskus siitäkin olisi puhuttava.
”Niin?” Severus kysyi kasvoillaan tutkimaton ilme.
”Olen pahoillani, se oli typerästi tehty. Olit oikeassa, en ajatellut ollenkaan sinun tunteitasi”, Lily sanoi vaisusti. Se nopea suudelma oli tehnyt hänet hetkeksi niin onnelliseksi, mutta sen jälkeen kaikki oli mennyt pieleen. ”Minä… se vain jotenkin tapahtui.. Eikä minulla ollut aavistustakaan, että sinä …”
”Minä mitä?”, Severus kysyi ärtyneen oloisena.
”Minä en tiennyt, että sinä olisit suudellut jotakuta jo aiemmin, ja…”
”Et uskonut, että kukaan haluaisi suudella minua?”
”Hei, se ei ole totta. Ja sitä paitsi, minähän suutelin sinua, joten se siitä väitteestä ettei kukaan haluaisi”, Lily vastasi tiukasti. ”Yllätyin vain, koska et ollut koskaan maininnut sitä! Millainen ystävä minä olen, kun en tiedä edes että kenen kanssa sinä pussailet!”

Lily oli huomaamattaan korottanut hieman ääntään, ja sai ohi kulkevalta Matami Prilliltä äkäisen mulkaisun. Severus näytti siltä, että harkitsi vakavasti karkuun juoksemista, mutta mutisi sitten vaimennusloitsun.
”Haluatko kertoa minulle kuka se oli?”
”Oletko mustasukkainen?”, Severus vastasi yrittäen vitsailla, mutta näyttäen edelleen melko jännittyneeltä.
”Pitäisikö?”, Lily hymyili vaisusti.
”Ei!”, Severus vastasi nopeasti käänsi sitten katseensa pöydän naarmuuntuneeseen pintaan.
”Mikset ole kertonut minulle?”, Lily kysyi yrittäen pitää harmistuksensa kurissa. Severus huokasi raskaasti.
”Koska se olit sinä”, hän sanoi vaisusti, eikä katsonut Lilyyn päinkään.
”Minä? Mutta sinä sanoit..”
”Se olit sinä, mutta en tarkoittanut sitä kertaa mistä nyt puhut”, Severus sanoi näyttäen siltä, kuin olisi valmistautunut hyökkäykseen. Lily oli ymmällään. ”Kurpitsajuhlien jälkeen. Muistatko kun sanoin, että tyrkkäsit meidät molemmat rappusia alas? Horjahdin, kun törmäsit minua vasten ja suutelit”.

Lily tuijotti. Avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei keksinyt sitten mitään järkevää sanottavaa.
”Tapa minut vasta kun päästään pois kirjastosta?”, Severus ehdotti korvat punoittaen.
”Mikset sinä… Mikset sinä sanonut mitään?”, Lily ähkäisi ja painoi kämmenet kasvoilleen. Severus ei koskaan punastunut kunnolla, mutta valitettavasti hän ei ollut samanlainen.
”Koska pelkäsin että söisit minut elävältä, jos saisit tietää!”
”Mitä?!”
”Siis…”, Nyt Severus läimäisi kädellä otsaansa. ”Huono sanavalinta. Tarkoitin, että pelkäsin, että tappaisit minut siitä hyvästä, että en estänyt sinua.”
”Minä kävin kimppuusi, ja sinä pelkäsit, että suuttuisin sinulle, koska et estänyt minua? Onko tuo sitä Luihuisten kunniallisuutta?”
”No…”
”Anteeksi, Sev.. Ihan totta..”, Lily kuiskasi. Hän oli suudellut Severusta monta kuukautta sitten, eikä poika ollut sanonut mitään… Ilman sitä typerää riitaa Severus olisi varmaan salannut asian häneltä ikuisesti.. Ja Severus syytti siitä kaikenlisäksi itseään.
”Säälittävää, eikö?”, Severus murahti keskeyttäen Lilyn harhailevat ajatukset.
”Mikä?”, Lily kysyi, eikä osannut päättää olisiko vihainen vai nolo.
”No, ei ehkä kaikkein romanttisinta saada ensisuudelma humalaiselta ystävältä..”
”Anteeksi”, Lily huokasi, päätyen olemaan nolona.
”Ei se mitään”, Severus huokasi ja tuijotti jälleen erittäin kiinnostuneen oloisena pöydän pintaa.

***

”Se toinen kerta… miksi sinä…?”

Severus tunsi sydämensä jyskeen korvissaan. Hän katui jo, että oli kertonut kurpitsaillasta, sillä Lily oli näyttänyt suorastaan kauhistuneelta. Hänen oli kuitenkin pakko kysyä, pakko saada tietää, miksi..
”Koska… Sinä pelastit minun päiväni silloin. Ja koska pidän sinusta”, Lily vastasi lopulta hymyillen vaisusti.
”Sinä… pidät minusta?”, Severus toisti hämmentyneenä.
”Tietysti! Sinä olet ollut paras ystäväni vuosia. Ja… sinä olet ainoa poika, jonka kanssa voin olla oma itseni. Nauraa, riidellä, leikkiä lumessa… Rakastan sinua, tiedäthän sinä sen”.

Severus nielaisi. Kyllä hän sen tiesi, hän oli kuullut Lilyn sanovan nuo sanat monet kerrat aiemminkin. Lily rakasti häntä ystävänä. Mutta voisiko se olla myös jotain enemmän?
”Siksi olin sinulle niin vihainen silloin. Pelkään menettäväni sinut!” Lily jatkoi katsoen Severusta silmiin.
”Miksi menettäisit?”, Severus kysyi hiljaa.
”Sinä et ole tyhmä. Tiedät mitä kaverisi aikovat! Ja joskus minusta tuntuu, ettet välitä. Ja se pelottaa minua”, Lily sanoi, ja Severus huokasi raskaasti.
”Me ollaan tapeltu tästä ennenkin”, hän sanoi, hieman ärsyyntyneenä.
”Niin ollaan… En minä halua, että sinä joudut valitsemaan minun ja muiden ystäviesi välillä. Se ei olisi reilua… ja sinä ilmiselvästi pidät heidän seurastaan. Rakastan sinua, ihan totta. Mutta joskus sinä pelotat minua.”
”Miksi?”
”Hei, ystäväsi kehuvat liittyvänsä tiedät kai kenen joukkoon heti kun pääsevät. Ja mikä on heidän tavoitteensa? Laittaa jästit kuriin, ja estää jästisyntyisiä saastuttamasta puhdasta velhoverta. Ja sinä kysyt miksi sinä pelotat minua”, Lily sanoi tavoitellen sarkastista äänensävyä.


”Minä… Minä en ole samaa mieltä heidän kanssaan kaikesta, tiedät sen”, Severus vastasi.
”Tiedänkö?”
”He ovat ainoita ystäviäni sinun lisäksesi! He eivät sääli minua, vaan luottavat siihen, että pärjään, ja –”
”Me ollaan kinattu tästäkin joskus. Minä en sääli sinua, vaikka haluankin joskus auttaa sinua”, Lily sanoi tiukasti.
”Niin kai.. mutta se tuntuu vaan niin…”
Lily tarttui Severusta kädestä, eikä Severus jatkanut enää. He katselivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Lily näytti siltä, ettei tiennyt mitä sanoisi. Severus halusi sanoa monia asioita, muttei uskaltanut. Samassa he tunsivat vaimennusloitsun värähtävän. Joku oli astunut loitsun piirin sisäpuolelle.

***

”Hei! Lempirohkelikkoni!”, Smith huikkasi, ja istahti heidän pöytäänsä ison mustan kirjan kanssa. Lily päästi irti Severuksen kädestä ja tervehti tulijaa iloisesti.
”Mitäs kuuluu? Kuhnusarvio järjestää kuulemma perinteisen kykyjenmetsästysillan pääsiäisloman jälkeen”, Smith selosti innokkaasti. ”Kaikki kerholaiset saavat ottaa kaverin mukaansa, kenet aiot pyytää?”.
”Millainen tapahtuma se oikein on?”, Lily kysyi. Hän oli kyllä kuullut asiasta, mutta koska se oli viidesluokkalaisille ja vanhemmille oppilaille tarkoitettu juttu, hän ei ollut koskaan käynyt siellä.
”Kuhnusarvio kutsuu paikalle ties mitä tuttaviaan, ja antaa V.I.P ja S.U.P.E.R oppilaille mahdollisuuden muodostaa suhteita tulevaisuutta varten”, Smith jatkoi. ”Ruokaa, teetä ja keskustelua, ei sen kummempaa”.
”Sev, tule sinä minun kanssa?” Lily kysyi toiveikkaana. Severus näytti yllättyneeltä, mutta nyökkäsi sitten.
”Äh, oletko tosissasi?”, Smith sanoi leikkisästi. ”Minä odotin, että sinä olisit pyytänyt MacDonaldin”.
”Voithan sinäkin pyytää häntä”, Lily vinkkasi.
”Hän kuvittelisi, että olen vain Rohkelikon huispaustaktiikoiden perässä”, Smith virnisti takaisin.
”Etkö sitten ole?”, Lily kiusoitteli takaisin. Smith ei vastannut, hymyili vain.
”Minun täytyy mennä, ammatinvalintakeskustelu”, Severus sanoi ja nousi pöydän äärestä. Lily tarttui häntä hihasta.
”Nähdään illalla?”, hän kysyi. Severus nyökkäsi, ja lähti.

Severuksen poistuttua Smith katsoi Lilyä merkitsevästi.
”Oletteko te yhdessä?”, hän kysyi hiljaa.
”Minä… ei sillä tavalla”, Lily sanoi. Hän ei ollut varma heidän suhteensa senhetkisestä tilanteesta ollenkaan.
”Sinuna minä varoisin häntä. Tiedät varmaan missä porukassa hän liikkuu.”
”Tiedän, mutta ei hän..”
”Olen kuullut hänen puheitansa meidän oleskeluhuoneella.. pidä varasi”.
”Onko hän puhunut minusta?”
”Ei sinusta, mutta.. luotatko sinä häneen?”
”Luotan minä”, Lily totesi tiukasti. Smith katsoi häntä tarkasti, mutta kohautti sitten olkapäitään.
”Sanohan, mistä löydän Mary MacDonaldin?”

[Kuolotar]

Oih kaksi hyvää lukua,no kommentoin nyt vain aivan pikaisesti nämä olivat mahtavat luvut pidin niistä kovasti sillä niissä oli mukavasti Draama.

Lily on aivan yli ihana kun puolustaa muita ei ihme että hänestä tuli valvoja oppilas,sääli että V.I.P lähestyvät ja niiden mukana myös ystävien riita.No siihen asti odotan innolla jatkoa tähän.

Severuksen ja Lilyn ajatuksia on mukava lukea.Jatkoa odotellen

Kuolotar

[Brangwen]

Ensinnäkin, kiitos, että laitoit tänne kaksi lukua kerralla. Toiseksi, voisitko mitenkään unohtaa, että sinulla luultavasti on oma elämä netin ulkopuolella, ja keskittyä ihan vain näiden lukujen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen?

Ja miksi! Miksi draaman lait vihaavat nuoren kauniin rakkauden syövereissä kärvisteleviä? Miksi nuo kaksi ei vaan voi päätyä onnellisesti yhteen! Miksi jonkun ihmeen Potter-otuksen täytyy tulla sotkemaan niiden välit, ja miksi Seve ei vaan voi lakata hengaamasta kuolarikavareittensa kanssa ja ryhtyä kunnolliseksi ja edustavaksi poikaystäväksi Lilylle? Huomaatko, millaisen angstisen patouman olet saanut aikaan? Minä raukkaparka täällä nyyhkin suruissani, kun ensin panttaat viikkotolkulla tekstiä, ja sitten nuo kaksi eivät päädykään yhteen    Kylmäpäistä pitkäjänteisyyttä sinun tekstissäsi on niin suurissa mitoissa, että se tekee lukijan melkein hulluksi.

Minulla on muuten teoria, josta sinä et luultavasti pidä, mutta kerrompa sen kuitenkin ihan vain kostoksi tästä Lily/Seven jatkuvasta pitkittämisestä; Sinulla ja R. A. Salvatorella on jotain yhteistä: Te kumpikin ajatte lukijan hermoraunioksi antamalla ymmärtää, että seuraavassa luvussa tai seuraavassa kirjassa nämä kaksi viimein päätyvät yhteen, ja sitten nauratte, että lälläällää, ei vielä, ei vielä! Kärvistelkää rauhassa ja lukekaa seuraava luku/kirja! Tehokas tapa pitää lukija koukussa    Tosin Salvatore erehtyi jatkamaan sitä taktiikkaa vähän turhan monen kirjan ajan. Toivonkin siis, että hänen vahingostaan viisastuneena sinä päästät lukijat tuskistaan ajoissa.

(Jos olen jotenkin tämän mesoamiseni ohessa onnistunut hukkaamaan itse asian liian syvälle rivien väliin, niin huomautampa vielä ihan selvällä suomenkielellä, että tekstisi on upeaahienoamahtavaa, ja että minulta meni viikon aamukahvit hukkaan, kun ei tullut uutta lukua luettavaksi)

[Cliff-fani]

Aivan ihanasti kirjoitettu!! Rakastuin tähän ficciin heti ensimmäisen luvun jälkeen ja toivon todella, että jatkoa tulee pian!!
 Nyt olen kyllä aika väsynyt ja huomenna olisi koulupäivä, joten en jaksa etsiä kirjoitus virheitä nyt, mutta bongailen niitä sitten myöhemmin... Eihän ne mitään pahoja kielioppivirheitä ollut todellakaan lähinnä vain ns. huomiovirheitä kuten jossain 'että' oli kirjoitettu 'ett,ä'. Voin tosiaan katsoa ne joku toinen päivä ihan vain siksi, että seuraavia lukijoita ei ne häiritse ainoa mitä huomasin oli, että "totesi kuivasti" -lausahdusta oli käytetty aika paljon, mutta ei nyt mitenkään kauhean paljon. Jäi vain hieman harmittamaan ettei Lucius esiinny tässä ficissä mitenkään erityisesti tosin hänhän ei edes taida kuulua näiden ikäpolveen... Harmittaa silti hieman Jatkoa tässä kyllä odottelen ja yhdyn Brangweniin.

voisitko mitenkään unohtaa, että sinulla luultavasti on oma elämä netin ulkopuolella, ja keskittyä ihan vain näiden lukujen kirjoittamiseen ja julkaisemiseen?

[Suklaamurukeksi95]

Ihana fikki ihanasta parituksesta :3 Ilmoitteletko missä vaiheessa julkaiset lisää lukuja?
 Kirjoitat ymmärrettävästi ja kuvailevasti, käytät hienoja ilmaisuja, kuten hevoskotka-vertaus, mikä luo ihanaa pottertunnelmaa Hahmot ovat IC ja fikki itsessään täsmälleen sellainen, mitä olen aina halunnut lukea. Saattaa kuulostaa loppuun jyystetyltä sanonnalta mutta tällä kertaa se on vaan niin totta
 Matthewin ilmaantuminen luvussa 8 oli sekä karmivaa että mielenkiintoista. Jotenkin Matthew saa kylmät väreet vipeltämään selkäytimessäni. En tiedä, oliko se tarkoituksesi vai ei, mutta pidän siitä joka tapauksessa.
 Lemmenjuoma oli upea juonenkäänne 9. luvussa. Samaisessa luvussa oli söpöä, kun Lily letitti Sevvien hiuksia :3
Pienet juonen kannalta merkityksettämät yksityiskohdat, jotka täyttävät fikkiäsi, kertovat vain lahjakkaista kirjotustaidoistasi
Joku kursivointi olisi tosiaan ollut paikallaan lukuun 13 lainatusta kirjan kohtauksesta, kuten Emmy huomauttikin. Miksi et laittanut siitä erillistä huomautusta tai jotain?
Huomaan muuten, että tekstisi kirjoitusvirheet alkavat vähentyä, niitä on tuskin ollenkaan loppupuolella, jos ei näitä kahta viimeistä oteta lukuun.
Sana oli jäi puuttumaan.

Severus jopa mennyt niin pitkälle, että oli myöntänyt Potterin tehneen kerrankin jotain fiksua, kun kelmit olivat kostaneet Alvinille.

Luvussa 20 Lily oli turhankin temperamenttinen Seve-parkaa kohtaan, eihä se Seve ole vastuussa muiden tekemisistä.
Fikki ei ole pelkkää angstia, siinä on mukana myös hieman huumoriakin, mikä tekee tarinasta monipuolisemman. Ja kun nämä kaksi ovat saaneet romanssinsa alkuun, ei draamaakaan puutu

[Miriam]

Hei! Anteeksi heti alkuun puolen vuoden kirjoitustauko, Tässä on vähän maailmat mullistuneet, kun erosin viisi vuotta kestäneestä suhteesta, asuin yhdessä exäni kanssa kunnes pääsin muuttamaan omilleni, aloitin uuden suhteen ja koko tämän ajan olen tehnyt töitä niska limassa k-marketin kassalla opiskelujen ohella. Nyt olen tosiaan päässyt muuttamaan vihdoin ja inspiraatio alkaa palailla! Syvät anteeksipyynnöt niille jotka ovat lukuja odottaneet!

Vastailen viimeaikojen kommentteihin pikapuoliin, ja kunhan saan luettua tuon vanhan tekstin kertaalleen läpi ja selviteltyä muistiinpanoista että mihin jäinkään, niin alkaa taas tulla uusia lukujakin Kiitokset Finin suomimiittiläisille, jotka ystävällisesti parkkeerasivat aivan työpaikkani oven eteen ja herättivät minut finikoomastani Palaillaan asiaan, mulla alkaa huomenna kesäloma! :3

[Miriam]

Hitsi miten pahaan kohtaan julkaisuintoni nyykähti :/ Nyt tuo riita sai suhteettoman suuret mittasuhteet kun jatkoa sai odottaa näin kauan.  Tässä kuitenkin uusi luku jossa alkaa viritä jotain jännää :3 Kiitos kaikille kommentoijille kehuista ja rakentavasta palautteesta ja typojen ilmiantamisista! Upeaa miten hyvin olette vastaanottaneet tämän ficin

Syvä pahoitteluni hitaudestani.

Luku 22
”Eikä kysellyt?” Mary naurahti epäuskoisesti sängyllään. Lily katsoi häntä huvittuneena. Hän oli juuri palannut kirjastosta heidän makuusaliinsa, ja kertonut, että Smith oli kysellyt Marya.
”Kyllä kyseli, hän taitaa olla oikeasti kiinnostunut sinusta”, hän virnisti.
”Hän on luihuinen!” Mary ähkäisi näyttäen kauhistuneelta.
”Niin?”
”No hän on Luihuisen kapteeni, hän yrittää kuitenkin vain udella tietoa meidän joukkueesta!”
”Luihuisen ja Rohkelikon välinen peli meni jo, ja hän lopettaa Tylypahkassa ennen seuraavaa”, Lily nauroi. ”Hän on oikeasti ihan mukava kaveri”.
”Kuka on?” Nellie huikkasi astuessaan sisään oleskeluhuoneeseen.
”Alex Smith!” Lily virnisti, ja nauroi Marylle, joka pyöritteli silmiään.
”Hänhän on luihuinen?” Nellie sanoi yllättyneenä, Lily huokasi raskaasti.
”Ihan totta, onko sillä väliä?” hän puuskahti.
”No ei kai, mutta..” Nellie aloitti epävarmana. Lily keskeytti hänet nopeasti.
”Luihuisia ei pitäisi arvostella äänekkäimpien jäsentensä mukaan. Smith sanoi itse niin”.
”Sinä olet tosissasi?” Mary kysyi kulmat koholla.
”Niin olen, Smith on oikeasti hyvä tyyppi. Hän on nimittänyt minua kohta viisi vuotta lempirohkelikokseen, mutta asemani taitaa olla mennyttä nyt kun hän on iskenyt silmänsä sinuun”, Lily virnisti ja väisti tyynyä, jolla Mary yritti heittää häntä.
”Oletko sinä ihastunut häneen?” Nellie kysyi yllättäen.
”En sentään”, Lily hymyili.

”Miksi hän muuten tuli juttelemaan sinulle, eikä tullut kysymään minulta suoraan?” Mary kysyi kulmat kurtussa. ”Luihuismaista pelkuruutta”.
”Ehkä juuri tuon takia. Myönnä pois, että olet vähän ennakkoluuloinen. Etkä ole ollut erityisen hienovarainen mielipiteidesi suhteen”, Lily vastasi vakavammin.
”No minusta se on luihuismaista pelkuruutta, jos ei uskalla jutella tytölle josta on kiinnostunut”, Mary vastasi kevyesti.
”Jos se määrittelee Luihuisen, ihmettelen miten muissa tuvissa on poikia ollenkaan”, Anne totesi saavuttuaan makuusaliin hiuksiaan kuivaten.
”Vain rohkelikot ovat tarpeeksi tyhmänrohkeita hypätäkseen pää edellä jyrkänteeltä. Luihuinen tarkastaa aina ensin mitä alapuolella on”, Lily virnisti, saaden ystäviltään kummeksuvia katseita. ”Niin Severus sanoisi”, hän lisäsi punastuen hieman.
”Miten teillä kahdella menee?” Anne kysyi kuin ohimennen, mutta Lily tiesi hyvin, mitä hän tarkoitti, ja punastui entistä pahemmin.
”Mitä? Et kai vaan salaa meiltä jotakin?” Mary ähkäisi huomattuaan Lilyn hehkuvat posket.
”Minä… Me…”
”Et ole tosissasi?” Nellie huudahti ja istahti Lilyn viereen sängylle. Jostain syystä tyttöjen reaktio ärsytti häntä suunnattomasti. Nellie oli epäuskoinen, ja Mary suorastaan vihainen. Anne ei sentään sanonut mitään, mutta toisaalta hän oli ainut, joka tiesi Lilyn tunteista etukäteen. Hän veti syvään henkeä.

”Okei. Suutelin häntä muutama päivä sitten, ja nyt me –”, Lily aloitti kiukkuisena, mutta Mary keskeytti hänet.
”Seurustelet wannabe kuolonsyöjän kanssa?!” Mary huudahti kauhistuneena.
”Ei hän –”, Lily yritti, mutta joutui taas keskeytetyksi.
”Vaikkei olisikaan, niin ei hän silti ole mikään unelmien poikaystävä”, Nellie totesi. Lily kiristeli hampaitaan. Nellie osasi joskus olla uskomattoman pinnallinen.
”Hiljaa kumpikin!” Hän töksäytti. ”Hän ei ole rupeamassa kuolonsyöjäksi, enkä tosiaankaan välitä siitä ettei hän ole mikään kansikuvapoika”.
”Oletko sinä ihan varma tästä?” Anne kysyi huolestuneena.
”Minä… olen minä”, Lily vastasi. Kyllä hän oli varma, vaikka tilanne toisaalta kauhistuttikin häntä. Hän Rakasti Severusta, ja luotti tähän, kaikesta huolimatta. Tilanne oli heille molemmille kuitenkin uusi.
”Minusta sinun ei kyllä pitäisi. Sinä ja minä emme ole hänelle muuta, kuin kaksi kuraveristä!” Mary totesi viileästi.
”Minusta hän on pelottava”, Nellie totesi, kuin itsestään selvänä asiana.
”Älkää viitsikö. Minä rakastan häntä, hän on ollut läheinen ystäväni lapsuudesta asti, ja… Kun hänet oppii tuntemaan, hän on oikeasti todella –”
”Tunnetko hänet oikeasti?” Mary keskeytti Lilyn jälleen, eikä hän kyennyt peittämään ärtymystään.
”Tunnen minä”, hän vastasi viileästi.
”Sinä siis ihan totta seurustelet Severus Kalkaroksen kanssa?” Nellie kysyi epäuskoisena.
”Minä… no en ole ihan varma, että seurustellaanko me. Ei me olla oikeastaan puhuttu asiasta, mutta kyllä me taidetaan olla enemmän kuin ystäviä”.
”Haluatko sinä seurustella hänen kanssaan? Ja entä hän, haluaako hän –”, Anne aloitti epävarmasti. Hän oli selvästi huolissaan, ja jostain syystä sekin ärsytti Lilyä.
”Minä haluan kyllä… ja uskon, että hänkin haluaa”, hän vastasi ja heittäytyi pitkäkseen.
”Voi luoja”, Mary totesi ytimekkäästi.
”Ihan totta, voisitte olla vähän vähemmän negatiivisia!” Lily ähkäisi tuijottaen pylvässänkynsä kattoa.
”Miten sinä aiot… jatkaa tästä eteenpäin? Hänen kanssaan siis?” Nellie kysyi, yrittäen selvästi kuulostaa positiiviselta, mutta hänen äänensävystään kuulsi läpi selvästi kuinka ajatus epäilytti häntä.
”Pyysin häntä sinne Kuhnusarvion kykyjenetsintäiltaan”, Lily vastasi koettaen olla ärsyyntymättä.
”Anteeksi vaan, mutten osaa kyllä kuvitella häntä romanttisille treffeille”, Nellie tirskahti.
”Sinä nyt olet toivoton romantikko”, Mary virnisti. ”Mutta minä olen realisti, ja olen silti samaa mieltä kanssasi”.

”Me ollaan jo valmiiksi läheisiä toisillemme, ei me tarvita mitään kiusallisia ensitreffejä. Enkä minä etsi mitään punastelevaa kädestäpitelijää, tai komeaa sankaria. Haluan poikaystävän, joka saa minut nauramaan, ja jonka kanssa voin tehdä yhdessä kaikkea hölmöä”, Lily virnisti. Hän halusi vaihtaa puheenaihetta, muttei tiennyt miten tekisi sen aiheuttamatta epäilyksiä. Hän halusi tyttöjen tietävän, että hän oli varma siitä, mitä halusi.
”Sinä taidat olla tosissasi”, Mary totesi yhtäkkiä hieman hämmästyneenä.
”Jep”, Lily tokaisi takaisin.
”No jos sinä olet varma, niin hyvä on”, Anne totesi ja asteli omalle sängylleen.
”No joo, kai me kestetään se, mutta ihan totta.. Hän ei ole mitenkään –”, Mary aloitti, mutta Lilyltä alkoi loppua kärsivällisyys.
”No onneksi minä olen hänen kanssaan, ettekä te”, Lily vastasi.  ”Ja nyt vaihdetaan puheenaihetta. Nellie, miten sinun ja Jacobin treffit menivät?”

***

”Tervetuloa Kalkaros, tervetuloa! Istuhan alas, niin katsotaan”, Kuhnusarvio puheli touhukkaana ja viittoi Severusta istumaan pöytänsä ääreen. ”Mitä sinulle kuuluu, poikaseni?”
”Ihan hyvää”, Severus mutisi ja istui pöydän ääressä olevaan nojatuoliin.
”Hienoa, hienoa! Noniin, tiedät varmasti, että tämän keskustelun aiheena ovat sinun tulevat opintosi. Kerrohan, minkälaisia ammattihaaveita sinulla on?” Kuhnusarvio kysyi istuuduttuaan pöytänsä taakse pergamenttinippu käsissään.
”En tiedä, professori”, Severus vastasi vältellen. Häntä ei erityisemmin kiinnostanut keskustella asiasta Kuhnusarvion kanssa.
”No kerrohan sitten, mikä on lempiaineesi? Minulla on tässä lista koetuloksistasi, ja näyttää siltä, että olet menestynyt erittäin hyvin pimeyden voimilta suojautumisessa ja loitsuissa. Olet saanut myös hyviä tuloksia taikajuomista, neiti Evansilla on ollut hyvä vaikutus sinuun”, Kuhnusarvio hymyili ystävällisesti vinkaten silmää, mutta Severus puristi käsiään nyrkkiin. Hän oli saanut aivan yhtä hyviä arvosanoja liemissä, kuin suojautumisessa ja loitsuissakin. Ja edelleen hänen opettajansa kuvitteli, että hänen liemitaitonsa johtuivat siitä, että Lily auttoi häntä..
”Hän on –”
” –  erittäin taitava noita, syntyperästä riippumatta!” Kuhnusarvio keskeytti hänet ystävällisen tiukasti, saaden Severuksen entistä kiukkuisemmaksi.
”Tiedän!” hän tiuskaisi. ”Mutta hän ei ole auttanut minua”.
”Me luihuiset olemme ylpeitä”, professori totesi ja vinkkasi jälleen silmää. ”Ymmärrän sinua kyllä, mutta ei ole mitään syytä hävetä sitä, että tarvitsee joskus apua!”

Kuhnusarvio hymyili edelleen, mutta Severus ei hymyillyt takaisin. Hän oli koko ikänsä kestänyt monenlaista vähättelyä, mutta tällainen hyväntahtoinen ’ei siinä ole mitään hävettävää, että olet surkimus’ -asenne tuntui erityisen inhottavalta.
”Kerrohan, mitä haluaisit tehdä koulun jälkeen?”
”Minä…” Severus aloitti, muttei oikein tiennyt mitä sanoisi. Häntä ei huvittanut yhtään kertoa Kuhnusarviolle omista haaveistaan. ”Haluaisin tutkia taikuutta.. ja ehkä kehitellä vastakirouksia”, hän lopulta sanoi lyhyesti.
”Sinä haluaisit siis jatkaa opintojasi vielä Tylypahkan jälkeenkin? Nykynuoret haluavat useimmiten vain nopeasti työelämään”, Kuhnusarvio sanoi pohtivasti. Severus nyökkäsi, ja Professori jatkoi: ”Taikajuomien, Suojautumisen ja loitsujen lisäksi suosittelisin, että jatkaisit ainakin muodonmuutoksia, riimuja ja ehkä historiaa”.
”Kyllä”, Severus vastasi ykskantaan. Juuri ne aineet, jotka hän olisi valinnut muutenkin. Hän ei ymmärtänyt mitä hyötyä koko keskustelusta oli.

”Hienoa, hienoa. Ja nyt, muutama neuvo tulevaisuuden varalle: Onko sinulla minkäänlaisia suhteita velhomaailmassa? Käsittääkseni et ole ollut yhteyksissä Prinssin sukuun?”
”En ole”, Severus vastasi tiukasti. ”Enkä minä tarvitse –”
”Olen pahoillani, mutta toivomasi kaltaiset korkean koulutuksen opiskelupaikat ja tutkimustehtävät ovat kiven alla, ja ne menevät usein suhteiden tai kaljuunoiden avulla puhdasverisille, tai rikkaiden velhosukujen jäsenille. Se on nykyään jo helpompaa, kuin minun aikanani, mutta –”
”Minulla ei ole mahdollisuuksia”, Severus täydensi katkerana.
”En minä sanonut niin, en toki. Tällaiseen koulutukseen ja työhön pääsee myös, mikäli osoittaa suurta lahjakkuutta. Sinun täytyy työskennellä kovasti sen eteen, ja jos mahdollista, ystävystyä oikeiden ihmisten kanssa”.

Severus mietti tilannettaan katkerana. Siinä Kuhnusarvio istui pöytänsä ääressä tyytyväisenä, ja neuvomassa häntä kuinka hänen kannattaisi tehdä töitä ja ystävystyä oikeiden ihmisten kanssa. Ja samalla mies järjesteli pienelle eliittiporukalleen ties minkälaisia mahdollisuuksia luoda suhteita. Se oli niin epäreilua! Miksei kukaan voinut huomioida joskus hänenkin osaamistaan, ja tarjota hänelle mahdollisuuksia?
”Oletko sinä kokeillut loitsia äänettömästi?” Kuhnusarvio kysyi yllättäen.
”Mitä? Olen minä jotain helppoja, kuinka niin?” Severus kysyi hämmentyneenä.
”Hienoa hienoa, monet aloittavat niiden kokeilemisen vasta kuudentena vuotena. Muistelin vain, että äitisi osasi myös käyttää äänettömiä loitsuja sinun ikäisenäsi. Hänellä ei valitettavasti ollut juurikaan ystäviä koulussa. Hän oli kovin ujo, ja hän oli joidenkin mielestä hiukan pelottava”.
”Miten niin?!” Severus kysyi ärtyneenä.
”Sinun isoisälläsi oli melkoinen maine silloin, ja sen lisäksi oppilaiden keskuudessa huhuttiin, että Eileen olisi osannut lukea ajatuksia. Varmasti vaikeaa nuorelle tytölle, vaikka eihän se tietenkään totta ollut”, Kuhnusarvio sanoi pahoittelevan näköisenä. Severus ei vastannut mitään.
”Ehkä hän halusi juuri siksi pois velhomaailmasta”, professori totesi hajamielisesti. ”Mutta taisimme kyllä eksyä vähän aiheesta. Meissä vanhoissa opettajissa on valitettavasti se ongelma, että me muistamme oppilaidemme vanhemmat, ja meillä on paljon tarinoita kerrottavana”, Professori hymyili jälleen. Severuksen teki mieli lyödä jotakin. ”Noniin, eiköhän tämä ollut tässä. Odotan näkeväni sinut myös liemien S.U.P.E.R kurssilla, ja toivon, että V.I.P kokeesi menevät hyvin. Noniin, onnea matkaan!”
Severusta ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan hän nousi nopeasti tuolilta, heitti laukkunsa olkapäälleen ja poistui huoneesta. Ainut asia, joka ammatinvalintakeskustelusta oli jäänyt hänelle käteen, oli tieto siitä, ettei hän ollut tarpeeksi hyvä pärjätäkseen ilman suhteita. Eikä edes tarpeeksi hyvä saamaan opettajaltaan apua näiden suhteiden muodostamiseen. Severus inhosi itsesääliä, ja potkaisi itseään henkisesti: vielä hän näyttäisi.
Ja Lily. Severus ei oikein ymmärtänyt mitä viimepäivinä oli oikein tapahtunut. Lily oli suudellut häntä, sen jälkeen suuttunut hurjasti Greyn onnettomuuden takia, ja jättänyt sitten suuttumatta kurpitsaillan suudelman vuoksi… Ja Lily oli sanonut rakastavansa häntä. Lily oli toki sanonut niin usein ennemminkin, mutta… Lily Evans oli sentään suudellut häntä vapaaehtoisesti. Ja se, mitä Lily oli kertonut hänelle hetki sitten kirjastossa… Ehkä päivä ei ollut ihan surkea kuitenkaan.
Tai ehkä sittenkin. Severus havahtui ajatuksistaan ja huomasi kelmien astelevan käytävää pitkin häntä kohti. Musta käveli kädet kaavun taskussa Lupinin vierellä, ja Potter ja Piskuilan naureskelivat jollekin keskenään. Severuksen teki mieli kääntyä kannoillaan ja palata takaisin, mutta ei hän voinut antaa kelmien luulla, että hän olisi pelkuri.
”Kukas meillä täällä on”, Sirius Musta hihkaisi kohotettuaan katseensa, kuulostaen raivostuttavan pirteältä. Severus jätti heiton huomiotta, ja jatkoi määrätietoisesti eteenpäin.
”Mihinkäs tuollainen kiire?” Potter kysyi astuen hänen eteensä.  ”Eikös Luihuisten ammatinvalintakeskustelut alkaneet tänään? Sieltäkö sinä olet noin nyrpeällä naamalla tulossa?”.
”Pää kiinni, Potter!” Severus ärähti, vaikka tiesi sen turhaksi.
”Oho, kovis”, Piskuilan nauroi. ”Evans ei valitettavasti ole nyt täällä puolustamassa sinua”.
”En minä tarvitse kenenkään apua!” Severus vastasi vihaisesti.
”No ei hänkään ihmeitä voi tehdä. Kerrohan, mikä sinusta tulee isona?” Piskuilan virnuili leveästi.
”Ehkä Voro ottaa sinut oppipojakseen? Sinä tunnut tykkäävän meidän perässä hiippailemisesta”, Musta totesi levitellen käsiään. Severus veti syvään henkeä, yritti rauhoittua, epäonnistui, ja menetti malttinsa.
”Minä toivon todella, että minun tulevaisuudellani  ei tule olemaan yhtään mitään tekemistä teidän kanssanne!” hän sanoi jäätävästi ja puristi taikasauvaansa. Yksi sana, yksi vain, niin koko porukka oppisi jättämään hänet rauhaan. Yksi sana, ja hän saisi potkut koulusta.

”Turha toivo. Jos sinä seurailet ääliöystäviäsi vielä koulun jälkeen, me tapaamme vielä. Minusta tulee aurori!” Potter sanoi ylpeänä. ”Kukaan järkevä velho tai noita ei liity pimeyden joukkoihin. Järki ei toisaalta taida olla Luihuisten tärkein ominaisuus”.
”Turpa kiinni! Te olette yrittäneet tappaa minut jo kerran, ja se on kerta enemmän, kuin kukaan Luihuisista!” Severus sylki, ja osoitti sauvallaan Lupinia. ”Jos joku meistä kuuluu pimeyden joukkoihin, niin ihmissusi!”.


Lupin jähmettyi, ja Severus avasi suunsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä yhtään mitään, sillä samalla hetkellä hän paiskautui käytävän seinää vasten ja lysähti maahan. Taikasauva kirposi hänen otteestaan ja kolahti lattialle. Lupin seisoi edelleen paikalleen jähmettyneenä, suorastaan kauhistuneena. Sietääkin.
”Jätä Remus rauhaan, hänellä ei ollut mitään tekoa sen asian kanssa”, Potter ärähti seistessään Severuksen yläpuolella. Severus näki punaista. Ei mitään tekoa sen kanssa? Ai ei vai?
”Ai hänkö ei olisi tappanutkaan minua, jos olisin jäänyt katsomaan?” Severus ärähti, ja heittäytyi kohti taikasauvaansa.
”Pää kiinni, rasvasilli”, Piskuilan totesi ja heitti yksinkertaisen hylkimisloitsun Severuksen sauvaan. Sauva pyörähti kauemmaksi, eikä Severuksella ollut mitään toivoa saada sitä kiinni. Silloin Lupin astui myös heidän luokseen.
”Älkää, hän on oikeassa”, Lupin sanoi tiukasti.
”Älä viitsi kuutamo, sinä et ollut millään tavalla vastuussa tekemisistäsi silloin”, Musta tokaisi.
”Mutta sinä olit”, Lupin totesi huokaisten. Kyseinen keskustelu oli ilmiselvästi käyty joskus aiemminkin.  Lupin kumartui Severusta kohti, ja ojensi kättään. Severus ei ottanut apua vastaan.
”Painu helvettiin”, hän ärähti ja nousi jaloilleen.
”Tuo ei ollut kovin kilttiä”, Musta sanoi, kuin pikkulapselle. Lupin kohautti olkapäitään ja astui askeleen taaksepäin. 
”Jätetään hänet sitten metsästämään sauvaansa”, hän ja kääntyi lähteäkseen.
”Kuutamo, sinä olet aivan liian kiltti ja ymmärtäväinen”, Musta virnisti ja tökkäisi ystäväänsä kylkeen. Hetken Severus luuli, että muut jäisivät vielä nöyryyttämään häntä mutta muutaman halveksivan katseen jälkeen loputkin kelmit poistuivat paikalta. Severuksen teki mieli hyökätä heidän kimppuunsa, vaikka paljain käsin, mutta hän tiesi mitä siitä seuraisi. Hän olisi yksin neljää vastaan. Ja hänen sauvansa vältteli häntä edelleen, pysyen juuri sopivasti muutaman tuuman päässä hänestä. Ulottumattomissa.


------

A/N: VIELÄKÄÄN ei päästy söpöilyyn saakka. Söpöilyn kirjoittaminen on muuten hankalaa jos ei halua olla yli-imelä  Katsotaan mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

[Emmy]

Oi, laitoit vihdoin jatkoa tähän:) Tämä oli vähän tälläinen täyteluku, mutta kelpaa kuitenkin.

Juuri Kuhnusarvion tapaista tuollainen toisten suosiminen. Toisille järjestetään mahtavia tilaisuuksia ja toisille vaan kerrotaan että ei mahollisuuksia. Ja päivähän paranee kelmien kanssa keskustellessa:D Odotan enemmän seiskavuotta, että kelmit saist suuremman roolin. Osaat niin hyvin kirjottaa niistä! Mutta siis kiva ettet tehny niistä mitään täysidiootteja, vaan että jättivät severuksen rauhassa jahtaamaan sauvaansa:D

[Miriam]

Emmy, tack <3

Luku 23

”No sinähän näytät kurjalta, mitä on tapahtunut?” Lily kysyi heidän kävellessä järven ympäri vievällä polulla. Severus kohautti olkapäitään.
”Sitä tavallista. Kuhnusarvio oli itse ystävällisyys, ja kelmit kusipäitä”, hän mutisi vastaukseksi. Hylkimisloitsu oli heikentynyt noin vartissa, mutta sitä ennen moni oli ehtinyt huomata ja naureskella hänen yrityksilleen saada sauvansa kiinni.
”Auts. Miten ammatinvalintakeskustelu meni?”
”Ajanhukkaa. Hän käski valita ne kurssit jotka olisin valinnut muutenkin”, Severus tuhahti. Ja muistutti sen lisäksi, että minulla ei ole mahdollisuuksia päästä korkeaan koulutukseen ilman suhteita tai rahaa, Severus ajatteli mielessään. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Lily ei voisi häntä siinä asiassa auttaa.
”Mitäs kelmit sitten tekivät?” Lily kysyi katsellen järvelle päin. Tuuli pörrötti hänen punaisia hiuksiaan kevyesti. Severus pyyhkäisi omat suortuvat silmiltään.
”Sitä tavallista”, hän sanoi haluten kipeästi vaihtaa puheenaihetta. Hän ei halunnut puhua surkeasta iltapäivästään, kun he olivat pitkästä aikaa kahden jossain muualla kuin kirjaston nurkassa. ”Mitä sinulle kuuluu?”  hän kysyi.
”Kerroin tytöille siitä suudelmasta”, Lily totesi hymyillen ujosti. Severus pysähtyi yllättyneenä.
”Niinkö? Ihme, että olen yhä hengissä”, hän vastasi ja irvisti sitten. Miksei hän voinut koskaan sanoa mitään ystävällisempää, romanttisempaa? Jotain.

Lily purskahti nauruun hänen vierellään.
”Sinun pitäisi opetella tuntemaan heidät, he ovat oikeasti tosi mukavia”, hän totesi.
”Väitätkö sinä, että he sietäisivät minua?”  Severus vastasi kuivasti.
”Sinä et ole antanut heille mahdollisuutta tutustua sinuun”, Lily vastasi varmana. Severus pyöräytti silmiään.
”Koska sinun ammatinvalintakeskustelusi on?” hän kysyi puheenaihetta vaihtaakseen.
”Ensiviikolla. Haluaisin opiskella lisää taikajuomia, mutta juomamestarin koulutukseen on jästisyntyisen vaikea päästä. Päädyn varmaan ministeriön koulutusohjelmaan, ja työskentelemään tylsässä toimistotyössä, kunnes joku alkaa ottaa jästisyntyiset tosissaan muuallakin, kuin sihteereinä”, Lily totesi vaisusti. ”Joko sinä olet päättänyt mihin pyrit koulun jälkeen?”
”Taiantutkijaksi ehkä, mutta se vaatii korkeaa koulutusta, ja sinne on puoliverisenkin vaikea päästä”, Severus vastasi. Hän ei halunnut puhua siitä. Sen sijaan hän katseli Lilyä, ja toivoi, että he puhuisivat jostain muusta. Esimerkiksi siitä, mitä heidän välillään oli tapahtumassa.

”Olen jostain syystä kuvitellutkin sinut tulevaisuudessa satojen paksujen kirjojen ja pergamenttikääröjen ympäröimänä”, Lily hymyili hänelle. Severus irvisti.
”Ei kovin kunniakasta tai loistokasta”, hän mutisi. ”Potter haluaa auroriksi”, hän jatkoi hampaidensa välistä. Mokomat punakaavut, ministeriön ihaillut ja kunnioitetut sotilaat.
”Niin kuulin. Mietin sitä uraa itsekin, mutta en ole erityisemmin kiinnostunut vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Ja aurorit saattavat joutua tappamaan.. ei minusta olisi sellaiseen”, Lily totesi.
”Mutta pääsisit taistelemaan suuren ja mahtavan Dumbledoren ja kunnioitettavan ministeriön puolesta”, Severus vastasi äkäisemmin, kuin oli tarkoitus.
”Ja jästien ja jästisyntyisten”, Lily vastasi, ja katsoi Severusta tiukasti.
”Potterin kanssa”, Severus murahti ennen, kuin ehti estää itseään. Lilyn vihreissä silmissä häivähti huvittuneisuus.

”Älä viitsi, Sev. Ei minusta tule auroria. Ja minä olen täällä sinun kanssasi, en Potterin”, tyttö hymyili tietäväisesti saaden Severuksen pelkäämään punastumista.
”Niinhän sinä olet”, hän sanoi. ”Tappeleminen ei siis ole sinun juttusi vai? Kukaan, joka on saanut osuman sinun kirouksistasi, ei epäile ettetkö olisi hyvä siinä”.
”Älä vitsaile tuollaisista! Ja sitä paitsi, en ole kironnut sinua sitten neljännen vuoden!”
”No nyt on vasta viides menossa, ei siitä niin kauaa ole”, Severus naurahti ja sai Lilyltä murhaavan katseen.
”Haluatko, että korjaan asian?” hän kysyi vihreät silmät viiruina, mutta purskahti sitten nauruun. ”Sinä olet aivan mahdoton”.
”Minä? Sinä olet meistä se Rohkelikko”, Severus virnisti, ja sai Lilyn pyörittelemään silmiään.
”Sinä et ole koskaan pelännyt sanoa asioita suoraan”, hän hymyili. ”Siitä minä sinussa pidän kaikkein eniten”.
”Et sinäkään mielipiteitäsi erityisemmin salaile”, Severus vastasi.
”Me sovimme hyvin toisillemme”, Lily totesi ja puristi Severuksen kättä.
”Tai ajamme toisemme hulluuden partaalle”.


”Mitä meidän pitäisi sinun mielestäsi tehdä?”  Lily kysyi yllättäen. Severus hätkähti.
”Minkä suhteen?”
”Meidän suhteen”, Lily vastasi hymyillen jälleen ujosti. Miksi Lily vaikutti epävarmalta? Ei Lily ollut koskaan epävarma! Severus otti Lilyä kädestä kiinni, ja hymyili, kun ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut.
”Harvemmin sinut saa sanattomaksi, pitäisikö minun pelätä?”  Lily kysyi katsellen Severusta tutkivasti.
”Mietin vain, että mihin olet lyönyt pääsi”, hän yritti vitsailla, Lily pyöräytti silmiään ja kiersi kätensä Severuksen ympärille.
”Olen tosissani”, hän totesi ja suuteli Severusta. Se suudelma ei ollut samalla tavalla hätäinen ja yllättävä, kuin aiemmat, ja ensimmäistä kertaa Severus vastasi suudelmaan. Se ei ollut aivan sellaista, millaiseksi hän oli sen kuvitellut. Se oli itse asiassa aika kömpelöä, heidän nenänsä osuivat toisiinsa ja Severus tunsi punastuvansa jopa pahemmin, kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta silti. Lily oli siinä, painautuneena hänen rintaansa vasten, maistui huulirasvalta ja tuoksui päärynänkukilta. 

Lily pujotti sormensa Severuksen hiuksiin, saaden hänet värähtämään. Hän kuuli mielessään ne lukuisat ”rasvalettiruikuttaja” -huutelut. Miksi Lily haluaisi.. miksi kukaan.. Severus astui askeleen taaksepäin.
”Miksi? Miksi minä, ja miksi…nyt?”  Severus kysyi, kun ei voinut enää olla kysymättä. Lilyn posket punoittivat.
”Sinä et haluaisi? Ihan totta, kyllä sinä voit sen minulle sanoa, minä –”
”Ei!”  Severus sanoi nopeasti, ja kiitti jumalia siitä, että ainakaan hän ei punastunut koskaan yhtä helakasti, kuin Lily. ”En minä sitä, kyllä minä haluan”, hän sanoi hiljaa, korvat punoittaen. Hän olisi halunnut sanoa paljon muutakin. Kuinka pitkään hän oli toivonut, haaveillut ja pelännyt.. Mutta ei hän ollut valmis tunnustamaan sellaista, ei vielä.
”Hyvä”, Lily huokasi ja hymyili sitten. ”Minä pelkäsin, että sinä suhtautuisit minuun, kuin siskoon… Tai välttelisit, koska olen jästisyntyinen”.
”Sinä et vieläkään luota minuun siinä asiassa?”  Severus kysyi hiljaa. Hän halusi uskoa, ettei sillä ollut merkitystä, mutta ajatuskin siitä, mitä muut luihuiset sanoisivat.. Lily halusi olla hänen kanssaan, sitä hän oli toivonut jo pitkään. Mutta se todennäköisesti tarkoittaisi, että pian Lily olisi hänen paras, mutta ainoa ystävänsä. Severus tyrkkäsi määrätietoisesti sellaiset ajatukset mielestään.
”Minä… Minä luotan sinuun. Olen ajatellut tätä asiaa paljon, ja vaikka tänä vuonna on tapahtunut paljon asioita etkä sinä.. No, sinäkin olet ollut jollain tavalla niihin osallinen. Mutta oletko sinä tehnyt muuta kuin luottanut ystäviisi? Sinun ei olisi pitänyt tuoda niitä kirjojasi kouluun ollenkaan, mutta –”
”Minä en käyttänyt niitä loitsuja”.
”Niin. Ja siksi.. vaikka olen edelleen sitä mieltä, että sinun olisi pitänyt arvata mihin ne tietyt tyypit pystyvät, niin silti. Ehkä minä olen liian rohkelikko, ajattelen enemmän sydämellä, kuin järjellä”, Lily virnisti hieman jännittyneesti.

Severus huokasi. Hänen olisi varmaankin pitänyt tuntea enemmän syyllisyyttä niistä kaikista kerroista, kun pojat käyttivät hyväkseen hänen loitsujaan, mutta ei hän osannut. Hän nautti siitä, että hänen osaamistaan arvostettiin, harvat arvostivat.
”En minä hyväksy kaikkea, mitä he tekevät”, Severus mutisi hiljaa, ja Lily puristi hänen kättään ja hymyili.
”Onneksi kesälomaan on enää kaksi kuukautta. Kesällä ollaan taas vain me kaksi, ei läksyjä, ei valvojaoppilastehtäviä, ei typeriä tupien välisiä ennakkoluuloja.. Hitto, joskus olen jopa yllättänyt itseni toivomasta, että olisin päätynyt Luihuiseen. Että meillä olisi enemmän yhteistä aikaa”, Lily virnisti.
”Ennemmin Dumbledore ja McGarmiwa päätyisivät yhdessä käsi kädessä Luihuiseen, kuin sinä”, Severus totesi vakavana saaden Lilyn purskahtamaan nauruun.
”Sinä uskoit ennen lajittelua, että päätyisin luihuiseen”, hän sanoi.
”Toiveajattelua vain. Olit jo pienenä melkoinen maailman pelastaja ja yllytyshullu. Luihuiset ovat harkitsevampia”.
”Tiedätkö, miten pitkään minä olen harkinnut tunteideni kertomista sinulle?”  Lily virnisti. ”Harkitsin useamman vuoden, joten enköhän sillä määrällä pääsisi kepeästi Luihuiseen”.
”Vuosia?”  Severus ähkäisi yllättyneenä.
”No ehkei sentään”, Lily vastasi vakavempana. ”Mutta melkein. Minun vain kesti jonkin aikaa tajuta mitä haluan”.
”Ja sitten valitsit minut”, Severus sanoi teeskennellyn kauhistuneena. Lily nauroi jälleen. Tylypahkan piha, ja pihalla kuljeskelevat ihmiset näkyivät jo, ja Lily päästi irti Severuksen kädestä.

”Et halua näyttäytyä julkisesti minun kanssa?”  Severus kysyi terävästi, vaikka toisaalta olikin hieman helpottunut, ettei pihan nurkassa seisoskellut Luihuisryhmä ollut nähnyt heitä. He saisivat tietää joskus, mutta eivät vielä.
”En minä halua pitää tätä minään likaisena salaisuutena”, Lily sanoi tiukasti, mutta jatkoi sitten rauhallisemmin: ”Mutta en halua, että Tylypahkan juorumylly jauhaa meidät kappaleiksi ennen, kuin itsekään tiedämme mitä tapahtuu. Minun ystäväni tietävät kyllä, entä sinun?”
”Eivät he vielä.. Mutta haluaisin nähdä Potterin ilmeen, kun hän kuulee.. tosin hän kyllä varmaan paiskoisi minut seinille siitä hyvästä”, Severus virnisti, välttäen Lilyn kysymyksen.
”Se on yksi syy, miksen halua vielä levittää tätä asiaa. Haluan, että meillä on aikaa tutustua tähän rauhassa. Ja se ei onnistu, jos Potter toistaa saman episodin, kuin syksyllä junassa. Ja silloin hän vain luuli, että me seurustellaan..”, Lily pyöritteli silmiään.

”Me taidetaan nähdä seuraavan kerran vasta niissä Kuhnupippaloissa?”  Severus totesi hieman harmistuneena linnan lähestyessä. Seuraava viikko olisi täynnä ohjelmaa ja läksyjä, ja viikonloppuna olisi Rohkelikon ja Korpinkynnen välinen huispauspeli. Luihuinen johti pisteissä. Ja sen jälkeen olisi pääsiäisloma.
”Oletko jäämässä pääsiäislomaksi taas koululle?”  Lily kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Luultavasti, mitä muutakaan?”  Severus vastasi hämmästyneenä, olkiaan kohauttaen.
”Meillä on kyllä lomaksi aika paljon läksyä, enkä ajatellut itsekään lähteä kotiin, mutta mietin, että.. mitä jos mentäisiin muutamaksi päiväksi?”
”Tulisin teille vai? Petunia ja äitisi olisivat varmaan innoissaan”,  Severus irvisti. Hän pystyi hyvin kuvittelemaan sen seuraukset.
”No voithan sinä yöpyä kotonasi pari yötä? Mieti nyt, oltaisiin niin kuin kesällä. Voitaisiin viettää aikaa yhdessä ilman, että kukaan vetää hernettä nenään”, Lily yritti, ja lopulta Severus myöntyi.
”No jos pari päivää.. Ainahan voi toivoa, että isä on jossain muualla.”
”Selvä!”  Lily sanoi innoissaan. ” Laitellaan vaikka pöllöjä asiasta vielä, jos ei ehditä tapaamaan. Minä olen varmaan aika kiireinen huispauspeliin saakka”.
”Joko suostut pukeutumaan vihreään katsomossa?”  Severus kysyi, ja nauroi Lilyn murhaavalle katseelle.
”Eihän Luihuinen edes pelaa seuraavassa pelissä”, hän vastasi silmiään pyöritellen.
”Mutta huispauspokaali on jo käytännössä meidän”, Severus  totesi .
”Joissain asioissa sinä olet kyllä aivan liian itsevarma”, Lily virnisti, ja heilautti kättään hyvästiksi, kun he erosivat linnan ovella.

Severus jatkoi matkaansa pihalla seisoskelevien Luihuisten luokse hymyillen itsekseen. Lily oli valinnut hänet, kaikesta huolimatta. Ja he olivat suudelleet. Hänen onneaan varjosti ainoastaan jästisyntyisyys, ja se miten se vaikuttaisi hänen Luihuiskavereidensa suhtautumiseen. Hän ei kertoisi siitä vielä heille, mutta joskus kyllä. Severus tervehti ystäviään, liittyi heidän seuraansa ja haaveili tulevaisuudesta, jossa häntä arvostettaisiin niin, ettei kukaan enää välittäisi kenen kanssa hän seurustelisi.

***

Lily istui sängyllään pyöritellen sulkakynäänsä. Hän hymyili itsekseen, ja mietti miten aloittaisi Severuksen kirjeen. He eivät olleet nähneet moneen päivään, kuin ohimennen. Nytkin, kun Lilyllä olisi ollut vapaailta, oli Severuksella tulossa yöllinen tähtitiedon tunti, johon piti valmistautua. Hän pohti, mainitsisiko, että Rohkelikolla oli Korpinkynnestä saavutetun voiton jälkeen mahdollisuus huispauspokaaliin, ja että vaikkei olisikaan, Luihuinen saattaisi hävitä Puuskupuhille. Lily kuvitteli hetken Severuksen keksimässä kuumeisesti nasevaa vastakommenttia ja hymyili taas.
V.I.P kokeisiin oli enää reilu kuukausi, ja sen jälkeen työtahti hellittäisi. Ja sitä ennen olisi pääsiäisloma. Lily hymyili muistellessaan heidän edellistä tapaamistaan järven rannalla. Itse asiassa hän oli viime aikoina hymyillyt lähes jatkuvasti. Ja saanut tytöiltä tietäväisiä vilkaisuja siitä hyvästä. Se hymyilytti Lilyä vielä vähän enemmän, ja lopulta hän ravisti päätään huvittuneena. Tällainen hymyileminen ja haaveileminen ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Se oli Nellien juttu, ei hänen. Hänhän oli aina se, jolla oli jalat tukevasti maan pinnalla.

Samassa makuusalin ovi heilahti auki, ja Mary ryntäsi sisälle pidellen kädessään pergamenttia.
”Sain kutsun! Kuhnusarviolta!”  hän hihkaisi. ”Hän haluaa esitellä minut Henkipään Harpyijoiden kapteenille! Miten.. mistä hän tiesi, että haluaisin päästä ammattilaiseksi? Ja miksi nyt?”
”Onneksi olkoon!”  Lily vastasi, iloisena ystävänsä puolesta. ”Sinä pelasit loistavasti viime pelissä, hän oli katsomassa. Ja sinähän kerroit siitä ammatinvalintakeskustelussasi, ehkä hän on kuullut McGarmiwalta?”
”Niin.. tämä on kyllä mieletöntä! Onneksi hän tuli katsomaan sitä peliä, se oli paras pelini ikinä! Tällainen mahdollisuus.. vau!”

Lily virnisti Maryn intoilulle.
”Vaikkei hän olisikaan kutsunut sinua, Smith olisi luultavasti tehnyt sen”, hän totesi. Mary pyöräytti silmiään.
”Mitä seitsemäsluokkalainen luihuinen näkisi viidesluokkalaisessa jästisyntyisessä rohkelikossa?”
”Hauskan, urheilullisen ja fiksun tytön, joka on lisäksi huippuhyvä huispaaja?”
”Imartelija. Miksi sinä muuten kutsut häntä edelleen sukunimellä? Jos te kerran olette kavereita?”

Lily tirskahti.
”Muistatko miten tutustuin häneen? Hän auttoi minua, kun olin eksynyt linnan käytävillä, ja silloin hän esitteli itsensä vain sukunimellä. Ja koska olin ujo ja hiljainen, en uskaltanut kysyä hänen etunimeään, vaikka me juteltiinkin silloin tällöin”.
”Sinä? Ujo ja hiljainen?”  Mary pyöräytti silmiään.
”No olin silloin vähän ihastunut häneen”, Lily myönsi.
”Mutta et ilmeisesti enää?”
”Hän ei ole ihan minun tyyppiäni”, Lily virnisti. ”Mutta mene ihmeessä juttelemaan hänelle viimeistään sitten Kuhnusarvion luona. Minusta tuntuu, että teillä saattaisi synkata”.
”Ehkä”, Mary vastasi hieman epävarman oloisena. ”Entä kuinka sinä, ja Kal.. Severus?”
”Hyvin”, Lily vastasi hymyillen jälleen. ”Mutta me tosiaan päätettiin, että pidetään tämä seurustelu salaisuutena ainakin hetken aikaa. Muistatko mitä tapahtui, kun Maisri Wilson ja Jacob Murray alkoivat seurustella? Annetaan muiden kuvitella, että me ollaan edelleen vain ystäviä, ainakin toistaiseksi”.
”Ihan hyvä vaihtoehto, minusta tuntuu, että aika monella saattaisi olla jotain teidän juttua vastaan, varsinkin hänen kavereillaan..”
”Niin”, Lily huokasi.
”Mutta sinä uskot tosissasi, ettei Severus ole samanlainen?”  Mary kysyi irvistäen. Lily katsoi häntä pahasti. Mary ei edelleenkään pitänyt Severuksesta, mutta ei enää haukkunut tätä ihan niin avoimesti Lilyn läsnäollessa.
”Uskon”, Lily totesi tiukasti. ”Minulla oli omat epäilykseni, mutta.. muistatko kurpitsaillan?”
”Jep, eikö hän silloin nimenomaan –”
”Ei. Hän ei tehnyt mitään. Itseasiassa minä olin loikannut hänen kimppuunsa ja suudellut häntä, ja sen jälkeen pökertynyt”.
”Mitä?!”
”Jep. Ja tässä tulee paras osuus; Severus ei kertonut siitä suudelmaosasta minulle, koska hän pelkäsi, että olisin vihainen hänelle sen takia”.
”Ja sinä et ole?”
”Hei, minä kävin hänen kimppuunsa, suutelin häntä.. se oli muuten hänen ensisuudelmansa.. ja hän luuli, että MINÄ olisin vihainen hänelle. Minusta hänellä oli suurempi syy olla vihainen.”
”Mutta ethän sinä tiennyt yhtään, mitä teit. Sinuthan oli humattu.”
”Jep. Eikä hän käyttänyt sitä hyväkseen, tai suuttunut. Hän yritti estää minua tekemästä mitään typerää. Jos hän olisi samanlainen, kuin se porukka missä hän liikkuu.. olisiko hän silloin tehnyt niin? En usko. Ja hän antoi minun letittää hiuksensa”, Lily virnisti leveästi, vaikka punastuikin heikosti. Mary pyöräytti silmiään.
”Hän.. No, sinä ilmeisesti ihan oikeasti pidät hänestä, mutta minä en.. ihan totta, olen kuullut kuinka hän on kutsunut muita jästisyntyisiä. Miksi sinä olisit poikkeus?”
”Älä jaksa. En ole ikinä kuullut hänen kutsuvan ketään kuraveriseksi.. Hän vetää sellaista roolia luihuisten kanssa. En pidä siitä, mutta he ovat minun lisäkseni hänen ainoita kavereitaan. En voi laittaa häntä valitsemaan meidän välillä”.

”Sinä sen parhaiten tiedät”, Mary totesi hetken kuluttua vältellen ja vaihtoi sitten puheenaihetta. ”Saan muuten kutsua sinne Kuhnusarvion juttuun yhden kaverin. Pyydän Nellietä, koska se hänen Jacobinsa ei ilmeisesti pyytänytkään häntä”.
”Täh, miksei?” Lily kysyi yllättyneenä. Nellie oli viimeaikoina viettänyt todella paljon aikaa Puuskupuhien seurassa, ja kaikki näytti olevan hyvin hänen ja Jacobin välillä.
”Jaa-a. Hän ei ole kuulemma menossa ollenkaan”, Mary irvisti. ”Haiskahtaa idioottimaiselta tekosyyltä, sanonpahan vaan. Mutta Nellie uskoi häntä”.
”Sitten meidän on paras luottaa hänen arvostelukykyynsä”, Lily totesi, viitaten enemmän omaan tilanteeseensa kuin Nellien. Maryn olisi paras vielä joskus alkaa luottaa hänen arvostelukykyynsä Severuksen suhteen.

[Suklaamurukeksi95]

On ihan ymmärrettävää, että aina ei ole aikaa kirjoittamiseen, kun sinullakin on se oma elämä Finin ulkopuolella xD Kiitos kuitenkin tooodella paljon, että olet jatkanut tätä heti, kun siihen olit kykeneväinen/ehtiväinen
 
Vähän jännitin, kuinka saat kirjoitettua tätä eteenpäin ilman mitään liian imelää, mutta onnistuit loistavasti!

Kirjoitat edelleen hienosti, mutta voisit vähentää virkkeen aloittamista konjunktiolla, kuten 'ja' sanalla  Sana kuin ei myöskään ole taipuvainen yhteistyöhön pilkun kanssa: kuin ja ennen kuin ilman pilkkua!

Työsi todella kantaa hedelmää, kiitos tästä^^