En jaa OTP:täsi(
femme!) mutta tykkäsin silti, kovastikin.
Kerrottakoon että pidän hirveästi tavastasi kirjoittaa slashia. Useimmiten vierastan kyseistä genreä(lol onkse ees genre? kumminkin) sen takia millaisena sitä kuvataan - joko raakana tai sitten ylikypsänä, näin ilmaistakseni.
Enkä siis väitä ettei niin voisi olla, koska en tiedä, mutta sun tapa kirjoittaa Siriuksesta ja Remuksesta on niin arkinen, että se on jo hurmaavaa. En tiedä onko se sitten pitkän harjoittelun tulosta vai mitä, mutta sun S/R:ässä harvemmin näkee mitään suurempia kliseitä tai kovin raakaa kuvausta suhteesta. Tässäkin tekstissä välittyi selkeästi osapuolten välinen rakkaus, mutta siinä oli ihania jokapäiväisiä elementtejä eikä suhdetta nostettu mitenkään jalustalle,
hei katsokaa meillä on suhde!!!11 tai muuta typerää. Ja jos jotakin korostitkin, niin sitten sitä luottamusta ja rakkautta, et slashia. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Sirius/Remus on kuitenkin ehkä mun suosikkislashparituksia, koska
esim. sinä ja Gua kirjotatte sitä Sirius on musta yks Potterdomin kiinnostavimpia mieshahmoja, niin kuin Remuskin, ja ne jotenkin sopivat yksin. Plus tietysti se tämän parituksen mukana väistämättä tuleva angsti, ah. I'm not going to analyze it now, koska oon tehny sen jo varmaan liian monesti eikä ketään kiinnosta, eh.
Sitten itse tästä tekstistä. Tykkäsin tykkäsin tykkäsin! Musta tää oli sellainen sopivan melankolinen, ja musta on aina ihanaa jos parin tarinan rinnalla on se maailma, niin kuin tässä. Että puhuttiin periaatteessa maailmanpelastamisesta mutta mä ainakin näin siinä myös jonkinlaista vertauskuvallisuutta. Muutenkin nuo velhosodat kiinnostaa mua mielettömästi, ensimmäinen varsinkin, vaikka se ei tässä niin aiheena ollutkaan, niin jotenkin pyöri silti taustalla. Tuo
Ylimmäiseksi kohoaa ääni joka huutaa, että meidän kuuluu olla yhdessä koska meillä ei ole enää muita. oli ehdottomasti ficin kauneimpia kohtia, jotenkin kiteyttää mulle ainakin koko S/R:än idean. Että kun ei ole muita. Mä en tue Tonksia, joten kun ajattelee, että kaikki ystävät ja läheiset on kuolleet, Siriuksella aiemmin jo hylänneet, niin mitä muuta sitten voisi tehdä kuin tukeutua siihen ainoaan joka on. Hirveän surulliseen aikaan sattuivat nämäkin elämään, kun jos miettii Siriuksenkin tarinaa: musta lapsuus, koulu jossa oli hetken onnellinen, paras ystävä kuolee ja sota, joutuu vankilaan, ja taas sotaa - ei paljon pahemmin voisi mennä.
Mutta koska poikkean taas aiheesta kiiviin, lainailen vain lempikohdan tähän.
Minulla on outo kuulo, mikä lie hulluuden merkki, mutta kuulen hänen ajatuksensa. Jopa selkeämpinä kuin omani, sillä omani ovat käsittämätöntä surinaa, hukuttavia pyörteitä, mutta hänen ajatuksensa ovat aivan muuta. Ne eivät ole kokeneet Azkabanin vaikutusta, ne ovat repaleisia vain reunoiltaan.
Tiedän että se on pitkä, mutta kun!
