Otsikko: Minne menit?
Kirjoittaja: Gwenhwyfar
Ikäraja: K 11
Paritus: Severus/Lily
Tyylilaji: Angst, Deathfic
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat J.K.Rowlingille
A/N: Tässä iltasella kirjoitettua, täysin tajunnanvirrasta tullutta tekstiä. Ensimmäinen ficcini tälle sivustolle, mutta ei todellakaan ensimmäinen Potterficcini. Tapahtuma aika on siis Ensimmänen lajittelu Jamesin ja Lilyn kuoleman jälkeen. Jälkimmäisen edesmeno on Severukselle rankka paikka, ja epämukavien muistojen poissapito on vaikeaa…
Minne menit?
”Rohkelikko!” kaikui ikivanhan hatun huuto Suuren Salin vankoista tiiliseinistä. Väkijoukko punaisen värein koristellussa pöydässä taputti hurjasti, ja kun punaiset hiukset hulmuten kyseiseen tupaan lajiteltu tyttö saapui uusien tupalaistensa luo, sai hän omakseen suuren kasan onnitteluja ja selkään taputteluja. Hintelä, mustahiuksinen poika katsoi toisesta pöydästä haikeasti, kun tyttö, Lily nimeltään, otettiin vastaan uuteen tupaansa. Poika ei voinut olla huomaamatta leveää hymyä Lilyn kasvoilla, kun hän kätteli herrasmiesmäisesti esittäytyvää James Potteria, jonka nenällä keikkuivat metallisankaiset, naurettavat pullonpohjalasit. Koko iltana ei Lily luonut vilkaisuakaan Severukselle, joka kaihoten katseli häntä koko pitkän illan.
Severus Kalkaros palasi mielensä syvistä sopukoista takaisin maanpinnalle, missä oli taas käynnissä perinteistäkin perinteellisempi lajittelu. Hän katseli haikein silmin, kun toinen toistaan innokkaampia velhoja ja noitia lajiteltiin. Tupien nimet jäivät kaikumaan hänen korviinsa kuin korvamadot luoden Severus Kalkaroksen ja muun maailman välille entistä paksumman verhon, jonka oli luonut kuukausia sitten toteutunut Lily Potterin, tai niin kuin Severus oli hänet tuntenut, Lily Evansin kuolema. Vaikka tästä oli aikaa, ei Severus saanut häntä mielestään. Lily oli kuin liisterillä valotolppaan liimattu ilmoitus, jonka saisi pois vain vedellä ja kovalla työllä. Tai kaatamalla vaan koko tolpan. Nyt liikkuva kuva Lily Evansista oli liimattu liisterillä Severus Kalkaroksen verkkokalvoille, eikä jo aikuiseksi kasvanut mies saanut sitä pois vaikka hän oli kuinka yrittänyt kyynelten ja huudon avulla. Hän oli tehnyt paljon työtä unohtaakseen edesmenneen elämänsä rakkauden, mutta aina, kun Severus oli saamaisillaan Lilyn pois näkökentästään, liimattiin taas uusi kuva edellisen päälle.
Pahimpina päivinä kuvia saattoi olla useampi, jolloin Severus sulkeutui huoneeseensa, sulki silmänsä, tunki nyrkin kokoiseksi palloksi puristetun kankaanpalan suuhunsa ja huusi. Toki ääni pysähtyi kangasnyyttiin, mutta silti Severuksen huoneen oven ohitse kulkeneet pystyivät kuulemaan aikuisen miehen tuskanhuudot. Menetyksen tuskan huudot.
Nyt, Tylypahkan kunnioitettujen opettajien pöydässä, Severus puristi kättänsä ruostumattomasta teräksestä valmistetun haarukan ympärille rystyset valkoisina. Hän yritti kaikin voimin pitää kyyneleet sisällään, mutta kuva kuvalta lisääntyvät Lilyt hänen näkökentässään tekivät yritykset erittäin toivottomiksi. Lopulta kaikki uudet ensiluokkalaiset oltiin saatu lajiteltua uusiin tupiinsa, ja professori Albus Dumbledore aloitti tavallisen lukukauden aloitus puheensa.
”Tervetuloa, tervetuloa, taas uudeksi vuodeksi Tylypahkan taikakouluun!” Harmaantunut mies aloitti. Muuta ei Severus koko puheesta muistanutkaan vaipuessaan taas muisteleman Lily Evansin kauniita kasvoja ja suloisia sanoja ja huulia, joista nuo sanat lähtivät, ja käsiä kun ne laskeutuivat miehen reisille ja vartaloa vasten Severuksen vartaloa.
”Viimeisenä muttei vähäisimpänä, saanen esitellä, teille jotka eivät häntä vielä tiedä, Professori Kalkaros, Luihuisen tuvan johtaja sekä Liemien opettajanne.” Dumbledore esitteli Severuksen oppilasmassalle. Hetken kaikki olivat hiljaa ja katsoivat ajatuksissaan mumisevaa Severusta. ”Severus?” Albus kysyi. Kun Severus heräsi ajatuksisataan ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, revähti koko Sali rauruun.
Taas hän oli saattanut itsensä naurunalaiseksi.
Albus Dumbledore palasi paikoilleen Severuksen vierelle ruokailun alkaessa.
”Anteeksi, mutta minut täytyy poistua.” sanoi Severus Albukselle juuri, kun hän oli saanut tuolin takamuksensa alle.
”Mutta Severus? Tämähän on…”
”Anteeksi, mutta minun täytyy poistua.” Severus toisti hitaammin ja kovemmalla äänellä. Albus nyökäytti päätään.
Hetkessä Severus nousi ja viiletti kaapu takanaan hulmuten pois Suuresta salista, missä naurunremakka seurasi häntä minne ikinä menikin. Velho loikki pitkin askelein huoneensa ovelle, ja avasi sen simppelillä loitsulla jaksamatta etsiä avaimiaan. Severus Kalkaros sulki oven takanaan, ja murtui hetki kyyneliin. Kädet vapisten hän vaipui maahan selkä puista ovea vasten.
”Lily, minne sinä menit?” hän kuiskasi ja vaipui surun utuiseen maailmaan.
