Title: Mies vailla menneisyyttä
Author: FractaAnima
Genre: drama, fluff, alussa lyhyt horror, AU
Rating: K11
Pairing: Severus Kalkaros/Luna Lovekiva
Warnings: Alussa on verta ja kipua.
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Ficlet
Haasteisiin:
Rare10
Kerää kaikki hahmot (Luna Lovekiva)
FF100 sanalla 031. Auringonnousu.
Ficlet300 sanalla 135. Menneisyys
Aakkoshaaste II (M)
Mies vailla menneisyyttä
Veri pulppusi miehen kaulasta, kipu oli sietämätön. Näkö oli sumentunut ja kaikkialla oli vain ääriviivatonta pimeyttä. Rintakehä oli vielä lämmin, mutta raajoja palelsi. Tuskaisen ikuisuuden jälkeen pimeydestä kuului kirkas ja viaton ääni: "Ei hätää, minä autan sinua", ja sitten ei mitään.
Severus heräsi syvään henkäisten ja nousten istumaan. Hän katseli ympärilleen ja näki tutun makuuhuoneen. Hänen vasemmalla puolellaan oli pieni yöpöytä ja seinässä oli suuri ikkuna, josta kajasti vähän valoa, merkkinä siitä, että aamu alkoi sarastaa. Oikealla puolella nukkui hänen vaimonsa suuren vatsansa kanssa. Severus kumartui suukottamaan naisen otsaa. Nainen havahtui.
"Rakas", hän mumisi unisena ja raotti silmiään.
"Nuku vain kultaseni", Severus silitti naisen punottavia poskia.
"Näytät kamalalta, näitkö taas painajaisia?" nainen kysyi. Severus nosti vaistomaisesti kätensä kaulalleen ajatellessaan hetkeä aikaisemmin näkemäänsä toistuvaa painajaista. Tai se saattoi myös olla muistikuva menneestä, joka pyrki esiin, mutta Severus ei vain saanut siitä kiinni. Itseasiassa hän ei saanut kiinni mistään niistä unista, jotka aika-ajoin häntä kiusasivat. Unissa oli aina samanlainen teema ja vaikka hänen vaimonsa oli kertonut miehen menneisyydestä, eivät muistot silti tuntuneet omilta ja se vaivasi Severusta. Hän ei pitänyt siitä, että näki unta smaragdin vihreistä silmistä, kun hänen omalla rakkaallaan oli vaaleansiniset silmät, hän ei tahtonut tuntea tuskaa, joka ilmeisesti oli ollut todellinen silloin, kun hän oli saanut valtavat arvet kaulaansa, hän ei tahtonut nähdä enää sitä käärmettä tai linnan tornista putoavaa vanhusta, ei käärmesilmäistä miestä, jonka silmät kiiluivat punaisina.
Nainen tuijotti Severusta odottavasti.
"Näin, se käärme", mies sanoi ja painoi katseen syliinsä.
"Voi sinua" nainen hymyili rauhoittavasti. Severus huokaisi syvään.
"Rakas?" nainen innostui ja nappasi miehen kädestä ja asetti sen vatsalleen. Severus tunsi pieniä töytäisyjä kämmentänsä vasten.
"Pikkuinen on herännyt", mies hymyili. Hän ei kyennyt kätkemään onneaan. Se, että hänen vaimonsa oli pelastanut hänet ja kertonut hänelle avuliaasti monia kertoja kaiken mitä tiesi miehen menneisyydestä, oli jo paljon. Nainen oli kertonut, että he eivät olleet tunteneet ennen juurikaan, siksi Severus miettikin usein, miksi nainen oli pelastanut hänet, miksi nainen oli hoitanut häntä ja Severuksen onneksi loppujen lopuksi rakastunut häneen. Vuosien kuluessa Severus oli alkanut elää taas uudestaan ja hän vei kauniin naisensa vihille, teki hänestä Kalkaroksen ja kahdeksan kuukautta sitten hänen vaimonsa oli kertonut hänelle, että pian heitä olisi kolme.
Kaiken tämän onnen jälkeen Severus ei halunnut muistaa menneisyyttään, hän ei halunnut omistaa niitä onnettomia muistoja, joita nainen oli hänelle kertonut. Hänellä oli nyt omia kauniita muistoja, joita hän vaalisi elämänsä loppuun saakka.
"Minä rakastan sinua, Luna", Severus sanoi ja suuteli vaimoaan. Ikkunan läpi siilautui nousevan auringon valo, joka hohkasi samankaltaista lämpöä, jota Severus tunsi onnea sykkivässä sydämessään.
