Myrskyjä viskilasissa, S Yksipuolinen H/D, songfic, lievä angst

[Saappaaton]

Nimi: Myrskyjä viskilasissa
Kirjoittaja: Saappaaton
Beta: Rinja
Genre: Lievää angstia
Ikäraja: S
Paritus: Yksipuolinen H/D, mainintoja muistakin
Vastuuvapaus: Ja siis Row-täti omistaa, minä vain pohdin ja pyörittelen, kappaleen sanat lainattu Pink Floydin kappaleesti Wish you were here.

A/N: Osallistuu Yhtyeen tuotanto -haasteeseen kappaleella Pink Floyd - Wish you were here, ja FF100:aan sanalla 086. Valinnat.

Myrskyjä viskilasissa

Draco Malfoy istui Vuotavassa noidankattilassa ja kumosi kurkkuunsa kolmatta tuliviskiannosta. Hän katsoi lasiaan ja naurahti sarkastisesti muistoilleen. Omille valinnoilleen, väärille valinnoille, jotka olivat ajaneet hänet tähän tilanteeseen.
Mikä olikaan saanut Astorian niin vihaiseksi? Suloisen ja tasaisen Astorian, jota mies oli oppinut kunnioittamaan menneinä vuosina. Huokaisten mies katsoi vasenta kättään, vaaleaa jälkeä, joka kieli että vielä vähän aikaa sitten siinä oli ollut sormus. Draco oli ottanut sen pois kun hänen, nyt entinen, vaimonsa oli heittänyt sormuksensa hänen kasvoilleen ja käskenyt painua niin kauas kuin vain saattoi.
Mies naurahti hiljaa ja veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt aivan tarkkaan mitä oli tehnyt väärin, muttei voinut moittia naista. Hän oli ollut tyhmä ja itsekäs.

Mies tilasi uuden paukun ja mietti isäänsä. Miestä, jota hän oli ihannoinut aivan liian pitkään ja aivan liian sinisilmäisesti. Miten hän ei ollutkaan nähnyt tämän pelkuruutta ennen kuin oli liian myöhäistä?
Tom laski pöydälle täyden lasin ja Draco kiitti nyökkäyksellä kaivettuaan tarpeeksi hiluja. Hän saattoi kuvitella Luciuksen ilmeen, jos tämä näkisi poikansa nyt. Istumassa tavernassa liian mones viskipaukku edessään.
Mutta Draco ei välittänyt. Hän välitti hyvin vähän mistään, hänen viimeisinkin inhimillisyytensä tuntui hukkuneen kipuun, kaipaukseen ja itsesääliin, jotka velloivat onton kuoren sisällä uhaten rikkoa sen, mitä hänestä vielä oli jäljellä.

So, so you think you can tell heaven from hell, blue skies from pain.
Can you tell a green field from a cold steel rain?
A smile from a veil, do you think you can tell?

Draco ei tiennyt, kumpi olisi ollut tuskallisempaa, istua ja katsoa kuinka toinen rakastui ja eli elämäänsä ilman häntä, vai myöntää tunteensa ja kääntää selkänsä isälleen ja isännälleen. Hän oli tehnyt päätöksensä kauan sitten, hän oli pysynyt uskollisena isälleen ja lordi Voldemortille. Mutta loppupeleissä, oliko se sen arvoista? Hän oli menettänyt maineen ja kunnian, sekä elämänsä rakkauden. Kaikki oli mennyt vain koska hän oli ollut liian sinisilmäinen suurimman ihanteensa edessä.

Liian myöhään Draco oli oppinut, ettei täydellisyyttä ollutkaan, että jokainen elävä olento teki virheitä. Suurin todiste oli ollut Voldemortin kukistuminen. Mies, jota hän oli pitänyt voittamattomana, oli kukistettu. Mies, jonka kostoa hän oli pelännyt niin paljon, ettei ollut tarttunut tilaisuuteen. Hän oli menettänyt monta tilaisuutta, tilaisuuden luottaa Dumbledoreen, tilaisuuden kertoa tunteistaan, tilaisuuden elää itse omaa elämäänsä.

And did they get to trade your heroes for ghosts?
Hot ashes for trees?
Hot air for cool breeze?
Cold comfort for change?
And did you exchange a walk in a part in the war for a lead-role in a cage?

Draco oli ymmärtänyt isänsä pelkuruuden liian myöhään. Jos hän olisi tajunnut tilanteen aiemmin, hän ehkä olisi pystynyt pelastamaan ihmishenkiä. Hän olisi ehkä saavuttanut ja ansainnut rakkauden, joka koversi hänen kuoreksi muuttunutta kehoaan kaipauksena. Hän olisi ehkä muutakin kuin Vuotavassa noidankattilassa iltaansa istuva, yksinäinen mies. Hän voisi olla rakastettu.

Hetkeksi miehen ajatukset kääntyivät hänen äitiinsä. Kuinka iloiseksi Draco oli tämän tehnyt mennessään Astorian, puhdasverisen naisen, kanssa naimisiin. Nainen murtuisi kun kuulisi heidän erostaan. Ehkä näin oli kuitenkin parasta. Jos hänen äitinsä olisi kuullut hänen todellisista tunteistaan, tämä ei varmastikaan ikinä olisi antanut pojalleen anteeksi. Vai olisiko sittenkin?

How I wish, how I wish you were here.
We’re just two lost souls, swimming in a fish bowl, year after year.
Running over the same old ground, what have we found?
The same old fears. Wish you were here.

Majatalon ovi aukeasi ja viileä tuulenpuuska saattoi vieraat sisään. Aluksi Draco ei kiinnittänyt saapuneeseen kaksikkoon sen kummemmin huomiota. Sitten hän kuuli tutun äänen, joka herätti jo hieman rauhoittuneet tunteet tyynen pinnan alla. Mies nosti katseensa ja näki riutuneen miehen laukkuineen. Tämän tummat hiukset olivat tuulen sekoittamat ja vihreät silmät hymyilivät väsyneesti vieressä kulkevalle punapäälle.
”Kiitos, Ron, mutten halua tulla vaivaamaan teitä. Kyllä minä pärjään. Jahka Ginny leppyy, käyn hakemassa viimeiset tavarani ja etsin asunnon. Voin sen aikaa majailla täällä.”
Draco kuunteli keskustelua tuijottaen jo tyhjää lasiaan. Ehkä kohtalo ei sittenkään ollut hylännyt häntä. Ehkä vielä oli olemassa mahdollisuus.

[Hinska]

On varmaan tosi pitkä aika kun viimeksi luin Hoodeeta. Tai edes angstia, jotenkin yritän mahdollisuuksien mukaan kiertää sen mahdollisimman kaukaa. (Näköjään tänään oli kuitenkin tarpeeksi outo fiilis lukea angstia.)

Jotenkin tykkäsin tän ficin antamasta tunnelmasta. Se oli jotenkin niin seesteinen mutta kuitenkin myrskyisä - aivan kuten Dracon luonne, ulkoa kylmänviileä mutta sisällä myrskyää. Tai että kuin oltais jo pohjalla, toivoa ei enää ole joten mitä haittaa jos nauran hieman itselleni. Ja voi Draco-rukkaa, kuinka hän on ollut ensin isänsä, sitten Voldemortin ja tämän jälkeen Astorian vankina. (Vaikka ei varmasti myönnä viimeistä.)

Tässä käytiin ihanasti läpi Dracon ja Luciusen suhde toisiinsa (tai kuinka Dracon täytyi kunnioittaa ja kohdella Luciusta) kuin myös Dracon ja Narcissan suhde toisiinsa (mitä Narcissa odotti Dracolta), mutta olisi myös ollut kiva tietää Astorian ja Dracon suhde toisiinsa - nyt sai vain selville sen, että Draco oli ollut tyhmä ja itsekäs Astoriaa kohtaan (miksi?)

Sulla on mahtavaa kuvailua ja olet leikkinyt kivasti sanojen kanssa (koska sanaleikintä on ehkä mahteinta!). Ja aivan mahtava otsikko, tykkäsin siitä aivan hirmuisesti! (Siksi aukaisinkin tämän ficin ja yllätyin, koska tätä ei olla kommentoitu. Aivan liian montaa hyvän yläpuolelle menevää ficciä ei olla finissä kommentoitu :< ) Ja aaww toi loppu, ihana Ron! Mulle tuli ihan olo tuossa lopussa että loppujen lopuksi, Draco ja Harry on hyvin samanlaisia persoonia.

Hän välitti hyvin vähän mistään, hänen viimeisinkin inhimillisyytensä tuntui hukkuneen kipuun, kaipaukseen ja itsesääliin, jotka velloivat onton kuoren sisällä uhaten rikkoa sen, mitä hänestä vielä oli jäljellä.

Tämä oli ihana, ehkä lemppari koko tekstistä. (Mitä oli tietysti vaikea valita, voisin quotettaa koko tekstin erikseen tähän ja sanoa että tykkäsin tästä ja tästä kohdasta ihan hirmuisesti.)

Mut niin, hyvää työtä, minä tykkäsin tästä, vaikka tää olikin angstia mitä en useinkaan lue. : )

[FractaAnima]

Valkkasin kommenttikampanjasta tämän, koska tässä oli vetävä otsikko. Viski on sana, jota ficeissäni viljelen liikaakin ja siksi se kai myös iskee minuun. Sen lisäksi pidän vähän liiankin paljon ilmauksesta, jossa juomalasissa myrskyää. Kivoja mielikuvia.

Musta on hyvin dracomaista, ettei hän tiedä mistä vaimo on häntä syyttänyt, mutta sen sijaan, ettei hän keksisi mitään syytä, vaihtoehtoja onkin vaikka muillekin jakaa. Hän oli ollut tyhmä ja itsekäs.

Uaaah, en kestä näitä feelsejä, joita biisin sanat tukee aivan liian hyvin. Mikään ei ole niin sydäntä särkevää kuin valinnat joita on tehnyt tai paremminkin valinnat, joita on jättänyt tekemättä. Aaah, mun ei pitäisi lukea tällaisia. Menee suoraan rinnasta läpi ja repii mennessään. Siltikin, Draco on kaikessa surussaan ja jopa itsesäälin vivahteissaan niin sarkastinen ja elämän ironialle jopa naureskeleva, että omnomnom. Niin samaistuttava.

Jotenkin nämä sanat:
Running over the same old ground, what have we found?
The same old fears.
kuvaavat tätä tunnelmaa, tätä menneessä rypemistä ja sen auttamattomuutta täysin. Tunnelma on saavutettu hyvin. Ja lopun viileä tuulenvire, mahdollisuuden vire on raikas. Se rikkoo tunkkaisen tunnelman ja tästä jää tosi hyvä mieli. Juuri sellainen kuin viimeinen lausekin on.

Ehkä vielä oli olemassa mahdollisuus.

Tykkäsin tosi paljon, nam. Kannatti linkata vähän vanhempaakin. :3

- Frac

[Saappaaton]

Hinska (hivenen myöhäinen vastaus, mutta vastaus kuitenkin) ihanaa, että olet kommentoinut. (: En oikein osaa sanoa mitään muuta kuin että ihana otsikkoni tuli betaltani Rinjalta silloin joskus ja Dracon ja Astorian suhteeseen ne paneutunut sen enempää silloin, kun tätä kirjoitin, sillä tämä taisi olla ensimmäinen tai toinen Potter-fic jonka olen kirjotitanut, enkä uskaltanut niin vähän kirjoissa esiteltyyn hahmoon tarttua sen enempiä.
Kiitos kaunis kommentista, kiva tietää, että pidit. <3

Frac, tui. <3 Tosiaan otsikosta täytyy antaa kunnia minne se kuuluu, ei ole omaa käsialaani. On kiva kuulla, että Draco on pysynyt Dracona, eikä tunnelmakaan ei ole läpihuutojuttu, vaan oikeasti onnistunut. Ja sitten se, että tämä on näitä songfic-kokeiluja ollut aikanaan ja koen Floydin lyriikat ihanan haasteellisina, mutta ainakin ne on osunut tekstiin tai teksti niihin, joka tapauksessa se toimii ja siitä jaksaa olla edelleen onnellinen kaikkien näiden vuosienkin jälkeen.
Kiitos, kun kommentoit.

[Kaarne]

H/D-meininki! No jopas.

En yleensä kommentoi tätä paritusta (paitsi jos esim. Lauchuo pakottaa), mutta kuten Fracta, minäkin tykkäsin kovasti tämän nimestä, joten päätin klikata ficin auki. Täytyy kyllä sanoa, että myöskään tällaiset "elämäni on ikävää ja kontemploin sitä alkoholilasillisen ääressä" -tunnelmoinnit eivät ole minun lempigenreäni, mutta tämä oli oikein sujuvasti kirjoitettu ja toimiva. Tunnelma oli luotu onnistuneesti, laulunsanat jaksottivat hyvin tekstiä ja kaiken taustalta oli toivottomuuden sijaan luettavissa ennemminkin epävarmuutta uuden tilanteen edessä ja pysähtyneisyyttä elämän taitekohdassa.

Se, mikä tässä ficissä minua kuitenkin erityisesti viehätti, oli lopetus. Tykkäsin hirveästi siitä, että kun koko alkufic oli keskitytty surullisiin tunnelmiin ja angstiin, niin lopussa hypähdettiinkin toiveikkuuden puolelle. Olisi hauskaa lukea jatkoa juuri tämän ficin aihiosta: miten Harry ja Draco sitten ehkä tapasivat, kuinka heidän tarinansa lähti käyntiin (jos lähti) ja miten molempien epäonnistunut menneisyys vaikutti heidän yhteiseen (?) tulevaisuuteensa. Ajatus sekä Harrystä että Dracosta kolhuja saaneina ja sitten uuden alun ja lohdun toisistaan löytäneinä tuntuu musta kyllä jotenkin viehättävältä. :3

Tätä oli siis kiva lukea, kiitos. Täytyypä eksyä lukemaan sinulta muitakin ficcejä.

[Angelina]

Siis ei elämä -- mietin koko tekstin että snif, Drarryangst on parasta kunhan lopussa ollaan onnellisia ja olin aivan satavarma ettei toivonpilkahdusta ole mulle luvassa. Vaan olipa sittenkin ;___; En toki maalaile turhan romanttisia kuvitelmia, mutta tästä jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen sellainen helpotus ja ajatus siitä, että Dracolla saattaa olla joskus vielä mahdollisuus ❤️

Musta oli hienoa, että huonoista valinnoistaan huolimatta Draco ymmärsi tehneensä väärin, tajusi olleensa sinisilmäinen ja sisäisti myös sen, ettei kaikki ehkä kuitenkaan ollut sen arvoista.

Mä haluan jatkoa tälle! 😂