// Alaotsikko: slash, oneshot
Title: Arvaamatonta
Author: Minähän sen, MissWeasley
Beta: ei ole, syyttäkää minua siis virheistä
Rating: k-11, varmuuden vuoks, vaikken ollut ihan varma ikärajasta
Pairing: Ville/Elias
Disclaimer: Enpä voi sanoa omistavani hahmoja, niille ovat oikeat esikuvat IRL
Mutta teksti on minun kokonaan!
A/N: Juu, tämä syntyi eräällä tylsällä historian tunnilla
Nauttikaahan ja kommentoidakin saa
**
“Tutoreilla on asiaa. Tulkaa saliin varttia vaille yks.”
Hymyilin sisäisesti. Tutoreiden asia saisi mun puolesta kestää vaikka koko helvetin ens tunnin, sillä mulla oli historiaa. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, mä itse asiassa pidän historiasta, mutta meidän opettaja sellanen nössö hissukka, että sitä jopa kutsutaankin Hiireksi. Eikä mulla ollut tällä kurssilla yhtään kaveria siellä.
Harkistin jo hetken lintsaamista, mutta ei kukaan kuitenkaan lintsais mun kanssa, joten päätin vaan yrittää pysyä hereillä tunnilla.
Mulla oli jo yksi historian kurssi ollut, mutta siinä meillä oli ollut mun oma ryhmänohjaaja. Sillä oli karismaa, eikä sen tunnilla todellakaan päässyt nukahtamaan. Se oli huippukiva.
Ville oli ollut oikeassa varoittaessaan Hiirestä latinan kurssilla kakkosjaksossa. Hiirellä oli todella unettava ääni.
Meillä oli tosiaan ollut sama latinankurssi ja meillä oli ollut hauskaa Villen kanssa. Se oli opastanut mua paljon kaikissa lukion jutuissa, mä kun olin ykkösvuotinen vasta ja se kävi jo tokaa vuotta. Se kertoi joutuvansa uusimaan latinan ykköskurssin sillä se oli lintsannu liikaa edellisellä kerralla.
Toisaalta oli Villen vika, että mun koulu oli lähtenyt alamäkeen tässä kevätpuolella. Tai oli siinä ehkä muitakin vaikuttavia tekijöitä, mulla Ville oli niistä suurin. Iso osa mun tuntikeskittymisestä kului nyt Ville ajatteluun; sen persoonaan, sen vitseihin, sen ulkonäköön… Siihen hemmetin jätkään ylipäänsä.
Ville poltti ja kiroili. Se lintsas tunneilta ja jätti läksyjä tekemättä. Se joi alkoholia aika paljon, mutta silti se oli jotenkin tosi kiltti ja vastuuntuntoinen. Vaikka kyllä se osasi vittuillakin, mut ei se mulle koskaan ole vittuillut.
Mä olin luullut jo kuusitoista vuotta olevani hetero ja vaikkei mulla mitään homoseksuaaleja vastaan ollutkaan olin pienempänä vannonut mieluummin kuolevani kuin huomannut pitäväni pojasta.
Silti mä olin jotenkin mennyt ja ihastunut Villeen vähitellen sen latinankurssin aikana. Se ei mun osalta tuntunut missään vaiheessa väärältä, enkä ole vieläkään potenut minkäänlaista identiteettikriisiä tai vastaavaa. Se oli vaan jotenkin luonnollista alusta asti. Niinpä mä luulinkin, että se johtui vaan sen luonteesta tai persoonasta, eikä niinkään siitä että se oli just poika ja olevani jonkilainen “Ville-seksuaali”.
Mutta sitten tuli myös muita poikia. Eräs Henri ja Joona, vaikka ne nyt vaan olikin sellaisia kiinnostuksia, joka ei mennyt syvemmälle. Joten mun oli pakko tunnustaa, että olin ainakin bi.
Mutta mun jo tarpeeksi paskaa oloa tässä nyt piristi se, että tutoreilla oli asiaa. Ville toimi tutorina. Virnistin leveästi Janille, joka oli meidän neljän hengen kaveriporukassa ainoa, joka tiesi mun ihastuksesta.
Mua ei salissa itsessään kiinnostanut ilmoitus siitä, että huomenna olisi leikkimielinen pääsiäismunajahti, mutta ainakin onnistuin näyttämään kiinnostuneelta kun tuijotin Villeä tarkasti. Miten sen huulet liikkuivat kun se puhui ja miten sen poskiin tuli sievät hymykuopat kun se naurahti sanottuaan jotain väärin.
Vittu kun vaan uskaltaisin tehdä jotain. Mä en ollut ihan täysujo - itse asiassa kavereiden kanssa olin sellainen rälläsuu, ettei ne saanut mun suuta ollenkaan kiinni -, mutta ihastusjutuissa mä olin ihan onneton. En ole ikinä ollut kenenkään kanssa missään romanttisissa merkeissä ja mä onnistuin jäätyyn aina kun tuli mahdollisuus flirttailla. Joten, ihan itse mä olin koko soppani keittänyt.
Saatana.
Tilaisuus loppui (“Muistakaa tulla huomenna saliin ajoissa niin päästään aloittamaan!”) ja tunnin alkuunkin oli vielä viisi minuuttia. Murahdin itsekseni ja potkaisin lattiaa. Ärsyttävää. Mun opiskelumotivaatio oli todella lähtenyt laskuun siinä nelosjakson puolivälissä. Iso osaa siitä tosiaan johtui siitä, etttä ajattelin koko ajan helvetin Villeä ja kieriskelin itsesäälissä.
Vielä yläasteella lintsaaminen olisi ollut mulle ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta nykyään se ei olisi juttu eikä mikään. Mun oli muutenkin tehnyt mieli shokeerata kavereita esimerkiksi kokeilemalla tupakkaa, mutta ei kukaan mun läheiseni polttanut niin, että olisi saanut jostain maistaa.
Joskus mulle vaan tuli sellaisia “I don’t care” -kohtauksia. Villenkin suhteen. Nappaisin sitä vaan paidan etumuksesta ja painaisin seinää vasten suudellen intohimoisesti.
So easy. Tai sitten ei. Se ei ehkä ollut paras tapa vietellä puolituttua, jolla ei ollut yhtään romanttisia tuntemuksia suhun - vielä.
Istuin tylsistyneenä käytävälle odottamaan opettajaa juuri sopivasti niin, että näin saliin johon tutorit olivat vielä jääneet juttelemaan.
I don’t care - asenne alkoi taas kasvaa mun sisällä kun katselin Villeä kun se selitti jotain nauraen ja punaisiksi värjättyjä hiuksiaan haroen.
Lopulta ne lopettivat ja Ville tuli ulos. Se vilkaisi mua muttei moikannut. Me ei oikeastaan olla oltu kontaktissa sen jälkeen kun latinan kurssi loppui.
Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Käytävä oli tyhjä meitä kahta lukuun ottamatta.
I don’t care…
“Ville!” huusin.
I don’t care.
Ville kääntyi ja katsoi muhun kun harpoin sitä kohti.
“Moi, Elias”, se vastasi.
Se jopa muisti mun nimen…
Tuijotin hetken sen sinisiä silmiä sen katsoessa mua odottavana. I don’t care!
Se aukaisi suunsa sanoakseen jotain. I DON’T CARE!
Tartuin sen leuasta kiinni ja painoin huuleni tiukasti sen huulille. Suudelma oli napakka ja nopea, jos sitä nyt edes suudelmaksi voi kutsua. Mun huulet viipyi sen huulilla ehkä sekunnin, en antanut sille mahdollisuutta vastata, mikäli se olisi halunnut, ennen kuin irtauduin siitä hivenen kauhistuneena tajuttuani mitä oli tehnyt.
En osannut suudella, en ollut koskaan suudellut ketään ellei laskettu muutamaa pusuhipassa muksuina vaihdettua huulien hipaisua. Enkä mä halunnut tietää olisiko se tyrkännyt mut pois jos olisin jatkanut.
Astuin taemmas. En tiennyt mitä tehdä, hengitin yhtä kiivaasti kuin maratonin jälkeen ja sydän hakkasi.
Hetken me vaan tuijotettiin toisiamme silmiin. Siniset ja ruskeat. Hämmentyneet ja uhmakkaat.
En kestänyt enää sitä painostavaa hiljaisuutta, joten käännyin ja harpoin pois.
Se mikä oli tehty oli tehty ja olin tyytyväinen, että olin tehnyt sen vihdoin. En olisi jaksanut sitä piinaa enää.
I really don’t care.
