Toinen osa, lopultakin sain sen aikaiseksi...
Ja vielä sen verran vastuuvapautusta tähän alkuun, että olen lainannut jonkin verran repliikkejä tohon loppuun KV:stä suoraan, toiset
repliikit siis Rowlingin käsialaa.
LilyToisaalla aamunkoitto ei ole asiana mitenkään suuri tai ihmeellinen. Ehkä vain siksi, ettei mikään, mikä tulee sen jälkeen, tule varmastikaan tuottamaan kipua tai tuskaa.
Toisaalla vain herätään, lempeässä pehmeydessä, haukotellaan ja katsellaan kuinka jo korkealle kohonnut aurinko täplittää seinän pintarakenteet tulviessaan sälekaihtimien lävitse.
Aamu ei ole sen ihmeellisempi asia kuin iltakaan. Se vain on.
“ Lily! Äiti sanoi, että nyt pitää jo herätä.”
“ Aivanko ehdottoman, peruuttamattoman, absoluuttisen varmasti?”
“ Älä höpise nyt. Nouse ylös.”
Pikkutyttö nauraa, niin makeasti, että koko rivi kulmikkaita valkeita hampaita kimmeltää hetken auringonvalossa. Sitten hän heilauttaa itsensä sängystä ylös sellaisella voimalla ja nopeudella, että hänen sisarensa, joka seisoo sängyn vieressä kukikkaassa aamutakissaan, kavahtaa säikähtäneenä taemmas.
“ Sinä et saisi…” hän mutisee, mutta Lily ei kuuntele häntä. Tyttö vilkaisee itseään ohimennen kampauspöydän yllä roikkuvasta peilistä, virnistää sitten ilkikurisesti ja kääntyy katsomaan sisartaan. “ Katsotaanko kumpi on eka keittiössä?”
Hän pyrähtää juoksuun, sisarensa tiukasti kannoillaan. Lily syöksyy sisään keittiön ovesta kuin lintu, kuin punainen välkähdys ja loikkaa äitinsä syliin.
Äiti vain nauraa ja silittää nuorimmaisensa paksuja, punaisia hiuksia.
“ Huomenta, kultaseni. Missä Petunia on?”
He kääntyvät kumpikin, kuin vaistomaisesti katsomaan ovelle. Petunia seisoo ovenkarmin vieressä, nallenmuotoisen käkikellon alapuolella. Hänen poskensa helottavat punaisina ja hän näyttää nöyryytetyltä.
Äiti laskee Lilyn alas ja menee keittämään lisää teetä. Sisarukset istuutuvat molemmin puolin tummaa, kiiltäväksi vahattua puupöytää ja mulkoilevat toisiaan. Lily hymyilee anteeksipyytävästi, Petunia murjottaa.
“ Voi taivas! Voi… hyvänen -” Tyttöjen äiti kirkaisee äkkiä teepannun vierestä. Hän puristaa tiskirättiä tiukasti nyrkissään ja tuijottaa silmät selällään ulos avoimesta tuuletusikkunasta.
Tytöt loikkaavat kumpikin pystyyn, kuin kaksi hyvin erilaista gasellia, syöksähtivät äitinsä viereen juuri parahiksi nähdäkseen valtaisan harmaanvalkoisen pöllön lehahtavan sisään ja väistääkseen sitä juuri ja juuri.
Petunia kirkaisee ja kompastelee kauemmas, mutta Lilyn silmiin on syttynyt leimuava välke, kaiken voittava uteliaisuus ja hän kumartuu lähemmäs pöllöä, joka on juuri laskeutunut tyylikkään hallitusti keskelle keittiönpöytää.
Äiti on saanut äänensä takaisin. “ Menkäähän puistoon leikkimään, tytöt, menkää joksikin aikaa ja ottakaa paahtoleipää ja marmeladia mukaan. Minä otan selvää tästä.”
“ Kirjeessä on minun nimeni,” Lily sanoo. Hän yrittää epätoivoisesti estää ääneen hiipinyttä voitonriemua kuultamasta läpi. “ Siinä on minun nimeni, äiti.”
“ Niin,” äiti vastaa hajamielisesti. Hän on jo irrottanut kirjeen pöllön koivesta ja lintu lehahtaa lentoon. Lily väistää sitä ja jää tuijottamaan pöllöä, niin kauan kunnes sen pienenpieneksi kutistunut piste katoaa taivaan sineen.
Äiti rykäisee. Hänellä on yhä Lilyn kirje kädessään.
“ Tule jo!” Petunia kiskaisee Lilyn mukaansa.
Leikkikenttä hljainen. Elokuun valo risteilee pöllyävällä hiekalla, sora rahisee kengänpohjien alla. Petunia valittaa pölyallergiaansa, hän kietoo huivin suunsa peitoksi ja rykii merkityksellisesti.
Lily on hiljaa, hän antaa Petunian keinua, hänellä on tärkeämpiä asioita mietittävänään.
Perunian ajatukset ovat kulkeneet samoja ratoja, niin kuin aina, hän seuraa Lilyä kaikkialle vaikka on itse vanhempi.
Hän lukitsee oman kauneutensa peitellyn kateuden taakse.
“ Keneltä se kirje tuli?” Hänen äänensä on turhan välinpitämätön, hän tuo huolellisesti esille ettei oikeasti ole kiinnostunut.
“ Mistä minä tietäisin?” Lily tähyilee kauemmas, pois leikkikentän aitojen sisäpuolelta, tietämättä itsekään tarkkaan mitä etsii.
Petunia on hiljaa, hän ei keinu oikeasti, kunhan istuksii toinen käsivarsi polttavaksi kuumentuneen kettingin ympärillä ja nyrpistelee nenäänsä kaikelle.
Lily tuntee itsensä epävarmaksi, vähän petetyksikin, äiti ei ole koskaan ennen salannut häneltä mitään.
“ Onkohan tämä syy siihen mitä minä osaan?” Hän ei tarkoita sanoa sitä ääneen, mutta epäilyksen häivä karkaa hänen huuliltaan jo ennen kuin hän tajuaa muodostaneensa sitä sanoiksi.
Petunia kohottaa hänelle kulmakarvojaan, ottaa vauhtia ja ponkaisee keinun korkealle.
“ Mitä sinä muka osaat?” Halveksivaa äänensävyä horjuttaa hiukan hänen ilmeensä. Se on vähän säikähtänyt, melkein kuin hän pelkäisi vastausta, ei haluaisikaan kuulla.
“ Kaikenlaista…”
Lilyn silmiin on äkkiä syttynyt hänelle niin kovin tavanomainen kiilto, hiukset leimuavat liekkeinä kasvojen ympärillä, poskille on syttynyt iloinen puna.
Hän on hyvin hauskannäköinen. Petunia puree huultaan, kun vihlova kateus nostaa päätään hänen sisällään.
Lily on juossut keinuun, hän istuu kuumalla muovilla kuin valtaistuimella, kukkakuviot tanssivat hänen helmoissaan.
Hän keinuu, yhä korkeammalle, Petunian katse seuraa häntä. Hän on jo irrottanut toisen kätensä keinun ketjusta, syvältä rinnasta kumpuaa hurmioitunut hihitys.
“ Lily älä!” Petunia kirkaisee, kun tajuaa mitä sisko aikoo taas tehdä.
Lily tuntee itsensä keijukaiseksi, hän nauttii tuntiessaan Petunian polttavan katseen selässään, mutta ennen kaikkea hän nauttii tuntiessaan huumaavan tuulen joka juoksee hänen ihollaan, vapauden, joka viskoo hänen hiuksiaan puolelta toiselle, niin kauan kunnes hän on valmis laskeutumaan.
Keinu heiluu vielä itsekseen, kun Lilyn varpaat koskettavat maata. Hän pyörähtää sievän piruetin, helmat hulmuavat. Nauru kumpuaa syvältä hänen sisältään, epävarmuus on tiessään.
Petunian katse on kovettunut jääksi.
“ Äiti sanoi, ettet saa!”
Hänen poskensa ovat punehtuneet harmista, hänestä on inhottavaa jäädä aina siksi kömpelömmäksi osapuoleksi, joka joutuu laahaamaan sandaaleitaan sorassa pysäyttääkseen keinun, häviää juoksukilpailut ja joutuu aina syömään muhkuraisimman muffinin. Se, joka pelkää pimeää ja juoksee hevosia karkuun.
“ Äiti sanoi ettei sinun ole lupa, Lily!”
Hän todella muistutti äitiä siinä seistessään, silloin harvoin kun äiti oli jostakin vihainen.
“ Mutta kaikki on hyvin.” Lily ei voinut lakata hymyilemästä. Petunia ei tosiaankaan käsittänyt miten ihanalta tuntui liitää ilman halki sillä tavalla, se oli kuin taikuutta.
“ Minun ei käynyt kuinkaan. Katso mitä minä osaan.”
Hän poimi maasta kukan, se oli varissut pensaasta tuulten tullessa. Kukka oli yhä elävä, sen terälehdet tuoksuivat.
Lily piti kukkaa kämmenellään, ojensi sitä Petuniaa kohti.
“ Minua ei kiinnosta.” Ja silti hän tuli lähemmäs.
Lily ei voinut kätkeä virnistystään kun Petunia tuli tarpeeksi lähelle. Kukka heijastui Petunian silmistä, se avasi ja sulki terälehtiään kuin elävä olento. Aivan kuin se olisi hengittänyt.
Lilyn mielestä se oli kaunis.
Petuniasta selvästikään ei.
“Lopeta!” hän kirkui.
“ Ei se sinua satuta,” Lily tokaisi. Hän heitti kukan pois, se vieri hiekalla hylättynä, sen terälehdet olivat muuttuneet ryppyisiksi. Petunia tuijotti sitä kauhuissaan.
“ Tuo ei ole oikein, “ hän kuiskasi. “ Miten sinä teet sen?”
Äänestä kuultava kaipaus ei jäänyt Lilyltä huomaamatta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes avata suutaan tai kohauttaa harteitaan, sillä juuri silloin joku rymisteli pusikosta heidän luokseen.
“ Etkö muka tiedä?”
Pojan tukka oli tumma ja rasvainen, hänen äänensä oli kärsimätön ja ehkä hitusen ylimielinen. Vaatteet näyttivät kuusi numeroa liian suurilta.
Petunia kirkaisi ja juoksi takaisin keinujen luo. Lily kavahti hänkin, mutta jäi siihen missä oli.
Poika oli poiminut kukan maasta. Se lepäsi hänen kämmenellään ja Lilyn valtasi äkkiä suunnaton halu tyrkätä se hänen kämmeneltään.
“ Mitä pitäisi tietää?” Lily esitti kysymyksen mahdollisimman ylenkatseellisesti.
Poika seisoi omituisessa asennossa, melkein kuin puoliksi säntäämäisillään juoksuun.
“ Minä tiedän mikä sinä olet.” Ääni oli yhä hermostunut, mutta nyt matalampi, kiihkeämpi.
“ Miten niin?”
Poika vaihtoi hermostuneena jalkaa ja vilkaisi Petuniaa ennen kuin vastasi.
“ Sinä olet… no, noita.”
Lilyssä kuohahti monta tunnetta yhtä aikaa. Tärkeintä oli kuitenkin esittää viileää.
“ Ei ole kivaa sanoa tuollaisia!” hän sähähti ja lähti Petunian luo, mutta omituinen poika tuli perässä.
Pojan posket helottivat, mutta hänen äänensä oli tyynni. Hän osoitti sanansa vain Lilylle, melkein kuin Petuniaa ei olisi ollut olemassakaan.
“ Sinä olet,” poika painotti. “ Sinä olet noita. Olen katsellut sinua ja kaikki mitä sinä osaat… Mutta ei siinä ole mitään pahaa. Minäkin olen velho.”
Petuinia purskahti nauruun. Se nauru oli kylmää ja kirpistelevää, keino jota hän käytti tahtoessaan loukata.
“ Vai muka velho!” hän kirkaisi. “ Kyllä minä tiedän, kuka sinä olet. Sinä olet Kalkaroksen poika. Hah,” hän kääntyi Lilyyn päin. “ Ne asuu Kehrääjänkujalla joen rannassa, kauhea paikka. Miksi sinä muuten olet vakoillut meitä?”
Poika haroi likaisia hiuksiaan, hän näytti tuntevan olonsa epämukavaksi Petunian kylmän katseen alla. “ En minä teitä vakoillut,” hän sanoi. “ Enkä sinua vakoilisikaan, sinä olet jästi.”
Petunia ei ollut koskaan
kuulutkaan koko sanaa, se saattoi Lilynkin ymmälle, mutta kumpikaan ei voinut erehtyä äänensävystä.
“ Tule Lily, lähdetään!” Petunian kimakka kiljaisu halkoi ilmaa kuin puukko, kummallinen poika siristi hänelle silmiään. Lily pysähtyi vielä luomaan poikaan halveksuvan katseen, häntä harmitti, että poika oli keskeyttänyt heidän iltapäivänsä.
Eräs jäi seisomaan yksin, hänen liian suuri paitansa hulmahteli illan nousevassa tuulessa, kun hänen keijukaisensa katosi leikkikentän punaiseksi maalatusta portista sisarensa tiukasti kannoillaan.
