Nimi: Menetin, mutten unohda
Kirjoittaja: Rins
Ikäraja: S
Genre: Angst
Hahmot: Ginny Weasley, (kääpiöpuhpallura)
Haasteet: FF10 (05. Kuoppa), Vuodenaikahaaste (Kesä), On niitä lemmikkejäkin (Kääpiöpuhpallura)
---
Tuijotan hiljaa maata, joka on juuri hetki sitten kaivettu auki, ja nopeasti sen jälkeen täytetty mullalla. Parin viikon päästä siitä samasta kohdasta alkaisi kasvaa ruohoa, ja jossain vaiheessa, kun olisi kulunut tarpeeksi aikaa ja surut olisi surtu, sieltä nousisi valkovuokkoja. Kauneimpia kukkia mitä on olemassa, ja ne kuvastaisivat sinua paremmin, kuin mikään muu.
Syksyn jälkeen ne kuihtuisivat pois, ja antaisivat tilaa talvelle. Huomaavaista. Ja kun lumi keväällä sulaisi, ne palaisivat takaisin. Ne olisivat elämässäni jälleen. Mutta sinä et olisi. Et enää koskaan.
Piirrän maahan vielä sydämen. Toivottavasti tiedät, että rakastan sinua.
Luon yhden nopean katseen myllättyyn maahan ja käännyn. Tiedän viettäneeni liian pitkän ajan siinä. Olen onnellinen, että sain luvan haudata sinut Tylypahkan maille. Nyt minulla oli mahdollisuus heittää hyvästit rauhassa, ja voin tulla muistelemaan sinua aina kun haluan.
Suuntaan katseeni taivaalle. Aurinko alkaa laskea. Oletko sinä siellä jossain sen takana? Piilossa, ettei kukaan tässä julmassa maailmassa voisi nähdä mitään niin kaunista, kuin sinä. Minun rakas enkelini.
Katseletko sinä sieltä minua? Varmistat, että olen kunnossa. Kyllä minä olen. Kyynel silmässä ei kerro kärsimyksestä, se kertoo ikävästä ja järjettömän suuresta kaipauksesta sinua kohtaan. Sinua, jota en enää tulisi näkemään.
Kyllä minä tiesin, että joku päivä lähtisit luotani. En vain halunnut uskoa siihen. En halunnut sen päivän tulevan näin pian.
Lähden kävelemään linnaa päin. Avaan raskaan ulko-oven, ja edessäni seisoo kymmenittäin hymyileviä oppilaita. Luna juoksee minua kohti, ja avaa suunsa. Minä vaiennan hänet nostamalla käteni. Juuri nyt minun ei tarvitse tietää, mitä asiaa hänellä on. Kuulen sen sitten myöhemmin.
Kävelen rohkelikon oleskeluhuoneelle ja lausun tunnussanan Lihavalle leidille ja hän avaa minulle oven. Kömmin pienestä aukosta sisälle, ja kohtaan valheellisen rennon tunnelman. Asiat eivät oikeasti ole niin hyvin. Kävelen tyttöjen makuusalin portaiden alapäähän, mutta Ron juoksee minut kiinni.
”Joko sait sen haudattua?”
Sen. Miten Ron voi käyttää tuota sanaa? Oikea sana on hän, minun pieni kultani.
Toisaalta, Ron ei voi tajuta, että olet ollut mukana elämässäni jo monta vuotta, että olet kuunnellut kaikki murheeni, joita en ole muille voinut kertoa. Sinä olet ollut lohtuni, ja sinä olet pehmeine turkkeinesi tullut viereeni ja nuolaissut kasvojani, niin poistaen suolaiset kyyneleeni.
”Äiti, tämän minä haluan. Ole kiltti ja osta se minulle.” Ja suljin sinut syliini, ja tiesin, ettei mikään mahti voisi poistaa sinua elämästäni. Minä rakastan sinua. Minä tarvitsen sinua.
Miten mikään voi palata normaaliksi tämän jälkeen? Oikeastaan minä en usko siihen. Niin ei vaan voi käydä. Tästä lähtien joka kerta, kun palaan oleskeluhuoneeseen, jotain tulee puuttumaan sohvalta odottamasta minua. Kun menen illalla nukkumaan, sängyn päässä ei ole jotain, mitä tarvitsen, jotta voin unohtaa ympäröivän maailman ja saada unen päästä kiinni.
Kun katsoit minua viimeisen kerran, näytti siltä kuin olisit itkenyt. Pahoitellut sitä, että jätät minut yksin maailmaan, jossa ihmiset valehtelevat ja tappavat toisiaan. Kun itse pääset parempaan paikkaan.
”Yritä pärjätä”, sanoi viimeinen katseesi.
Ja kyllä minä pärjäänkin. Silti ikävöin.
-
Jos ajan saisin takaisin,
sen meidän yhteisen hetken.
Niin mitä siitä muuttaisin?
No, vain sen viimeisen hetken.