Nimi: Pimeyden kääntöpuoli
Kirjoittaja: Invisiblegirl
Pairing: R/Hrm
Genre: angst, oneshot, songfic
Rating: K-11
Warnings: Väkivaltaa
Summary:
Olin ollut pelkuri, en ollut osannut luottaa.A/N: Sunrise avenuen biisiin It ain't the way. FF-100:seen Pimeys-sanaan.
Albumihaasteeseen myös. ^^
*****
Pimeyden kääntöpuoli
Huusin taas. Huusin asioita, joita sylki suuhun toi, joita en tarkoittanut. En osannut pitää suutani kiinni, raivo antoi minulle sanat, joita en olisi halunnut sanoa. Olisin halunnut pyytää anteeksi, sanoa olevani pahoillani, mutta en pystynyt. Enkä olisi enää voinut vaikuttaa, olimme riidelleet jo kauan, liian kauan. Huuto antoi minulle hetkellistä voimaa, raivo toi tunteen kuin olisin kuningas, että voisin tehdä mitä vain, mutta kun puuska loppui, tunsin itseni ala-arvoiseksi, mieheksi, jota kukaan ei kaivannut, eikä halunnut tuntea. Olin satuttanut liian monia, satuttanut ihmisiä, joita kaipasin nyt, kun olin tajunnut, miten asiat oikeastaan menivät. Oliko ollut oikein katkeroitua, ja karkottaa kaikki ympäriltäni? Ei ollut. Se oli väärin, erehdys, virhe, mutta miten minä sen heille olisin selittänyt? En osannut paljastaa, mitä oikeasti tunsin, en osannut kertoa, miksi olin huutanut, miksi olin haukkunut, miksi olin jättänyt heidät.
He olivat pysyneet rinnallani niin kauan, etten muistakaan. Pysyneet rinnalla vaikka olin tehnyt kamalia asioita, sanonut kamalia asioita ja pettänyt heidät. Sitä tosiystävyys taisi olla, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Olin kateudesta vihreä, mustasukkainen ja kiukkuinen nuori, joka ei osannut ratkaista asioita muuten kuin riitelemällä. Sanat eivät riittäneet minulle, joskus löin, ja kaduin sitä jälkeenpäin. Silloin olisin halunnut löytää ajankääntimen ja palata takaisin siihen aikaan, kun käsi osui poskelle ja sai sen helottamaan punaisena, kun kyyneleet ryöstäytyivät naisen kasvoille, kauniille kasvoille, joita en ollut halunnut lyödä. En voinut mitään vihalleni, en pystynyt hillitsemään sitä.
Sen illan jälkeen nainen nukkui sohvalla yksin. Ei puhunut, ei sanonut sanaakaan, ja vältteli minua parhaimpansa mukaan. Lähti aikaisin aamusta, tuli myöhään illalla. En osannut epäillä mitään, sukeltelin itsesäälissäni ja katumuksessani, mutta en osannut sanoa sitä hänelle. En osannut sanoa yksinkertaista sanaa anteeksi, tai että olen pahoillani. En ihmetellyt, kun isku tuli.
Nainen pakkasi laukkunsa ja lähti. Se oli syksyinen ilta, sellainen, jolloin onnelliset parit kiereskelivät ulkona lehtikasoissa ja antoivat auringon viimeisten säteiden ennen talvea kietoitua heidän hiuksiinsa. Hän otti tavaransa, sanoi olevansa pahoillaan, ja lähti.
Sinä yönä minä löin nyrkkiäni seinään niin monta kertaa, että en jaksanut edes laskea. Annoin itseni tuntea sen kivun, jota olin aiheuttanut hänelle. Käteni olivat verillä, kun viimein kaaduin sänkyyni niin uupuneena, tuntien, etten aamulla halunnut herätä ja tuntea sitä kipua, kun hän ei ollut minun vierelläni. Mikä minusta tulisi, kun hän olisi poissa? Olin tarpeeksi paha jo muutenkin.
Perheeni ei ollut pitänyt yhteyttä minuun pitkään aikaan. He olivat pettyneitä ja vihaisia, tiesin sen. Olin ollut pelkuri, en ollut osannut luottaa. Olin hypännyt valosta pimeyteen viimeisillä sekunneilla, kun ei olisi pitänyt. Olin luullut siirtyväni voittajan puolelle, jonne minä halusin. Mutta sitten sota kääntyi toisinpäin ja minä olinkin jäänyt kiinni häviäjän puolelta. Siltä puolelta, joka tuomittiin rankasti ja siltä puolelta, jota yleisesti halveksuttiin ja inhottiin.
Ystäväni eivät olleet voineet uskoa sitä. Vannoin olleeni väärässä, tehneeni erehdyksen ja haluavani takaisin, että halusin takaisin siihen aikaan, ja peruuttaa kaiken. En vain pystynyt tekemään sitä. Näin pettyneitä kasvoja joka puolella, tunsin murtuneena kuinka kaikki, jotka olivat joskus minua katsoneet ylöspäin, olivat pettyneet rankasti. Pikkusiskoni meni veljeni taakse piiloon, jotta ei näkisi minua, ja se sattui.
Ehkä siksi minä olin tälläinen. En osannut kontrolloida raivoani, joskus se vain purkautui. Ja silloin se, joka lähimpänä oli, joutui kohteekseni, johon käytin tekniikkaa hajoita ja hallitse, tahtomattanikin. Olin kasvanut ulos leppoisan veljen roolista vihaiseen nuoreen, enkä päässyt siitä pois enää aikuisenakaan. Joskus elämä tuntui menevän paremmin, ja silloin minä olin rakastunut häneen. Mutta sitten alamäki alkoi, ja hän sai tuntea sen nahoissaan. Joskus otin viinaa, enkä nähnyt mitään kunnolla, näin vain valkokuohuisen raivoni, joka oli ylittynyt jo baarissa kun olin joutunut pariin tappeluun paikallisten juoppojen kanssa, eikä asiaa auttanut se, että kun palasin takaisin kotiin, se oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä ja olohuoneen sohvalta löytyi kyynelehtivä vaimo.
Se hyppy pimeän puolelle oli todellakin muuttanut minun elämäni. Totaalisesti, vaikka en sitä itse ymmärtänytkään. Olin jo sen parin päivän oppinut niin paljon pimeää taikuutta, että se oli sekoittanut pääni totaalisesti. Olin oppinut luottamaan sauvaani, kirouksiin, enkä ystäviini. Ensimmäinen päivä oli juuri sitä, kun odotin jonkun hyppäävän apuuni harjoitustaistelussa sain huomata, että täällä olin totaalisen yksin. Vaikka luulin olevani voittajan puolella, voitto ei tuntunutkaan niin makelta kuin olin uskonut, se maistui verenmaulta suussa, katkeralta ja kipeältä, kun sinä päivänä raahauduin sänkyyn mustelmilla ja pettyneenä.
Sitten kun oli kohdannut se sodan päivä, en ollut edes pystynyt katsomaan sitä kunnolla, ja olin luikkinut pakoon häntä koipien välissä. En ollut pystynyt olemaan kummankaan puolella, mutta läheiseni uskovat varmasti edelleen, että taistelin sinä päivänä pahan puolella, ovat uskoneet siitä asti, kun olivat nähneet sen mustan tatuoinnin kädessäni.
Hermione oli ainut, joka ei vihannut minua. Tai vihasi, mutta ei osannut päästää irti. Nainen oli päättömästi rakastunut, sen tiesin, eikä osannut lopettaa sen jälkeenkään kun olin pettänyt heidät. Kaadoin pahan oloni heidän niskaansa, pidin häntä syntipukkina itseni tilalla, enkä osannut lopettaa. Jollakin tavalla yllätyin, kun hän lähti, toisella en.
Ehkä minut oli tuomittu tälläiseen elämään, rangaistuksena.
*****
// Picca lisäsi ikärajan otsikkoon
