Nonii.
Ficin nimi: Kevätpisaroita
Kirjoittaja: Hermy_A
Genre: Drama
Ikäraja: S
//zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajojaParitus/Päähenkilöt: Yksipuolinen Hrm/R, eli päähenkilönä jätetty Hermione
Vastuuvapautus: Kaikki, minkä tunnistatte kuuluvan rakkaalle Rowlingillemme, kuuluu hänelle myös.
Varoitukset: Eipä löydy : )
A/N: Tämä osallistuu 12+ virkettä VII - haasteeseen, käytin bonusvirkkeen, se on kolmanneksi viimeinen.
Linkki haasteeseen:
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=26142.0 KevätpisaroitaMinä nousin varpailleni, varoen narauttamasta pölyisiä lattialautoja, jotka taipuivat kuopalle painoni alla ja sieppasin vanhan hatun ylimmältä, vinoon vääntyneeltä hyllyltä, jonka isoisä oli nikkaroinut vuosia sitten.
Peili oli sekin tuhruinen, mutta täytti tehtävänsä kuvastimena; asettelin huopahatun hiuksilleni kuin naamioksi, kynnet jättivät pehmoisia viiltoja pölyiseen pintaan.
Kun astuin ulos, kompastelin eturappusia alas, kylmä aamutuuli, jonka seassa oli vielä säveliä talvesta, pakkasen ja kaukana kimmeltävän auringon tuoksua, tuli minua vastaan. Talvi oli enää heijastus ihmisten kengissä, kukaan ei uskonut liukastuvansa kadulla tai vetänyt jälkikasvuaan muovipulkassa rinnettä ylös; teille kaadettiin hiekkaa, lunta sulatettiin, kevään värit maalautuivat jästivaateliikkeiden näyteikkunoihin.
Silti minä en ollut vielä valmis luopumaan talvesta, jättämään taakseni niitä pimeitä, viileitä iltoja, joina saattoi vain käpertyä lähelle takkatulta ja olla ajattelematta, kunnes kynttilänliekki hiipuu sammuksiin, en ollut valmis ottamaan kevättä vastaan keltaisissa sukkahousuissa tai hymyilemään vastaantulijoille, puhumaan säästä, en ollut valmis vielä kuorimaan yltäni sitä karvakauluksista takkia, jossa hänen tuoksunsa yhä asui.
Kun kuljin eteenpäin ja yritin kaikin voimin olla ajattelematta, näin silmäkulmastani, kuinka joku nuori tyttö vaaleanvihreässä popliinitakissa kurottautui suutelemaan pitkää, toppatakkista poikaa; kuulin sanat heidän huuliltaan, kun rinteen takaa nouseva kevätpäivä kultasi heidän kasvonsa.
Oli ihmeellistä, miten kaiken kauneus menetti merkityksensä nyt, kun hän ei enää seissyt vieressäni, ottanut minua kädestä ja osoitellut ylös puiden yläoksille, joilla linnut pitivät ensimmäisiä kuoroharjoituksiaan.
Olisi ollut niin paljon helpompaa, siedettävämpää vain jäädä tyhjiin huoneisiin, käpertyä palloksi ja kuunnella hiljaisuutta, sulkea itsensä muulta maailmalta.
Kukkakaupan ikkunan läpi erottui neliskanttinen lasimaljakko täynnä ruusuja, joiden varret oli katkottu epäsymmetrisesti ja kauniita, valkoisia kallankukkia, jotka kurottautuivat maljakon reunojen yli kuin kaivaten kaukaisuuteen.
Kun seisoin siinä katselemassa, kaupan hentoinen omistaja, pieni villahuiveihin kietoutunut nainen, jonka kasvoilla erottui uurteita kuin haaleita juovia menneisyydestä, tuli hiljaa ulos kaupastaan ja jäi seisomaan viereeni; me olimme kumpikin vaiti ja vain kaupan lasioven sisäpuolelle kiinnitetty yksinäinen hopeakulkunen helisi murheellisesti.
Minä en sanonut sanaakaan, eikä hänkään avannut suutaan, kun kiireisten ihmisten askelet hakkasivat kadulla takanamme ja autojen pyörät kirskahtelivat kärsimättömästi.
Mutta kun minä kohotin katseeni ja käännyin jatkaakseni matkaa, nainen otti minua kädestä lujasti, mutta lempeästi ja käänsin vastahakoisesti katseeni hänen kasvoihinsa.
Naisen iho oli rypyttynyt kauniin luonnollisiksi poimuiksi silmien ympärille, hänen katseessaan läikkyi vanhaa, lempeää viisautta ja hänen huiveihin kiedotulla kaulallaan erottui kimaltava, yksinkertainen sudenkorentoriipus.
Minä nyökkäsin hiljaa, jäykästi ja nainen antoi kätensä pudota, sormenpäät pysähtyivät valkoisen villahameen laskoksiin. “ Elämä kantaa", hän kuiskasi ja minun täytyi kääntää katseeni pois, koska juuri silloin kaipaus viilsi ja pakotti kirveltäviä vesipisaroita silmien sisänurkkiin.
Olin päättänyt, etten pakenisi ennen iltapäivää, joten kuljin eteenpäin väistellen ihmisten katseita ja katukiveyksen laattojen liitoskohtia, olin jo tottunut piilottamaan tuskani takin kauluksen sisään.
Tein kaikkeni estääkseni oikukkaita ajatuksiani poukkoilemasta, mutta yhä uudelleen huomasin epäonnistuvani; muistelin aikaa, jona me kuljimme käsi kädessä ja puiden lehdet punersivat, kuinka hän sai nuhakuumeen lehtikasassa kieriskelystä ja minä luin hänelle vanhaa loitsuhistoriaa ääneen, koska tarvitsin tietoa tutkielmaani varten, kuinka hän suuteli minua aamuisin ja me omistimme yhdessä pienen palan maailmaa.
Ajatuksena ulos lähteminen oli tuntunut melkein rohkaisevalta, hyvältä keinolta pakottaa itsensä ulos kuorestaan. Mutta nyt, kun istuin polvet maata vasten, pienen koristelammen reunalla ja keskityin hengittämään sumean, suolanmakuisen sekavuuden lävitse, tuntui melkein kuin järjen lopullinen menettäminen olisi leijunut uhkana kasvojeni yllä.
Tunsin rosoisen, juuri lumen alta paljastuneen maan, terävät pienet kivet, jotka jättivät viiltoja kämmeniin, polun, joka kaartui allani kohti pohjoista. Melkein kuulin meidän askelemme, jotka vielä muutamia hetkiä takaperin olivat kuluttaneet maata lähekkäin ja hänen lämpimän, puolihuvittuneen äänensä, joka kertoili minulle etelänavan jäätiköistä ja jääkarhujen elinoloista, vaikka epäilemättä hän tiesi niistä vähemmän kuin minä.
Melkein haistoin sen makean, tunkkaisen tuoksun siitä minttuhuulirasvasta, jonka olin aina hermostuneen hiljaisuuden tullen kaivanut taskustani, kiertänyt muovikorkkia kynsilläni edestakaisin.
Minä pidin silmäni kiinni ja yritin olla tiedostamatta kipua, joka yltyi jossakin puutuneiden polvieni reunamilla, keskityin tuntemaan valon, joka tihkui jostakin taivaankannen takaa ja kutitteli silmäluomiani. En halunnut nousta ja luovuttaa, halusin ymmärtää ja hyväksyä.
Kuulin polkupyörän vanteiden viistävän märkää hiekkaa ja kun raotin hiukan silmiäni, erotin nuoren posteljoonin, joka ajoi kauempaa ohitseni; hän hyräili lujaa jotakin minulle tuntematonta laulua, vihelteli hilpeästi silloin tällöin ja selvästikin harjoitteli ajamaan ilman käsiä, vaikkei vielä aivan siinä onnistunutkaan.
Minä etsin hiekasta mukavantuntuisen kuopan, painauduin siihen välittämättä kosteudesta, joka tunkeutui takkini langantiheyksiin ja liimasi hiussuortuvia niskaan ja mietin, miltäköhän elämä, kevät ja rakkaus mahtoivat maistua vaikkapa merikilpikonnan näkökulmasta.
~