Nimi: Sinun käsiesi kautta, minun nimissäni
Kirjoittaja: Crys
Fandom: Grishaverse
Ikäraja: S
Paritus: Alina/Varjo
Genre: Draama, synkkä romantiikka
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Hei, missä on kaikki finin Grishaverse-ficit! Spoilaa sarjan kolmatta osaa, Tuho ja roihu -kirjaa. Osallistuu haasteisiin Tropes-haaste (enemies to lovers), 5 x jotain uutta aiheella uusi fandom ja Sana/kuva/lause haaste kuvalla
xTämä on viimeinen kerta, Alina ajatteli, kun löysi itsensä jälleen sumeasta versiosta Varjon todellisuutta, joka saattoi olla aina paikka koko maailmassa, jossa Varjo hohti kirkkaammin kuin maailma tämän ympärillä.
”Hemmottelet minua, Alina”, Varjo tervehti tietäväinen hymy huulillaan. Hän tiesi, että Alina palaisi hänen luokseen. Hän tiesi, ettei Alina pystynyt olemaan ajattelematta häntä yhtä paljon kuin Varjo itse ei pystynyt olemaan ajattelematta Alinaa. ”Vaikkakin valitettavasti joudut pettymään, jos aiot vedota parempaan luonteeseeni ja pyytää minua lopettamaan.”
”En aio pyytää sinua lopettamaan”, Alina tokaisi astuessaan lähemmäs Varjoa. Hän mietti miltä hänen heijastuksensa mahtoi näyttää Varjolle – värehtivätkö hänen ääriviivansa kuten seinät Varjon ympärillä? ”Tiedän, ettet tee sitä. Pyydän sinua vain vapauttamaan grishalapset. Heistä ei ole sinulle hyötyä. Et kai halua jälleen vuodattaa verta turhaan?”
Alina päätteli tavasta, jolla Varjon katse synkkeni, että tämä ärsyyntyi kommentista – ei tämä pitänyt verenvuodatuksesta, varsinkaan grishojen, se vain oli tämän mielestä välttämätöntä.
”Olet tehnyt minusta vihollisesi, mutta me kaikki esitämme rooleja, jotka meille annetaan,
Sankta Alina”, Varjo muistutti painottaen Alinan titteliä, jota Alina ei vieläkään tuntenut omakseen. ”Valo ja Varjo. Olemme molemmat kylväneet kaaosta tavoitellessamme järjestystä.”
Nyt oli Alinan vuoro ärsyyntyä. ”Minä en ole meistä kahdesta se, joka kädet eivät ole ehtineet kuivua verestä”, hän sanoi ajatukset Keramzinin hyökkäyksessä kuolleissa opettajissa.
”Entä kuinka monta ihmistä on menettänyt henkensä sinun nimissäsi? Kuinka monta grishaa? Kuinka monta otkazat´syaa?” Varjo sanoi lähestyessään häntä.
Sinun käsiesi kautta, minun nimissäni, Alina ajatteli katkerasti. Hän ei suostunut painamaan katsettaan maahan, vaikka tunsi syyllisyyden kaikesta huolimatta polttelevan sisuksissaan. Oliko se todella ainoa tapa, jolla tapahtumien oli edettävä? ”Se on eri asia”, hän sanoi silti, yrittäen vakuuttaa itselleen, ettei syy ollut hänen.
”Miten se on eri asia? Kuolleita he ovat kaikki”, Varjo huomautti lähestyessään hitaasti kuin varjot lähestyvät valoa valon himmetessä.
”Selvä, olemme molemmat tuhoon tuomittuja”, Alina tokaisi jääräpäisesti, nostaen leukaansa ylemmäs, jotta ei joutuisi katsomaan Varjoa alaviistosta, sillä tämä oli jo ehtinyt niin lähelle häntä. Alina vihasi sitä, miten hänen kehonsa värähti hänen tuntiessaan Varjon mustasta keftasta lähtevät ilmavirtaukset. Tämä oli pelkkä näky ja silti… silti se tuntui siltä, niin kuin he jälleen olisivat kahdestaan Varjon huoneessa ennen kuin Alina oli ollut tietoinen kaikista Varjon synkistä salaisuuksista. Ehkä pienen hetken aikaa hän oli ollut onnellinen eläessään siinä valheessa. Mitä jos hän ei olisi koskaan herännyt? Olisiko hän voinut löytää onnen sokeuden keskeltä?
Varjo nosti kätensä Alinan poskelle ja sipaisi peukalollaan Alinan ihoa. Alina värähti aivan kuten oli värähtänyt Varjon koskettaessa häntä Varjon huoneessa. Oli julmaa tuntea näin yhä, vaikka kaikki oli muuttunut.
”Pyhimykset eivät ole tuhoon tuomittuja,
Sankta Alina”, Varjo kuiskasi kasvojensa lähestyessä Alinan omia, tummat silmät syöden Alinan kasvoja – huulia. ”Kuten varjot, pyhimykset syntyvät tuhosta.”
Alina olisi voinut irrottautua, olisi voinut iskeä Varjoa tämän ärsyttävän täydellisiin kasvoihin, voisi sanoa ei tietäen, että Varjo tottelisi, mutta ehkä juuri se sai hänet pysymään paikoillaan ja antautumaan suudelmaan, joka ei ollut menettänyt voimaansa siitä suudelmasta, joka oli jaettu kauan sitten erilaisessa maailmassa Talvijuhlien kynnyksellä. Tällä kertaa asetelma oli kuitenkin eri – Sama jano voimaa kohtaan, joka oli syövyttänyt Varjon, luikerteli myös Alinan sisällä, vaikkei hän sitä halunnut myöntää. Hän vihasi sitä, että hän ymmärsi miksi Varjosta oli tullut tällainen. Hän vihasi sitä, koska pelkäsi muuttuvansa samanlaiseksi. Siksi suudelmassa oli katkeran tulen ja kaiken lopun jälkimaku, vaikka Alina tunsikin vilahduksen Aleksanderia Varjon sisältä. Aleksanderia, joka oli joskus pyrkinyt tekemään sen, mikä koki olevan oikein. Mitä jos Alina muuttuisi yhtä sokeaksi voiman tavoittelussaan?
Me olemme toistemme peilikuvia.Alina työnsi Varjon viimein kauemmas, mutta hänen kätensä jäivät haapuilemaan tämän rintakehälle, sivelemään tämän mustan keftan lievettä. Hän ei halunnut päästää irti – ja samalla halusi repiä tämän rinnan auki valollaan.
”Kun tapaamme – ” Alina yritti sanoa, mutta sanat vihloivat sisuskaluja.
”Kun tapaamme, yritämme tappaa toisemme”, Varjo sanoi sivellen yhä Alinan poskea. ”Tulen suremaan sinua, Alina.”
”Tiedän. Yritän tehdä kuolemastasi sinulle helpon”, Alina vastasi samalla mitalla. Sanailu nosti pienen hymyn Varjon kasvoille.
Alina irrottautui viimein Varjon otteesta ja antoi mielensä palata takaisin todellisuuteen, kauas Varjon luota. Sisimmissään Alina kuitenkin tiesi, ettei pääsisi Varjon otteesta ennen kuin halkaisisi tämän pimeyden auringonvalollaan.