Nimi: Piirileikkiin
Kirjoittajat: christianprincess ja Susityttö
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Draco
Tyylilaji: Angst, slash
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa hahmot, maailman, kaiken. Meillä on vain rajaton mielikuvitus.
Summary: Valveilla niitä voi väistellä, mutta unessa unelmat lähtevät piirileikkiin.
A/N: christianprincess: En aluksi ajatellut julkaisevani täällä omia tekstejäni, mutta kaverini sai lopulta kiskottua minut ulos kirjoittajakaapista. Tämä on siis ensimmäinen ficcini; lähdimme Susitytön kanssa kirjoittamaan ilman selkeää päämäärää ja lopulta tuloksena oli Piirileikkiin. Harry/Draco on yksi lempiparituksistani, vaikka siihen onkin joskus vaikea keksiä uusia näkökulmia. Toivottavasti kuitenkin onnistui. Kaikenlainen palaute on aina tervetullutta.
Susityttö: Tämän ficin ei ollut tarkoitus olla muuta kuin uudenlainen tapa viettää aikaa ystävän kanssa. Siitä kuitenkin muotoutui jotain mielenkiintoista ja ehdottomasti julkaisemisen arvoista, ihan vain senkin vuoksi että nyt Chrisu on todella mukana ficcipiireissä. Tästä se lähtee! Ja lopuksi pitää vielä hehkuttaa, ettei Harry/Dracoa voi olla rakastamatta vielä vuosienkaan jälkeen, sain taas jälleen huomata näiden poikien olevan Se Paritus.
Piirileikkiin
Harry Potter oli alkanut pelätä nukahtamista. Yhä useammin silmiä oli tuskallista sulkea, ne katselivat mieluummin varjoja katonrajassa kuin samoja unia yhä uudelleen. Hän ei halunnut, uskaltanut herätä omaan vaikerrukseensa, ainoa vaihtoehto oli pysyä ikuisesti hereillä. Junan pillin vihellys tunkeutui korviin valveillakin, hauraammin kuin unessa ja silti aivan liian lujaa.
Yrittäessään pyristellä irti unen sumusta Harry mietti Jumalaa, vai mihin Merliniin velhot sitten uskoivatkaan. Hän puristi silmät väkisin umpeen ja risti kömpelösti kätensä, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa korkeammalle voimalle, kaikki tuntui väkinäiseltä. Ehkä oli parempi vain kohdata katkera totuus, häntä ei ikinä huomattaisi, se yksi ei huomaisi, ei ei ei. Hänen nimensä ja kasvonsa, arpensa tunnettiin ympäri maailman, mutta ei hän halunnut olla koko maailman valittu, vain yksi riittäisi, mutta sille yhdelle hän ei tulisi koskaan riittämään.
Ehkä Harry olikin aivan liian vähän, olematon, mitätön. Väärä poika, väärillä sanoilla, väärillä valinnoilla. Käärmeet loivat aina nahkansa uudelleen, Harry ei rohkelikkona siihen pystynyt, säälittävä pelkuri. Itseinho oli tunteista helpoin, katumukseen kietoutuminen yksinkertaista, anteeksipyytäminen mahdottomuus, eihän tekemätöntä voinut antaa anteeksi.
Harry olisi halunnut piiloutua, hukkua, kadota, karata, pois. Yöllä ei uskaltanut pudottautua ihmemaahan, ehkä huomenna hän tekisi vihdoinkin oikein – ei niin kuin tuntuisi oikealta. Hän avautuisi entisen elämän umpeutuessa, huomenna. Ajatus rauhoitti häntä. Uni sai vähän enemmän otetta, samalla Harry päästi irti pelosta. Unelmankatkuinen savu ympäröi hänet ja sen läpi hän palasi istumaan siihen helakanpunaisen junan vaunuun, joka ainoa yö. Tällä kertaa hänen huulillaan oli hymyntapainen.
Kun yksi nukahtaa, toinen herää – niin nytkin. Maan alla, missä valo oli aina vihreää, Draco Malfoy säpsähti hereille haavekuvista henkeään haukkoen, kädet puristivat tyynynkulmaa. Ennen hän oli pelännyt vain päivää, nyt yön mustuus sekoittuneena vihreään hohteeseen muistutti häntä toteutumattoman menettämisestä. Unta ei enää saanut, ei ennen aamua. Ja kahden kohtalottoman ajatukset, haaveet ja pelot kohtasivat unen ja valveen rajamailla lähtien lähes samankaltaiseen, epätodellisen todelliseen piirileikkiin, ikuisesti jatkuvaan.