// Alaotsikko: S, Sirius/Narcissa (Narcissa/Lucius), angst
Title: Lumeen kätketyt
Author: minä olen (saghapo)
Rating: Sallittu
Genre: angst
Pairing: Narcissa/Sirius (Narcissa/Lucius manintana)
Disclaimer: Rowlingille kunnia, ja kukaan ei ainakaan toistaiseksi maksa mulle tästä mitään.
Summary: Jos joku näkisi pinnan läpi, hän huomaisi kaiken olevan täydellisyyden irvikuva, umpeen jäätynyt helvetti, josta ei ollut pakotietä.
A/N: Joo, tälläisiä outoja ajatuksia hiipii mun päähän aina vähän väliä, toivottavasti tykkäätte (: menee FF50 sanalla Talvi. psps kommentit ois aika jees.
Lumeen kätketyt
Älä koskaan päästä irti,
kuiskauksesi kaikuu päässäni, repii muutenkin turmellun mieleni, raastaa minua sisältäpäin ja minä katson, miten henkäyksestäni kerääntyy huurua ikkunaan. Hitaasti kohotan käteni ja piirrän huuruun kuvioita, joista muodostuu kirjaimia ja pian tajuan kirjoittaneeni siihen nimesi. Mutta ennen kuin nimesi näkeminen, sen ymmärtäminen ja muistaminen iskee tietoistuuteni se on jo kadonnut, ja ikkunasta näkyy vain sen takana oleva, satumainen puutarhani, jonka kukat olivat jäätyneet.
Jääkuningatar valtakunnassaan,
sydän niin umpijäässä ettei kohta jaksaisi enää pumpata, kuningatar kaatuisi kuolleena maahan ja ikitalvi katoaisi.
Olisipa kuolemallani edes niin suuri merkitys.
Älä koskaan päästä irti, yhä uudelleen ja uudelleen, lyön päätäni ikkunaan, toivon sen särkyvän mutta mitään ei tapahdu; ei tietenkään, Cissy, olet särkynyt vain sisältä, kaikki ympärilläsi on täydellistä.
Täydellinen aviomies, täydellinen kartano, täydellinen poika, epätäydellinen nainen. Ja täydellinen kulissi on koossa. Pintapuoli on niin täydellistä, perheidylli ja kasapäin rahaa, että minua melkein oksettaa. Jos joku näkisi pinnan läpi, hän huomaisi kaiken olevan täydellisyyden irvikuva, umpeen jäätynyt helvetti, josta ei ollut pakotietä.
Rakastan sinua,
muodostan sanat huulillani, katson valkeaa maisemaa ja toivon sinun kävelevän sieltä, valaisevan kasvoillasi koko maailman, sulattavan lumen ja jään.
Hukkuisimme,
sinä ja minä, vain me kaksi unohdettua. Emmekä nousisi enää koskaan, pysyisimme pinnan alla, turvassa maailmalta, joka oli kohdellut sinua kaltoin. Minä tiesin mitä sinulle oltiin tehty, tiesin, mitä mieheni oli Mestarinsa kanssa juoninut. Tiesin, että olit syytön ja kärsisit silti koko loppuelämäsi, hukkuisit ennen minua. Vaikka minäkin olin jo puoliksi poissa, pakotettu naimaan Lucius, tuomittu kävelemään päivät pitkin kartanon pitkiä, hämäriä käytäviä jotka tuntuivat huojuvan, ja voisivat minä hetkenä hyvänsä sortua päälleni. Hukuttaa minut alleen.
Ehkä me sittenkin hukkuisimme yhdessä,
menisimme alas liekeissä, emmekä edes yrittäisi pelastaa toisiamme. Meillä ei ollut enää toivoa, kaikki puheet tulevaisuudesta ja mustien silmien takaa minua katsonut runneltu sielu. Me olimme kuuluneet yhteen, olimme molemmat olleet rikkinäisiä, virheellisesti koottuja ja niin kaukana täydellisestä kuin kukaan meitä ennen. Yhdessä olimme paikanneet toisemme, saaneet toisemme näyttämään vähemmän virheellisiltä. Ei täydellisiltä, mutta paremmilta.
Ääni pääni sisällä toistaa sanojasi, matkii ääntäsi huonolla menestyksellä ja minun tekisi mieli vain vapauttaa itseni tästä tuskasta, hukkua yksin. Mutta olin luvannut odottaa sinua. Sinä olit kauan sitten unohtanut minulle antamasi lupaukset, ankeuttajat olivat saaneet sinut vajoamaan epätoivoon ja mieleltäsi olit hukkunut kauan sitten. Mutta minä en ollut unohtanut.
Ikkunan takana oleva talvipuutarha oli niin täydellinen etten uskaltanut mennä sinne. Olisin vain pilannut sen rikkinäisellä sielullani, jota ketään ei kiinnostanut enää korjata.