Nimi: Oranssia
Kirjoittaja: syrphe
Genre: Draama, angstfluff, one-shot
Ikäraja: K-11 flawless lisäsi otsikkoon
A/N: Ei mitään sanottavaa... writer's block on vaivannut täysin viime kuukaudet, vihdoin sain jotain valmista!
Oranssia
”Mulla on ikävä sua.”
”Mullakin.”
”Soita mulle myöhemmin.”
”Joo, okei. Moi.”
”Moikka kulta.”
Nojaan pääni seinään ja huokaisen. Pyörittelen sormessani olevaa sormusta, se tuntuu olevan jumissa.
Se oli ollut se ilta. Se ilta, jonka ei ollut pitänyt mennä niin. Mä olin prepannut kaiken valmiiksi, harjoitellut tuntikausien ajan mielessäni vastauksia mahdollisiin kysymyksiin, ehdotuksiin, miettinyt miten torjua kaikki.
Ja silti olen tässä nyt.
Se yksi tekstiviesti oli muuttanut kaiken. Me oltiin nähty ja istuttu tuntikausia irkkubaarissa, juotu vaan yhdet oluet. Baarimikko oli vilkaissut meitä illan mittaan parikin kertaa pyöriessään blokkaamassa tyhjiä laseja pöydistä. Mutta me ei oltu siinä, vaikka oltiinkin. Fyysisesti me oltiin oltu, mutta ei muuten.
”Ei, ei tääkään ole hyvä,” se oli pudistanut päätään kun uusi rokkibiisi oli pärähtänyt kaiuttimista.
”Ei niin,” mä olin kiekaissut nojaten kyynärpääni kapeaa puupöytää vasten. Sormet olivat eksyneet kuin huomaamatta leikkimään sen ranteessa killuvalla korulla. Sen silmissä oli paistanut jotain lämmintä kun se oli katsonut muhun.
”Ei niin,” se oli nauranut matkien äänensävyäni ja napannut sormeni omiensa väliin.
Kun me vihdoin oltiin kammettu itsemme yölliselle kadulle, mä en ollut voinut katsoa sitä silmiin. Mä olin nähnyt sen silmistä kuinka paljon se olisi tahtonut mut ja vaan mut. En mä ollut valehdellut, mä en vain ollut sanonut, että mun elämässä oli jo joku muu.
Kun sen käsi oli eksynyt kuin huomaamatta vyötärölleni, olin yrittänyt piilottaa hymyni. Se oli etsinyt käteni ja pujottanut sormensa omieni väliin. Oltiin kävelty hiljenneellä rantakadulla ja olin tiennyt, että muutaman korttelin päässä se toinen oli nukkumassa.
Se oli ollut se hetki siinä kadunkulmassa kun sydämeni oli jättänyt lyönnin välistä. Silloin kun se oli pysähtynyt, mä olin pysähtynyt, se oli kiepauttanut meidät kasvokkain.
Olin katsonut sitä silmiin, ensimmäistä kertaa sen jälkeen kuin oltiin lähdetty baarista.
”En mä voi,” olin vinkaissut tarraten melkein kouristuksenomaisesti sen käsivarteen. Sen silmien välke oli näyttänyt himmenevän.
”Mikset?”
”Arvaa,” olin hymähtänyt kääntäessäni katseeni katukiveykseen.
”Sä olet varattu.”
Siihen ei oltu tarvittu muita sanoja.
Mä olin painautunut vasten sen rintaa ja kietonut käteni sen ympärille. Se oli vaikuttanut epäröivän hetken mutta oli vetänyt sitten lähemmäksi ja sulkenut syliinsä.
Sen sydän oli hakannut rinnan alla.
Olin tuntenut sen sormet hiuksissani ja sulkenut silmäni.
”Mua ei ole ikinä turhauttanut näin paljon olla parisuhteessa,” huuliltani oli karannut ennen kuin ajatukseni olivat päässeet sinne asti. Toisen käsi oli pudonnut vyötärölleni ja silittänyt kylkeäni ohuen kankaan läpi.
”Niin,” se oli sanonut hiljaa, ”mä ajattelin, että tästä voisi tulla jotain kun sä kuitenkin tulit.”
”Mä tiedän,” olin kuiskannut ja vilkaissut sen kasvoja. ”Sä kiinnostat mua, en mä voinut sanoa ei. Mutta sä tiedät, että mä en pysty antamaan sulle mitään tätä enempää.”
”Edes yhdeksi yöksi?” se oli hymyillyt vinosti.
”En etenkään yhdeksi yöksi,” mä olin hymähtänyt. Se oli naurahtanut pyyhkäistessään hiukseni otsaltani. Olin antanut käteni kulkea sen rinnalta olkapäälle ja kyynärvartta alas tarttuen sen käteen. Se oli puristanut kättäni lyhyesti ja ujuttanut sormensa sormieni lomaan.
Sen sydän oli hakannut edelleen kovempaa kuin kenenkään muun ikinä kun olin painanut pääni takaisin vasten sen rintaa.
Ja nyt tärisevä puhelin herättää muistamaan, että se ei ole se, jonka kanssa mun tulevaisuuteni piti olla tähtiin kirjoitettu. Tuijotan seinää edessäni. Valokuvat kulkevat sen halki epämääräisinä, vinoina rykelminä sinitarralla kiinnitettyinä.
Puhelimen värinä voimistuu vaativasti.
”Joo?”
”Sä et soittanut.”
”Sori, mä unohdin.”
”Miten sä voit unohtaa?”
”Ei kun en vaan tajunnut mitä kello on jo. Sori.”
”Ei se mitään. Mä halusin vaan toivottaa sulle hyvää yötä. Oot rakas, kulta.”
”Okei, joo. Hyvää yötä sullekin.”
Sanat jäävät jumiin kurkkuun jo ties kuinka monennen kerran.
Kiskaisen sormuksen sormestani ja katselen sitä vasten yölamppua. Sen punainen kivi näyttää siinä valossa oranssilta. Oranssi, se tuntuu omalta väriltä. Punainen on liian voimakas, liian räiskyvä, liian täynnä tunteita. Liian täynnä rakkautta. Mä olen sisältä yhtä haalennut kuin oranssi, en vielä kylmän keltainen.
Mutta oranssi, se mä olen, kuin haalea punainen mutta silti vielä elossa.
