Ficin nimi: Ei, millään ei ole enää väliä
Kirjoittaja: dracomalfoy
Tyylilaji/Genre: angst, Deathfic
Vastuunvapaus: JKR omistaa hahmot, minä vaan leikin niillä :---)
Ikäraja: K-11
A/N : tämä idea syntyi matkalla lapista kotiin, ja lopputulos on tuo. Tämä on myös ensimmäinen ficcini, joten kertokaa toki mielipiteitä, parannusehdotuksia jne. (---:
Ei, millään ei ole enää väliä
Tumma hahmo kävelee yömyöhään kirein askelin pitkin Lontoon katua. Hänen mustat, sekaiset hiuksensa, jotka hän on perinyt edesmenneeltä isältään, valahtavat vihreille silmille, jotka hän on saanut äidiltään. Katulamppu valaisee väsyneitä kasvoja, jotka näyttävät siltä, kuin maailmassa ei olisi ikinä ollut naurua ja iloa.
Harryn arpeen koskee. Hän ei tunne muuta kuin järkyttävää, lamaannuttavaa kipua, ja hänen sisällään on ontto olo, aivan kuin hänen sielunsa olisi revitty väkipakolla irti. Ja niin on käynytkin. Hänen paras ystävänsä, Ronald Weasley, murhattiin kotiinsa kylmäverisesti. Hänen tyttöystävänsä, Ginny, murhattiin yhtälailla pimeyden voimiin turvautuen. Ja Molly Weasley, nainen johon Harry on voinut luottaa kuin äitiinsä vaikeina aikoina, oli kidutettu mielenvikaiseksi, ja lopulta tapettu.
Harryn silmät kostuvat sekalaisista tunteista. Hänen elämänsä rakkaimmat olivat kuolleita, kidutettu ja tapettu, ja kaiken takana oli kuolonsyöjä. Hän, joka vei Harrylta jo aikaisemminkin sukulaisen, kummisetänsä Siriuksen; Bellatrix Lestrange.
Bellatrix oli hyökännyt Weasleyden kotiin keskellä yötä. Perheen pää, Arthur, oli matkoilla hoitamassa Feeniksen Killan tehtäviä. Mollylla ei ollut mitään mahdollisuuksia suojautua tappokirouksesta, ja vihreä valo välkähti ennenkuin hän ehti edes silmiään avata. Ronista ja Ginnystä ei ollut mitään vastusta huippuloitsijalle, vaikka he taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Perheen muut lapset olivat onneksi maailmalla, ja säästyivät kamalalta kohtalolta.
Harry puristi rystyset valkeina sauvaansa, ja käveli tarmokkaasti eteenpäin. Hän oli päättänyt kostaa ystäviensä kuolemat, ja tehdä lopun siitä kamalasta noidasta, joka levittää surua ja kipua ympärilleen kuin ruttoa. Harry oli kuullut edelliskesänä Hermionelta Bellatrixin ja hänen miehensä kartanon sijainnin, ja nyt tuo tieto oli vihdoin hyödyllinen. Lopulta, kun kartano kohosi kukkulan laelle, Harryn silmät leiskuivat puhdasta vihaa. Hän avasi pienen ruosteisen portin, ja asteli pitkin soratietä. Harry ei välittänyt muusta kuin siitä, että hän saa kostettua Bellatrixille.
Hän ei välittänyt, kuoleeko hän itse siinä sivussa, tai kokeeko hän pahempaakin. Ei, millään ei ole enää väliä.
Harry saapui massiivisen tammioven luo. Hän kokeili ovea, joka oli lukossa. ''Alohomora '', Harry kuiskasi, ja ovi aukesi hitaasti naristen. Talo oli pimeä, lukuunottamatta pientä valoviirua joka tuli raollaan olevasta ovesta. Harry kuuli Bellatrixin kimeän, innostuneen äänen. Hän asteli ovelle, ja veti syvään henkeä, repäisi oven auki ja huusi varmempana kuin koskaan: ''Avada kedavra!''