Minäkin löysin tänne tuon kommentointikampanjan kautta ja vaikka paritusta (kuten kaikkia hetparituksia) hieman karsastinkin niin pakko oli edes hieman vilkaista. Sitä paitsi, olen ihan koukussa näihin 3 kertaa... -ficceihin, ettei rajaa ja jotenkin tuo tyynyn laittaminen paidan alle on sen verran laaja aihe kirjoittaa genreiltä, ettei aina tiedä mihin suuntaan kirjoittaja meinaa lähteä ficciä viemään. Ja kun mie oon vielä tämmönen, joka vilkasee vaan noppeesti alkutiedoista parituksen ja ikärajan, nii ei oikein tullu sisäistettyä heti, että angstia (♥) tulee olemaan.
Mikä kuitenkin oli positiivinen yllätys, koska aika moni 3 kertaa... -ficci on huumoria ja en henk.koht. oo mikään huumorin suukuluttaja. Ja angst on rakkaus, varsinkin upeasti kirjoitettuna!
Kuitenkin, pidin hirveästi kirjoitustyylistäsi. Eläväinen, kertoo paljon asioita, jotka tuovat selkeän kuvan tapahtumista, jättäen kuitenkin paljon tilaa lukijan mielikuvitukselle. Eikä kertojaäänikään mennyt mitenkään ylitse järkevän rajan, sellainen selkeä, tuskaa kertova ja sitä auttomattoman paljon huokuva. Tuli itsellekin hieman paikoilleen jämähtänyt olo, kun vain luki ja luki eteenpäin tätä. Surullinen olo Hannahin ja Nevillen puolesta. Kuitenkin, hyvin vahva kirjoitustyyli, jonka puolesta taidan hieman perehtyä enemmänkin siun tuotantoon.
Sattui muuten sieluun tuo lapsen kuolema syntymän jälkeen. Noinkin voi käydä, kamalan julmaa. Ja kuitenkin realistista.
Komppaan täysin
jjb:tä. Itselle koskaan ei ole tullut lapsen kuolemaa vastaan henkilökohtaisella tasolla nuoren ikäni puolesta, mutta ystäväpiiri on mitä on iältään, ja siellä on aina hieman murheellistakin puolta elämässä. Todella realistinen kuva tuosta lapsen kuolemasta tuotiin esiin ja tuli itselläkin todella paljon suru puseroon, kun alkoi ajattelemaan kuinka varjoilta itsestään ystävätkin ovat näyttäneet keskenmenojen tai lapsen kuoleman jälkeen (toki noin pientä ei ole kuollut, mutta yhtälailla se vanhemmankin menetys sattuu).
Kaikki hahmot olivat hienosti kuvailtuja, ja kuten tuossa on aikaisemmin mainittu, niin miekin pidin siitä miten olit kuvaillut puuskupuhit noormaileiksi ihmisiksi, etkä mitenkään yberoudoiksi, kuten jotkut tapaavat heidät kärjistää. Kuitenkin pidin siitä, miten Hannah nousi tässä Nevillen kanssa niiksi, joihin kiinnitettiin eniten huomiota. No, olihan se tavallaan arvattavaakin parituksen perusteella, mutta kuitenkin se miten heistä loit todella vahvoja persoonia heikkouksineen on hatun nostoinen suoritus. Hannahin kohdalla se varsinkin on upea luominen, koska kirjoissa hänestä ei paljoa ole kerrottua ja ficcimaailmassakin hän on jäänyt harmittavan vähälle tuntemukselle. Mikä on oikeasti todella harmi!
Samoin tuo miten olit jaotellut ficin kolmeen lukuun, etkä tehnyt pieniä pätkiä sieltä täältä. Se varsinkin toi sellaisen "jess" olon, koska pidempiä 3 kertaa... -ficcejä on hauskempi lukea kuin niitä minipätkiä. Ja tässä tuo selkeys. Teinit olivat teinejä ja täytyy minunkin sotia tuota Susanin mielipidettä vastaan tuosta lasten ajattelusta! Itsekään en tiedä haluanko koskaan lapsia, enkä usko, että se yhtään vähentää miun äidinvaistoja sitten joskus, jos niitä tuun tarviimaan (mutta mitä luultavammin en).
Tuo toinen luku taas oli ihanan realistinen kaikilta vastoin käymisiltään. Jollainhan tuollaista voisi olla. Ei ehkä pilkun tarkasti, mutta pääpiirteittäin. Maailma ei ole kaikille kuitenkaan hyvä paikka elää ja aina on joku jolla elämä menee paskasti ja sitten tekee sen itsemurhan. Ja minusta olit saanu hyvin kuvattua tuon itsemurhayrityksen, koska joissain ficeissä se menee omasta mielestä hieman huvittavan puolelle, koska jotkin niistä ovat todella epäaidon tuntuisia, joten siitäkin paljon plussaa. Samoin tuo hidas nouseminen pinnalle takaisin on tuotu jotenkin suloisella tavalla esiin. Pienillä askelilla, jotka merkitsevät sitten yllättävän paljon loppujen lopuksi. Jotenkin tuo viimeinen, eli kolmas, luku kosketti eniten. Kaikki se paha jotenkin tiivistyi siinä ja aiheutti miulle ainakin kylmiä väreitä pitkin selkäpiitä. Hannahin sänkyyn uppoaminen, depression epätoivo ja vain se tuska mikä tuosta tekstistä läpi huokui!
Lapsettomuus.
Se on niin ruma sana, etten edes pysty sanomaan sitä ääneen. Se on se sana, joka sysää lopullisesti alas reunalta ja aina kuilun pohjalle asti. Se on se sana, jota meidän kodissamme ei koskaan sanota ääneen, ei edes kuiskaten. Niinpä me emme nykyisin sano juuri mitään – ainakaan minä en sano…
Koko ficistä mieleenpainuvin kohta. Lapsettomuus on jotenkin sanana niin karu, jos se todella on sitä, ettei voi saada tai jostain syystä ei vain saa, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Ja se miten tuo tässä on tuotu esille on kuristavan tunteen kurkkuun tuova. Muiden lapsilla, ystävien onnellisilla elämillä, kun oikeasti on onnekas ja saanut lapsen, vaikkei ehkä niin montaa tai sitä sukupuolta mitä on halunnut/toivonut.
Minä kiitän ja kumarran näin upeasta ficistä. Toivottavasti kommentti kelpaa, vaikka taisi jäädä sata ja yksi asiaa mainitsematta.