LUKU 1
4.9.1973.
Rakas päiväkirja,
Me olimme Williamin kanssa todella hyvissä väleissä, olimme ystäviä. Tai niin minä luulin.
Kaikki tämä alkoi tänä samaisena vuonna, kun olimme juuri täyttäneet kolmetoista vuotta heinäkuun kolmantena päivänä. Olemme siis kaksosia.
Joka tapauksessa, se oli kaunis päivä, sellainen aurinkoinen ja lämmin, mutta ei liian kuuma. Olimme juuri tulossa kotiin rannalta, kun avasimme talomme oven ja näimme heidät. Toinen heistä oli valkopartainen mies, joka näytti mielestäni ainakin kaksisataa vuotta vanhalta ja hänen partansa oli varmasti pisin koskaan näkemäni. Hänen vierellään seisoi nainen, joka hänkin näytti silmiini lähemmäs satavuotiaalta. Päässään hänellä oli musta, noitamainen suippohattu.
Ensimmäisenä ajattelimme, että jonkun täytyi olla kuollut, sillä noiden kahden vanhuksen takana seisovat vanhempamme näyttivät kovin kauhistuneilta, mutta sitten äitimme pyysi meitä tulemaan lähemmäs ja sanoi: "Jessica ja William, tässä ovat Albus Dumbledore ja Minerva McGarmiva. Heillä on teille tärkeää asiaa."
Tiesin heti silloin, että jotain oli vialla, mutta William ei näyttänyt huomaavan mitään erityistä. No, hän olikin aina ollut meistä kahdesta se vähemmän viisas tapaus. Voi, kun olisit nähnyt ilmeemme, kun saimme meille annetut kirjeemme luettua!
"Hyvä Jessica Musta, meillä on ilo ilmoittaa, että teidät on hyväksytty Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun! Lukuvuosi alkaa 1.9.1973."
Mietimme aluksi, että mitä ihmettä oli meneillään, sillä olimme siihen mennessä käyneet koulua Ranskassa, Beauxbatonin noitien ja velhojen koulussa. Mutta sitten nuo kaksi rehtoriksi ja opettajaksi esittäytynyttä henkilöä kertoivat meille laiturista 9 3/4, joka sijaitsi Kings Crossin juna-asemalla ja josta juna Tylypahkaan kuului lähtevän. Sitten professorit ojensivat minulle ja veljelleni molemmille oman listan koulutarvikkeista ja neuvoivat, miten pääsisimme Viistokujaksi kutsutulle noitien ja velhojen kauppakadulle niitä hankkimaan.
Minä en oikeastaan pahemmin pitänyt koko ajatuksesta, sillä olin viihtynyt varsin hyvin Beauxbatonissa, mutta William oli kuitenkin niin innoissaan, että se pikkuhiljaa tarttui minuunkin. Silti en voinut olla miettimättä tupajakoja, joista professori Dumbledore oli kertonut, koska minä itse olin aina ollut fiksu, kuin ilmetty korpinkynsi toisin kuin William, eikä minulla ollut harmainta aavistustakaan, mihin tupaan hän joutuisi.
Sitten koitti se päivä, kun me lähdimme Kings Crossin juna-asemalle, hyvästelimme vanhempamme ja astuimme laiturille 9 3/4.
Istuin junassa yksin, sillä William oli jo tapansa mukaan kerennyt kadota jonnekin. Ilmeisesti hän oli jo löytänyt itsellensä uusia ystäviä, eikä halunnut minua häiritsemään. Kauaa en kuitenkaan joutunut yksin istumaan, kun vaunuun tuli neljä poikaa kysyttyään ensin kohteliaasti, kävikö se minulle. Esittäydyimme toisillemme ja kävi ilmi, että heidän nimensä olivat James, Sirius, Peter ja Remus. Minun ihmetyksekseni Siriuksen sukunimi kuului olevan myös Musta niin kuin minulla ja Williamilla.
Sain heti sellaisen vaikutelman, että James ja Sirius olivat kuin veljeksiä - Sirius kuulemma asui Pottereilla, koska hän vihasi sukuaan ja karkasi kotoa. Nuo kaksi tuntuivat olevan melko vilkkaita keppostelijoita, mutta silti fiksuja. Remus taas oli selvästi rauhallisempi, mutta kuulemma silti yleensä mukana kepposissa. Sain sellaisen vaikutelman, että Remus oli heistä fiksuin ja tavallaan porukan aivot. Peter taas oli hieman ujo, mutta myös fiksu ja huumorintajuinen.
Pojat eivät paljoa ujostelleet, vaan kertoivat minulle avoimesti tempuistaan luihusille ja jollekin tietylle rasvahiuksiselle, koukkunenän omaavalle pojalle, jota he kutsuivat ruikuliksi, mutta ilmeisesti tämän oikea nimi oli Severus Kalkaros. Heidän kepposistaan riitti juttua koko loppumatkalle ja pian huomasimmekin olevamme jo perillä. Sillä hetkellä olin onnellinen, että olin vaihtanut koulukaavun ylleni jo kotona, koska junamatkan aikana se olisi varmasti unohtunut poikien juttuja kuunnellessa.
Kun Tylypahkan riistanvartija, todella pitkä parrakas mies nimeltään Hagrid, oli näyttänyt meille tien vaunuille, ja olimme päässeet turvallisesti perille kouluun, joka osoittautui suureksi linnaksi, meitä oli vastassa minulle jo entuudestaan tuttu professori McGarmiva. Professorin selitettyä kaikille, mitä lajitteluhattu tekee, lajittelu alkoi.
"Diana Puff, Puuskupuh", hattu huusi kuuluvalla äänellä.
Seuraavaksi oli minun vuoroni. Istuutuessani tuolille, tunsin sydämeni hakkaavan todella lujaa. Puristin tuolin reunoja, kun hattu asetettiin päähäni ja melkein heti se sanoi: "Jessica Musta, Korpinkynsi." Juuri niin kuin olin ajatellutkin.
Istuin uuden tupani omaan pöytään, ja ne neljä poikaa junasta onnittelivat minua. Hymy nousi kasvoilleni sisäistäessäni, että olin päässyt samaan tupaan ainoiden ihmisten kanssa, joita täällä saatoin kutsua ystävikseni. Williamin lisäksi tietenkin, mutta hän nyt oli veljeni, joten se oli täysin eri asia.
Williamista puheen ollen, seuraavaksi oli hänen vuoronsa ja huomasin jännittäväni vielä enemmän kuin omalla kohdallani. En osannut ollenkaan arvata, mihin tupaan veljeni joutuisi.
"William Musta, Luihuinen."
Luulin ensin kuulleeni väärin, mutta sitten näin veljeni istuutuvan luihuisten pöytään ja minulle alkoi hiljatellen valjeta, että meidät oltiin todella erotettu toisistamme.
Lopetin lajittelun seuraamisen kokonaan. Hetki sitten olin vielä ollut onnellinen, koska ne neljä poikaa junasta olivat myös korpinkynnessä, mutta minun veljeni, siis minun oma kaksoisveljeni meni luihuseen! En vain voinut käsittää sitä, koska olin kuullut monen pahan velhon olevan lähtöisin juuri siitä tuvasta!
Miten sisarussuhteellemme nyt käy? Kiusaavatko muut häntä, koska hän on kuraverinen? Alkaako Wiliam kiusata muita, ja mikä tärkeintä, puolustaako hän minua jos muut kiusaavat? Nämä kysymykset pyörivät päässäni, kun veljeni lajiteltiin luihuseen.
Heti, kun saavuimme korpinkynnen oleskeluhuoneeseen, aloin itkeä, eikä siitä meinannut tulla loppua. Tajusin missä olin vasta, kun Remus tuli luokseni ja kysyi: "Jessica, onko kaikki hyvin?"
Olisin halunnut karjua, ettei mikään ollut hyvin, mutta sen sijaan, vaan nyökkäsin ja lähdin kohti tyttöjen makuusalia. Sirius kuitenkin otti minua kädestä kiinni ja kysyi, mikä minulla oli. Juuri, kun olin sanomassa, ettei minulla ollut mikään, kuulin tutun äänen takanani: "Se, että jouduin luihuiseen"
Tiesin kääntymättäkin, että se oli William, mutta käännyin silti, koska olihan helpompi puhua kasvotusten.
"Miten sinä pääsit tänne?"
William selitti, kuinka hän oli melkein rukoillut toiselta korpinkynneltä tunnussanaa, mutta kesken selityksen tokaisin: "William, mitä meille käy?"
Mutta ennen kuin William ehti vastata, James kysyi: "Jess, kuka tuo on?"
En taaskaan ehtinyt vastaamaan, kun William sanoi pilkallisesti: "Vai oikein Jess? Koska pidetään häät?"
Mitä ihmettä Williamille oli tapahtunut? Ei hän ennen minua pilkannut. Vastasin siihen jotain sen tyylistä, että, "Äsh suu kiinni, Will. Jamie, toi on mun veli, tai sellainen hänen kai pitäisi olla, mutta eipä paljoa siltä tunnu."
Sitten otin Remusta ja Siriusta kädestä kiinni, mutisin heille hiljaa, että minulla oli asiaa ja vedin heidät perässäni poikien makuusaleihin, kun James jäi juttelemaan veljeni kanssa.
"Ei minulla oikeasti mitään asiaa ollut, en vaan halunnut, että William näkee, kuinka paha mieli minulle tuli."
Remuksen kasvoista näkyi ymmärys ja Siriuskin selvästi ymmärsi, mutta sitten ovelta kuului hiljaa: "Voinko kysyä, että miksi sinä ja veljesi tulitte Tylypahkaan vasta nyt? Siirryittekö te jostain muualta, vai?"
En tiennyt mitä vastata, koska pelkäsin, että he eivät pitäiskään minusta, koska olin jästisyntyinen ja he puhdasverisiä tai puoliverisiä, mutta en ehtinyt sanoa mitään, kun ovelta kuului Peterin hiljainen ääni.
"Te olette Beauxbatonista, ettekö olekin?"
Sain vain vaivoin vastattua: "Joo."
Kyyneleet valuivat taas pitkin poskiani, ja kuulin neljän huolestuneen pojan äänen yhtä aikaisesti: "Mikä sinulle tuli?"
Hymyilin kyynelien seasta ja sanoin: "Sain paremmat ystävät, kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan!"
Halasimme toisiamme ja tiesin, että se oli totta.
Kommentit on tervetulleita!:)
