Pelastusrengas | Theodore/Daphne, K-11

[Upsila]

Nimi: Pelastusrengas
Kirjoittaja: Upsila
Genre: angst, H/C, het, häivähdyksen romantiikkaa
Paritukset: Theodore/Daphne
Ikäraja: K-11
A/N: Scintilla toivoi joululahjaficcikseen Theodore/Daphnea, joten pitihän sitä sitten kokeilla kirjoittaa - hän on muutenkin niin ihanan huolehtiva ja mukava, että oli ilo kirjoittaa hänelle tälläistä, vaikka aika melankolista tulikin.♥


                                                                  Pelastusrengas


Kun aurinko katoaa, yö laskeutuu ja kolmas tähti taivaan alareunasta siirtyy oikealle, Daphne herää kirkuen. Kuu on poissa ja lehdittömien puiden oksat tansittavat varjoja pihamaalle tuulen tahdissa. Kaikki vain toistuu uudestaan ja uudestaan kuin loputon painajainen ja Theodore huomaa olevansa uupunut yö toisensa jälkeen.

Hän ei voi tehdä mitään, katselee vain kuinka toinen huohottaa hikisenä ja pelästyneenä ja kuiskaa valvonneelle pojalle sekavuuksia yön pimeimmästä hetkestä, joka kiipeää seinille ja yrittää tukehduttaa heidät tyynyillä. Daphne katsoo häntä aina anovasti kuin haavoittunut eläin, pelasta minut seuraavalta painajaiselta, mutta vaikka kuinka kovaa silmät huutavatkaan, ei Theodore osaa olla pelastusrenkaana.

Luihuispoika valvoo tyttönsä vierellä, joka taistelee väsymystä vastaan. Daphne haluaa nukahtaa käsivarsien suojaan ilman painajaisia ja herätä hymy huulilla, mutta hän hätkähtää aina kauhistuneena unestaan ja kynnet raapivat ihoa naarmuiseksi.

Theodore lukee kirjastaan muinaistarinoita nyyhkyttävälle luihuistytölle, silittää kevyesti tämän hiuksia ja yrittää tuudittaa tätä lempeään uneen. Poika puhuu kuitenkin liian hiljaisella äänellä ja kiristelee hampaitaan ärsyyntyneenä kosteusvaurioiselle keväänvihreälle seinälle, joka tuoksuu aavistuksen savulta ja kadonneilta syyssateilta.

”Pian on jouluaatto”, Daphne sanoo voipuneena. Hänen äänensä särähtää, vaikka sen pitäisi luvata kaakaonmakuisia suudelmia, kotitonttujen leipomia joulutorttuja ja viileitä käsiä, jotka pujahtavat hänen villapaitansa alle hakemaan lämpöä. Luihuistytön uniset silmät ovat kuitenkin vakavat ja iho kananlihalla.

”Shh”, Theodore pudistaa aavistuksen päätään ja kääntää selkänsä kellolle, joka tikittää verkkaiseen tahtiin kohti keskiyötä.

Kun kuura sirottelee tähtiä maahan ja kuu on ohentunut kynsisirpiksi, poika painaa lopulta hätäisen suudelman tyttönsä hiusrajaan; älä anna niiden viedä sinua, mutta Daphne on jo vaipunut uneen kuulematta mitään muuta kuin kiihtynyttä sydämenlyöntiään.

*

Sota painajaisia vastaan ei ole helppoa. Daphnen katseesta tulee aamulla tummempi ja syvempi ja hän pelkää rahisevia radiokanavia, jotka saavat häntä puhumaan lapsuuden satujen loppuratkaisuista ja varastetuista suudelmista vuosien takaa.

Theodore keittää höyryävää mustaherukkamehua tyttöystävälleen, mutta ei uskalla katsoa tätä silmiin kunnolla vieläkään. Harmi, sillä poika olisi saanut huomata, että Daphne on unohtanut kaikki lahjat ja toivotukset ja paennut vain kaukaisiin ajatuksiinsa (siellä missä kaikki on hyvin ja taivas ruusunpunainen). Painajaisien kosketukset ovat kuitenkin eläviä vieläkin, vaikka kuinka yrittäisi pyristellä vastaan.

Kuurankukat ovat vielä nupullaan ikkunan reunoissa, kun luihuispoika käärii vihreän villapaitansa hihoja kyynärpäihin asti ja yrittää pyyhkäistä koko kahdeskymmenesneljättä päivää mielestään. Hän on liian väsynyt yrittämään enää mitään, kaikki yöt ovat olleet liian uuvuttavia ja askeleet tuskaisia.

”Tule, mennään”, Theodore ehdottaa kuitenkin varovasti ja pakottaa itsensä ylös nukkaantuneesta nojatuolista.

Tänään on nimittäin aika rakentaa itsensä uudelleen pystyyn.

*

Talviomenat punertavat hehkuvaa punaa, kun Theodore kerää viimeiset hedelmät puukoriin. Daphne näyttää hyvin poissaolevalta, silmät ovat kootuista surunsirpaleista, mutta luihuispoika ei ole huomavinaan niitä. Hän pelkää auringon katoavan rakoilevien pilvien taakse, mutta ei sano mitään kuitenkaan ja sipaisee kevyesti huulillaan toisen poskea vain lohdullisesti.

Daphne on muuttunut useiden painajaisten myötä hiljaisemmaksi ja hymykuopat jääneet lumikinoksien alle; unohtuneet sinne eivätkä löydä tietään takaisin kotiin. Luihuistyttö pelkää, luikehtii seinien väliin piiloon ja käpertyy iltaisin sikiöasentoon mutisten koti-ikävästä ja tahratuista unelmista.

Mutta Theodore ei osaa lohduttaa, on kömpelö sivelemään kylkiluiden kaarta ja sanat kompastelevat toisensa perään; ’minä rakastan sinua’, mutta sitäkään ei osattu lausua ääneen tarpeeksi kovaa, että toinen kuulisi sen.

”Hyvää joulua, Theodore”, Daphne aukaisee lopulta suunsa ja katsoo suoraan pojan silmiin.

Luihuispojan vakaville kasvoille käväisee ohimenevä hymy, kun tämä onkii luihuistytön yksinäisen hiussortuvan tämän korvien taakse piiloon. Hän tietää, että Daphne ei ole vieläkään turvassa painajaisilta, mutta hän keräisisi kaikki surunsirpaleet lattialta eikä luovuttaisi - ei tänä yönä, ei seuraavana, eikä tulevina.

”Sinä et ole yksin, muista se.”

[Upsila]

Tilla, pakko sanoa heti alkuun, että jäin melko sanattomaksi aivan hirmun ihanan kommenttisi jälkeen! Pystyt varmaan kuvittelemaan miten leveä hymyni on nyt, olen varsin otettu kommentistasi ja  ihanaa, että tämä kelpasi sinulle - taisin joutua kaksi kertaa tämän kirjoittamaan nimittäin, kun ensimmäinen meni liian töksähteleväksi ja jumittui kesken kirjoittamisen. Itseasiassa en ajatellut kovinkaan paljon, että Daphnen painajaiset eivät olisi luonnollisia - taisin ohimennen pyöritellä päässäni, että hän olisi jostain syystä altistunut helpommin painajaisille pelkojensa takia tai painajaiset olivat niin synkkiä, että hän alkoi pelkää niitä liikaa ja sai samalla Theodoren huolestuneeksi. Mutta noh, kai jätin sen osan myös vähän lukijoiden mielikuvituksen varaan. Luihuispoika oli siis tytön pelastusrenkaana, mutta silti ei pystynyt pelastamaan toista aivan kaikelta roolistaan huolimatta.

Mukavaa, että het onnistuu myös hyvin sinun mielestäsi, sitäkin pitäisi ehdottomasti kirjoitella enemmän. Kiitos aivan kivan kehuvasta ja suloisesta kommentistasi, voisin vaikka lukea sen uudelleen ja uudelleen - olet ihana nimittäin ja vadelmantuoksuiset halit saavat hymyn vain levenemään (olen vieläkin tosi iloinen, että lahjaficci kelpasi sinulle)! 

[sukkula]

Mulle tulee tästä mieleen pitsinyplätty joku juttu, tarkoittaen että punoit kauniisti metaforilla ja ihanilla sanoilla todella hyvän ficin. Toi nimi kuvaa tätä tosi hyvin, ja koska en osaa oikein sanoa mitään niin tota joo, voisin lainata koko tekstin.

<3 sukka

[Audrina]

Oih tämä oli ihana! :3

En viitsinyt jättää tätä hyvän ficcarin teosta lukematta, ja vielä kun huomasin Daphne/Theodore; yhden suosikkiparituksiini kuuluvan parituksen. Kaunis nimi Pelastusrengas sopi täydellisesti ficin tunnelmaan, joka oli ihanan angstinen H/C, ja häivähdys romantiikkaa; awws!  Kuvailit kauniisti Daphnen sotaa painajaisia vastaan, ja sitä kuinka Theodore ei aina osannut toimia pelastusrenkaana. Kauniit kielikuvat, ja kuvailut ainakin tämän ficin perusteella melkeinpa osoittautuivat  ns. sun bravuuriksi! =)

Theodore keittää höyryävää mustaherukkamehua tyttöystävälleen, mutta ei uskalla katsoa tätä silmiin kunnolla vieläkään. Harmi, sillä poika olisi saanut huomata, että Daphne on unohtanut kaikki lahjat ja toivotukset ja paennut vain kaukaisiin ajatuksiinsa (siellä missä kaikki on hyvin ja taivas ruusunpunainen). Painajaisien kosketukset ovat kuitenkin eläviä vieläkin, vaikka kuinka yrittäisi pyristellä vastaan.

Voisin lainata, vaikka koko tekstin, mutta en nyt taida; joten tuossa oli lempikohtani. Mustaherukkamehulla luihuispoika yritti auttaa, ja koota Daphnelle armeijaa painajaisten sotaa vastaan, aww Theo!

Lopusta pidin paljon! Kuvailit kauniisti tuosta Daphnen hiljaisuutta, kuinka hymykuopat katosivat lumikinosten alle. Harmi, että Theodore ei ollut mikään parhain lohduttaja, mutta onneksi sentään Daphnen suusta jokin sana pääsi; pelkkä hiljaisuus olisi varmasti tuntunut pahemmalta. Ihanaa, että luihuispoika keräsi kuitenkin surunsirpaleet lattialta. Jouluinen tunnelma oli läsnä jokaisessa osassa, viimeisessä erityisesti.

Toivotaan, ettei tämä mennyt ylikehumiseksi, mutta joo pidin paljon. Kirjoita ihmeessä Theo/Daphnea lisää, koska kyseinen paritus sulta hyvin onnistuu!

Kiitos tästä hyvästä lukukokemuksesta! (;

[Upsila]

sukkula, oi, kiitos aivan ihanasta ja kehuvasta kommentistasi! ♥ Mukavaa, että otsikko sopii ficciin - minä nimittäin nappasinkin sen sanan vain tekstistä ja tulin samalla ajatelleeksi, että Theodoren rooli oli tässä pelastusrenkaan kaltainen hänen yrittäessään pelastaa Daphnen tulevilta painajaisilta.

Audrina, kiitos sinulle myös aivan suloisesta kommentistasi - tulin kovin iloiseksi luettuani sitä! ♥ Daphne/Theodore on tosiaan aivan hurmaava paritus ja mukavaa, että sinunkin mielestä otsikko sopii ficciin (sen kanssa oli nimittäin hieman pähkäilemistä, kunnes tuli lopulta mieleen Theodoren rooli tuossa ficcissä). Luihuispoika ei osannut tosiaan toimia pelastusrenkaana, vaikka halusikin kovin pelastaa tyttönsä painajaisten tummilta kosketuksilta; sota niitä vastaan on kovin vaikeaa kuitenkin, sillä ne voivat yllättää silloinkin, kun niitä ei odoteta ilmestyvän. Hih, mukavaa muuten kuulla, että jouluinen tunnelma oli läsnä jokaisessa osassa, pelkäsin aluksi vähän, että sitä olisi nimenomaan liian vähän. Ja toki kirjoittelisin mielelläni lisääkin Theodore/Daphnea, pitää vain katsoa, että mikä päivä sattuisi olemaan sellainen, että kyseistä paritusta tekee kovastikin mieli kirjoittaa!

[Resonanssi]

Kommenttikanpanjasta päivää
mie tykkäsin valtavasti, ikinä ihanampaa ficciä tällä parituksella en ole lukenut ja olen kuitenkin lukenut jonkun verran tätä paritusta.

melkein jokainen kohta oli kuvailun kannalta satumaisen ihana ja siksi lainaan ficciä ison pätkän.

Daphne on muuttunut useiden painajaisten myötä hiljaisemmaksi ja hymykuopat jääneet lumikinoksien alle; unohtuneet sinne eivätkä löydä tietään takaisin kotiin. Luihuistyttö pelkää, luikehtii seinien väliin piiloon ja käpertyy iltaisin sikiöasentoon mutisten koti-ikävästä ja tahratuista unelmista.

Mutta Theodore ei osaa lohduttaa, on kömpelö sivelemään kylkiluiden kaarta ja sanat kompastelevat toisensa perään; ’minä rakastan sinua’, mutta sitäkään ei osattu lausua ääneen tarpeeksi kovaa, että toinen kuulisi sen.
lempikohtani<3

Kun aurinko katoaa, yö laskeutuu ja kolmas tähti taivaan alareunasta siirtyy oikealle, Daphne herää kirkuen. Kuu on poissa ja lehdittömien puiden oksat tansittavat varjoja pihamaalle tuulen tahdissa. Kaikki vain toistuu uudestaan ja uudestaan kuin loputon painajainen
toinen aivan ihana kohta

tässä tuli äärettömän hyvin esiin miten Daphne väsyy elämään ja alkaisi haluta jo pois, mutta Theodore ei halua antaa tytön luovuttaa, vaan ei osaa auttaa.

kuvailu oli upeaa todella upeaa ja koko ficci oli äärettömän kaunis.
tekee mieli lukea toistekin ja kolmannenkin kerran.

kiitos tästä upeasta luomuksesta<3

[Upsila]

Resonanssi, kiitos aivan ihanan kehuvasta ja kivasta kommentista! ♥ Olen kovin otettu kauniista sanoistasi ja Daphne on tosiaan väsynyt tässä elämäänsä jatkuvien painajaisten takia, jotka eivät jätä häntä rauhaan mitenkään sitten. Mutta Theodore on velhottaren tukena onneksi kuitenkin, vaikka ei kuulukaan niihin parhaimpien lohduttajien joukkoon.

[Eulalia]

Yhdyn aikaisempiin mielipiteisiin, tämä on aivan ihana, todella surumielinen ficci. Kuvailu on ihanaa ja kaunista, niin katkeransuloista, että se sattuu lukijaan. Daphnen pelot ja Theodoren väsynyt huoli välittyvät tästä aitoina ja kaunistelemattomina, vaikka kieli välillä valitettavasti töksähteleekin ja  muutaman kirjoitusvirheenkin bongasin. Esimerkkinä niistä muutamasta kömpelöstä virkerakenteesta valitsin nyt tähän tämän, kun en tahdo kiusata liialla nipottamisella.

Luihuispoika valvoo tyttönsä vierellä, joka taistelee väsymystä vastaan.

Tuo äskeinen töksähti siinä mielessä, että lauseet eivät liity yhteen niin luontevasti, kuin voisivat. Suosittelisin käyttämään ennemmin lauseenvastiketta, esim. "Luihuispoika valvoo väsymystä vastaan taistelevan tyttönsä vierellä."

Tämän ficin rakenteessa on mielestäni hyvää preesensin käyttö, olen jotenkin itse kovin hurahtanut kyseiseen aikamuotoon. Se on niin välitön ja antaa lukijan edetä samaan tahtiin tarinan kanssa.

Ja sanoinko jo, että rakastan tätä paritusta? On yksi lemppareistani, ja oli nautinto lukea näin koskettava ficci aiheesta

Eulalia

[Upsila]

Eulalia, kiitos kovasti ihanasta ja rakentavasta kommentistasi! ♥ Kirjoitusvirheitä en voinut ilmeisesti tässä tekstissäkään välttää, sinänsä harmi, mutta olen kuitenkin kovin sokea omien tekstieni virheille muutenkin. Ja hm, lauseita olisin toki voinut parantaa tosiaan, kiitos huomautuksesta - ja ei kommenttisi mennyt mitenkään liian nipottamiseen, arvostan, että sanoit suoraan mielipidettäsi. Mukavaa kuulla, että pidit tästä (yleensä muuten kirjoitan preensensiä paljon vähemmän kuin imperfektiä kaiketi, koska jälkimmäisestä aikamuodosta on jotenkin helpompaa kirjoittaa) ja että paritus oli mieluinen sinulle myös. Itsekin pidän tästä kyseisestä parituksesta nimittäin, hih.

[Lils]

Todella kaunis ja aidosti tunnelmainen lyhyt teksti. Rakastan sekä Theodorea että Daphnea hahmona ja yhteen paritettuna, pidän siitä miten näiden luonteet sopivat toisilleen ja varsinkin tässä kaksikon asetelma oli nätti. Theodore on juuri sellainen hiljaisempi, shh, ollaan rauhassa, ja kun Daphne pelkää ja kärsii tai mitä se onkaan, hän on juuri se oikea pelastusrengas siihen. Ficin idea oli karmiva ja hirveän, hirveän surullinen mutta silti ihana ja kaunis.

Pakko tunnustaa, etten kai (muka ) koskaan ole lukenut sinulta mitään, apua! Voisin hävetä. Olet hirveän lahjakas kirjoittaja kuitenkin, pyörittelet sanoja ihanan rauhallisesti ja omalla tyylilläsi ja saat kommenttien määrästä ja minunkin tämänhetkisestä tunnemyrskystäni päätellen lukijat pikkusormesi ympärille. Tekstisi on valloittavaa ja sanankäyttö harkittua, omanlaiset sanavalinnat ja kaikki ja nämä hahmotkin tuntuivat sopivan sinulle hirveän hyvin.

Kolmeen jaettu oli todella hieno, ne erilaiset hetket miten joskus on epätoivoista ja joskus taas tulevaisuus tuntuu siltä kuin se voisi parantua. Ei tiedetä suoraan mikä Daphnella on ja mitä on tapahtunut, minkä ikäisiä ja missä ja millä historialla mennään, vaan eletään suoraan niitä tunteita ja sitä mitä kahden välillä on, mitä molemmat merkitsevät toisilleen ja mistä pidetään kiinni. Kuka pitää kiinni, kumpi auttaa, kumpi tarvitsee ja millä tavalla. Tässä ficissä kuvastui hirveän kauniisti puhdas rakkaus ja välittäminen, ihana huolenpito.

Nättiä.

[Upsila]

Lils, kiitos sinulle myös aivan ihanan kehuvasta ja erittäin suloisesta kommentistasi! ♥ Aluksi taisin hiukan säikähtää, kun huomasin, että sinä olit kommentoinut, mutta oikein positiivinen yllätys se oli kuitenkin! Ihanaa, että sinä pidit tästä, Theodore ja Daphnesta pidän minäkin, molemmat ovat oikein suloisia - yhteen paritettuna heistä saa kivan parituksen tosiaan. Tämä paritus kun kuuluu myös yksi lempiparituksiini ja vaikka olikin hieman hankalaa aloittaa tätä, niin onneksi lopputulokseen olen kuitenkin ihan tyytyväinen. Ja mukavaa kuulla, että tämä hiljainen Theodore toimii, olen aina kuvitellut hänet sellaisena hahmona: arvoituksellinen ja hiljainen, ei niin kärkässanainen kuin Malfoy. On siis ilahduttavaa lukea, että sinäkin olit perehtynyt tähän teksiin ja hymyilyttää hirmuisesti kauniista kehuistasi - Theodore on kieltämättä Daphnen pelastusrengas, vaikka onkin aavistuksen kömpelö lohduttamaan toista.