Ficin nimi: Unihiekalla liimaan silmäluomeni umpeen
Genre: lievä angst
Ikäraja: K-11
Summary: Taivas muuttaa väriään ja kaikki tuntuu menevän epätoivon piikkiin. Kipu kulkee salaman lailla päästä varpaisiin ja toisinpäin. Parhaimmassa tapauksessa iho on jopa niin lämmin, että lumihiutaleet sulavat vesipisaroiksi ja alkavat näyttää tarpeeksi sameilta ollakseen kyyneliä.
A/N: Upsila heitti tässä vähän aikaa sitten haasteen, ja sitä olen päivien saatossa yrittänyt värkkäillä, ja tässä se nyt on. Samalla tämä on ensimmäinen JULKAISTU ficcini, joten rakentavat kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita! Itse olen aika tyytyväinen, vaikka vasta ensimmäinen onkin. Perusjuttua. Ajan kanssa tämäkin voisi olla parempi.
--
Kivi, jolla mökötin itsekkäissä ajatusmaailmoissani velloen, oli talven pakastama. Kylmä ja eloton.Keväiset muistot silkinpehmeistä, sateenkaarten väriloistossa kylpevistä kukkakedoista, joilla kasvoi rehevinä ja elinvoimaisina kukkivat syvänsiniset orvokit ja palavanpunaiset tulppaanit. Suru ja murhe olivat harvoin käytettyjä sanoja. Nyt ne ovat pysyvä osa elämääni ja unihiekka painaisi pian silmäni umpeen. Ikiajoiksi.
Vieressäni niinsanotun ystävän tarjoama savuke ei enää palanut. Se oli sammunut huomaamattomasti, kuin sänkeään ajamaton mies parin päivän takaisena aamuna viinapäissään.Savuke oli tumpattu vihaisesti lumikasaan. Panin merkille, että itse lumikasa ei siitä olut pahemmin kärsinyt, toisinkuin tupakantumppi. Se oli painunut kasaan kuin kliseisiksi kutsutut unelmani.
Taivaskin oli ennen ollut sininen, mutta nyt se oli vain harmaanruskean sekamelskan täyttämä, mikä masensi minua entisestään. Olin aina rakastanut pilvien katselemista. Kun ne lipuivat viehkeästi taivaansinellä ja muodostivat mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita. Nyt se oli poissa. Nyt maassa ei voinut enää maata, se olisi saanut kehon värisemään kylmyyden vuoksi ja ihon kananlihalle. Yö olisi liimannut kyynelistä märät hiukset ohimoille, ja saanut ne jäätymään.
Miksi olin mennyt luottamaan? Miksi en olisi vain voinut sanoa kerrankin ei, koska sitä halusin. Elämä oli kuin hiekkapaperi. Kun liikkui väärään suuntaan, karhea pinta raastoi iholle haavoja ja aiheutti suunnatonta tuskaa. Tahdoin kelata ajan taaksepäin, peruuttaa kaiken ja lisätä mieleeni itseluottamusta, jotta olisin voinut vastustaa viettelystä ja osittain painostustakin. Tunsin kyllä, että olen tehnyt väärin, mutta mieltäni painoi myös pettymys. Pettymys itseeni.
Ainoana tukenani ollut kirjeystäväni, oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ei enää piristänyt päivääni kuin keltainen väripilkku kaiken harmaan massan keskellä. En tiedä oliko hän vain kyllästynyt minuun ja ajatuksiini, vai oliko hänelle kenties tapahtunut jotain. Muuta en tiennyt, kuin että hän ei tulisi enää vastaamaan minulle. Tavullakaan. Hänen viimeisimmän kirjeensä oli kyynelillä tahritut. Hieno, arvokas tummansininen pullomusteella kirjoitettu teksti oli sotkeutunut ja levinnyt, mutta pidän sitä silti aina taskussani, antamassa voimaa ja uskoa tulevaan.
Lumihiutaleet leijailivat taivaalta, liimautuen hiuksiini, sulaen pisamaiselle nenänpäälleni ja kastellen pellavakangastakkini läpikotaisin, kun tarpeeksi kauan odottaisin. Viereiset koristepuut olivat lumella kuorrutettuja, ja jollain ihmeellisellä tavalla erittäin turvallisen tuntuisia. Valkeina kimmeltävät tähdet vilkkuivat juuri ja juuri niin kirkkaasti, jotta ne voisi erottaa hämyiseltä iltataivaalta. Kengät olivat lumen peitossa, sitä oli ollut pyöräteilläkin nilkan yli, sillä aura-autojen kuskit lakkoilevat tuohduksissaan. Kumpa voisin takoa koko maailmalle järkeä päähän, jos siis sitä itsellänikään olisi edes hippunen. Nyt ei juuri tuntunut siltä.
Hytisin kylmästä epätoivon valtaama mieleni seuranani. En tiennyt minne voisin mennä. Kotona en kehtaisi näyttää naamaani, olinhan pilannut siellä kaiken. He pärjäisivät hyvin ilman minua. Ovat aina pärjänneet. Tahtoisin vain hyvästellä heidät, vaikka häpeilisin näyttää kasvojani heidän edessään. Ovathan he kasvattaneet, ruokkineet ja vaatettaneet minut, ja minä minä kiitän tällä tavoin. Karkaan kotoa, vain koska minun niinkutsutut ystäväni olivat saaneet minut mukaan jengeihinsä, eivätkä vanhempani olleet pahimmissa painajaisissakaan suunnitelleet hyväksyvänsä sitä. Ehkä minun pitäisi rukoilla, tulla uskoon ja luottaa, että Jumala saisi hyvästini ja kiitokset kaikesta kotiini, sillä haluaisin, että he voisivat tulevaisuudessakin painaa silmänsä rauhallisesti kiinni ja elää ilman syyllisyyden tunnetta. He ovat ansainneet sen.
Minun täytyisi kai yrittää kohmeisilla sormillani kopeloida takin taskua ja hamuta puhelinta, näppäillä siihen hätänumero ja kertoa kaikki. Vuodattaa kuin itkunpisarat joita kyyneliksikin kutsutaan. Kylkiluuni tuntui kuin se olisi hajonnut miljooniksi sirpaleiksi. Kuin se olisi tähtipölyä sisälläni ja näin kai olikin. Varsinkin sen käsittelyn jälkeen. Veri oli muodostanut eteeni pienen lätäkön, ja sitä tippuilikin vielä pieninä sametinpunaisina pisaroina kasvattaen lätäkön pinta-alaa entisestään. Sydämmeni oli jo tunnoton, eikä tunteet palaisi koskaan. Kylmä ja kova, kuten kivi allani. Sormet tuntuivat jo jääpuikoilta, lapasiahan minulla ei ollut mukana. Toivoin mielessäni, että pääsisin kivuista, kylmyydestä ja maailman pahuudesta, mutta jossain syvällä mieleni sopukoissa tiesin, että tie sinne olisi pitkä ja kärsimyksiä täynnä, että pääsy sinne olisi vaikeaa. Mutta aioin yrittää.
