Ystävyyden ja rakkauden välinen raja, 2/2! S, fluffy, femme

[Amy Malfoy]

Title: Ystävyyden ja rakkauden välinen raja
Author: Amy Malfoy
Pairing: Bianca/Lily Potter
Genre: Romance, fluffy, femme
Beta: nope
Rating: S
Summary: Mutta entäs minä? Enkö minä saa sydäntäsi hakkaamaan? Oletko jo unohtanut kaikki ne kerrat, kun olen ollut rinnallasi, olenko minä vain pelkkä typerä olkapää, jota kaikki saavat käyttää silloin, kun siltä tuntuu
Disclaimer: Omistin Harry Potterin ja kaiken siihen liittyvän, kunnes heräsin ja tajusin, että ne kuuluvat J.K. Rowlingille.

A/N Osallistuu Sinun Potterisi-haasteeseen (Lily Potter), Albumihaasteeseen ja FF10:neen
Albumihaaste, kappale: The first time ever I saw your face
Ensimmäinen Potter-femmeficcini


Luku 1

Sipaisin punertavat hiukset korvani taakse ja vilkaisin nopeasti oikealla puolellani istuvaa tyttöä, joka tutki Liemien kirjaa ja söi aamiaistaan.
Hän oli niin kaunis, kuin hän olisi hohtanut jonkinlaista lämpöä sisältään niin, että se tulvi ja teki hänestä maailman kauneimman ihmisen.

Ensimmäisen kerran olin huomannut tämän hehkun vuosi sitten, kun juhlimme Suuressa Salissa joululoman alkua ja tanssiaisia.
Hän oli kauniimpi, kuin yksikään tyttö silloin, hänen äänensä oli ollut kaikista kirkkain ja selkein. Hän oli loistanut kirkkaammin, kuin yksikään tähti talvisella taivaalla.

Silloin myös tiesin, että se mitä ajattelin, oli väärin. En saisi ajatella hänestä niin, hän ei koskaan tulisi kuulumaan minulle. Hän oli onnellisesti yhdessä samanikäisen pojan kanssa ja kun hän hymyili minulle, se olisi vain ystävällistä rakkautta, ei sen enempää.
Siksi jätin hänet rauhaan, enkä kertonut ajatuksistani kenellekään. En halunnut satuttaa häntä omilla murheillani, koska hän oli ollut niin onnellinen.

Sitten hänen maailmansa sortui ja samalla sortui osa minua. Kesäloman jälkeen hän oli eronnut pojasta, jonka kanssa he olivat olleet kaksi vuotta.

Poika oli särkenyt tytön sydämen ja käytin kaiken itsekurini siihen, etten kiroaisi poikaa heti, kun näin tämän. Mutta samalla pieni toivonpilkahdus nosti päätään sisälläni. Oliko hän huomannut kaikki ne katseet, joita olin häneen luonut viimeisen vuoden aikana?

Aloitimme viimeisen vuotemme kiireisissä merkeissä ja ensimmäisen kuukauden aikana en ehtinyt ajatella asiaa sen suuremmin. Mutta joka aamu, kun heräsin ja hän nukkui vielä, katsoin hänen levollista untaan. Hänen rauhallista hengitystä, joka toi niin suurta turvaa, ettei maailmassa ollut mitään sen kaltaista. En edes halunnut ajatella, mitä tapahtuisi, jos joku päivä, tuo kaunis hengitys pysähtyisi. Jos hänen kauniit ruskeat silmänsä eivät enää avautuisikaan.

Olin oppinut tuntemaan hänet paremmin, kuin kukaan muu. He eivät esimerkiksi tienneet, kuinka hän hermostuksissaan teki aivan pienen liikkeen, melko huomaamattoman, kuinka hän raapi peukalollaan vasemman ranteensa ihoa todella lempeästi.
Jokainen hänen liikkeensä oli tarkkaan suunniteltu, kuin hän olisi hyvin vanha kello, jokainen osa oli kytköksissä toisiinsa ja pienikin virhe näkyisi kaikkialla.

Lily oli hyvin innoissaan, kun ilmoitettiin, että tänäkin vuonna pidettäisiin tanssiaiset, joihin kaikki, viidennestä luokasta ylöspäin, oli kutsuttu. Hänen hymynsä oli loistanut niin kirkkaana ja aitona, kun hän oli lukenut ilmoitustaulua ja halusin sulkea hänet lämpimään ja pitkään halaukseen enkä päästää häntä pois, ennen kuin olisin kuiskannut hänen korvaansa kaikki ne tunteet, jotka olivat käyneet mielessäni viimeisen vuoden aikana.

Mutta pelko esti kaiken tämän. Pelko siitä, että hän ei ymmärtäisi ja ystävyytemme tuhoutuisi sen takia. Ystävyys, jota pidin hyvin tärkeänä, enkä antaisi sen tuhoutua. Pitäisin tunteet itselläni ja pysyisin hänen lähellään, en liian lähellä, mutta tarpeeksi lähellä.
Sitten tuli seuraava ongelma: Tarvitsisimme tanssiparin. Näin, kuinka se pieni tyhjiö, jonka olin ehtinyt täyttää Lilyn sydämessä, oli palannut, vain sen yhden pojan takia.

***

”No, joko olet harkinnut jotakuta?” Lily kysyi iloisesti, laskien mehulasinsa ja kääntyen minuun päin, mutta minä näin suoraan hänen lävitseen, kuinka hänen silmänsä olivat täynnä surua, mutta hän yritti pitää sen piilossa. Ketä tahansa muuta hän olisi voinut huijata, mutta ei minua.

Hengitin syvään ja halasin tyttöä. Vain ystävyyden ja tukemisen merkiksi, pidin huolen siitä, että en antanut tunteilleni valtaa, koska tämä oli Lilylle tärkeää, hän tarvitsi minua, ystävänä, ei minään muuna.

”Kiitos”, Lily sanoi, hengitti syvään, ja tiesin, että se kolo parantuisi ajan myötä täydellisesti ja minä olisin hänen luonaan aina, varmistamassa, ettei se koskaan suurenisi.
”Olen miettinyt”, Lily sanoi ja otti kulauksen appelsiinimehustaan.
”Hugo on oikein mukava, olen varma, että pitäisit hänestä”, Lily sanoi ja hymyilin, hän haluaisi mielellään nähdä minut osana perhettä ja Hugo oli samanikäinen meidän kanssamme, joten hänestä se oli loistava idea. Halusin toki olla osana Lilyn perhettä, mutta en serkunvaimona.

”Lily, tiedät kyllä, että hän on todella mukava, mutta en oikein tiedä, hän on serkkusi. Se olisi vähän outoa.”
”Eikä olisi, älä ole hölmö! Te olette oikein sievä pari. Sitä paitsi, etkö ole nähnyt miten hän katselee sinua”, Lily sanoi ja osoitti muutaman metrin päähän, jossa Hugo jutteli innoissaan Samin kanssa, huispauksesta varmaankin.
”Oletko itse sattumalta nähnyt miten Sam katselee sinua?” Kysyin, ettei minun tarvitsisi vastata. Lily punastui, mikä oli harvinaista. Eli hän oli huomannut.

Tämä oli hienoa, ei niin, että Lilyllä olisi ollut vaikeuksia löytää paria. Hän oli oikeasti todella kaunis, ja jos hän olisi halunnut, hän voisi vain vilauttaa yhdellekin pojalle hehkuvan hymynsä ja tämä tekisi Lilyn puolesta mitä tahansa.

”Jos hän kysyy minua, niin suostun, mutta epäilen”, Lily sanoi ja siirsi katseensa takaisin Liemien kirjaan. Huokaisin, liioitellun äänekkäästi ja Lily katsahti minuun.
”Otetaan selvää. Minä menen Hugon kanssa tanssiaisiin, jos Sam pyytää sinua ja suostut?” Lily nyökkäsi ja nousimme ylös.


Kävelimme kohti ovia ja hieman ennen Hugoa ja Samia aloitin keskustelun, liioitellun kovalla äänellä:
”Voi älä huoli Lily, kyllä joku vielä pyytää sinua.” Lily oli onneksi juonessa mukana.
”Mutta tanssiaiset ovat jo huomenna! Onko kukaan kysynyt sinua?”
”Ei, en varmaan mene, jos kukaan ei kysy”, sanoi ja painotin sanoja tarkasti. Tulimme oville ja tiesin, että Hugo ja Sam olivat kuunnelleet tarkasti joka sanan.

Saavuimme tyrmiin joissa Puuskupuhit odottelivat innoissaan tunnin alkamista. Hugo, Sam ja muut Rohkelikot saapuivat pienissä erissä myös käytävään ja hetken kuluttua ovi aukeni.
Menimme Lilyn kanssa tavallisille paikoillemme, jotka olivat toisessa rivissä.
Mustahiuksinen, pitkä hoikka nainen katseli luokkaansa hymyillen.
”Ennen kuin päänne täyttyy joululomasta ja unohdatte täysin mitä olette oppineet, niin ottakaa kirjat esille, jatkamme liemestä, jonka jätimme hautumaan viikko sitten”, professori Gray sanoi. Hän napautti taikasauvaansa niin, että ohjeet ilmestyivät taululle ja kaappi, jossa liemet olivat, avautui.
Lähdin hakemaan minun ja Lilyn yhdessä tehtyä liemeä. Se oli purppuran väristä, juuri sellaista, kuin sen pitäisi.
Lily pilkkoi pirunjuurta ja minä sekoitin keitosta varovaisesti vastapäivään. Liememme onnistui täydellisesti ja saimme parhaat mahdolliset pisteet.


Puhuimme iloisesti, kun olimme matkalla viimeiselle tunnille ennen lomaa. Kasvitieto oli mukavaa, koska opettaja, Neville Longbottom, oli todella mukava ja avulias. Hän oli Lilyn vanhempien vanha koulututtu.

Ensimmäisten kouluvuosien aikana Lilystä oli todella noloa, että vanhempien tuttu oli opettajana, ja että hän oli viettänyt monta joulua heidän seurassaan. Viimeisinä vuosina Lily oli aikuistunut ja tervehti Nevilleä nyt pirteä hymy huulillaan ja kysyi tavanomaisesti mitä tämä aikoisi tehdä joululomalla.

”Lähdemme käymään Lunan luona Etelä-Ranskassa”, Neville sanoi ja istuimme omille paikoillemme.
”Me vietämme joulun taas Kotikolossa”, Lily huokaisi, hän oli jotenkin tylsistynyt siihen, että hän lähti joka joulu kotiin ja se oli täynnä sukulaisia ja ystäviä, olihan se mukavaa, mutta Lily tunsi itsensä jo sen verran vanhaksi, että voisi viettää joulun jossain muualla.

”Voithan sinä jäädä tänne? Minulla on tylsää, kun nykyään yhä harvempi jää jouluksi Tylypahkaan”, sanoin toiveikkaana ja pieni valo syttyi Lilyn silmissä.
”Oikeastaan, tuo on totta. Olen jo tarpeeksi vanha. Ei minun täydy viettää joka ikistä joulua kotona. Voisin olla vaihteeksi täällä.” Lily sanoi iloisesti ja viimeinen tunti sujui kuin siivillä.

Ennen kuin huomasin, juoksimme lumista pihaa nauraen ja kaatuen lumikasoihin, kuin pikkulapset. Olimme päässet niiden vuosin ohi, joina kaikki leikkimielinen tuntui nololta ja nyt heittelimme toistemme päälle lunta ja kikatimme niin, että piha kaikui.

Hugo ja Sam kävelivät ohitsemme ja minä vilkaisin Hugoon ja huolittelin kasvoilleni toiveikkaan ilmeen. Hugo kääntyi Samiin päin ja he vaihtoivat muutaman sanan. Samalla kasvoilleni lensi lumipallo ja kaaduin takaisin lumipenkkaan. Nauroin sydämeni kyllyydestä, kun Lily hyppäsi vierelleni. Samalla Sam ja Hugo kävelivät luoksemme.

”Hei!” Lily sanoi iloisesti ja nousimme mitenkuten ylös. Pojat katsahtivat toisiinsa ja Hugo astui askeleen lähemmäs.
”Tuota, Bianca. Ajattelin, että haluaisitko ehkä tulla kanssani tanssiaisiin?” Hugo kysyi vetämättä henkeä ja vilkaisin Lilyyn.
”Tulen mielelläni!” Hihkaisin ja ripustauduin teatraalisesti Hugon kaulaan. Poika näytti myös olevan hyvin iloinen ja Sam yskäisi, jotta Lily kiinnittäisi huomion häneen.

”Lily, mahtaako sinulla olla paria? Ajattelin, että jos ei ole, niin olisi hienoa, jos tulisit kanssani”, Sam kysyi ja näin, kuinka hän odotti jännittyneenä vastausta.
”Totta kai!” Tyttö kiljahti ja halasi poikaa.
”Luulin, ettet koskaan kysyisi”, Lily sanoi ja löi tätä kevyesti olkavarteen.

Kävelimme takaisin linnaan ja Suureen Saliin syömään, joka oli aivan täynnä ja melutaso oli kovempi, kuin yleensä. Viimeiset tunnit oli loppunut ja joululoma oli alkanut. Tanssiaiset olisivat Sunnuntai-iltana ja Maanantaina suurin osa oppilaista lähtisi kotiin joulun viettoon.

Lily kirjoitti kirjettä vanhemmilleen ja minä tuijotin lumoutuneena liekkejä, jotka lämmittivät mukavasti takasta.
”Eiköhän tämä ole tarpeeksi mukavasti sanottu: Vietän joulun Tylypahkassa, koska... äh, en minä osaa kunnolla sanoa heille, etten tule jouluksi kotiin”, Lily sanoi ja heitti paperin ohitseni takkaan.
”Äh, anna tänne”, otin pergamentin ja sulkakynän ja kirjoitin muutaman rivin tekosyitä, kuinka Lily haluaa viettää viimeisen joulun Tylypahkassa, koska hän ei ole koskaan viettänyt joulua koululla ja koska hänen hyvä ystävänsä jäisi yksin jouluksi, koska ei pääsisi kotiin. Näytin kirjettä Lilylle ja hän halasi minua kiitollisena.

”Sinä se osaat puida ajatukset hyvin sanoiksi”, Lily sanoi ja taitteli paperin kuoreen ja lähti hakemaan pöllöään, joka odotteli jo valmiina ikkunan edessä olevalla pöydällä. Lily palasi nopeasti ja istui vierelleni, niin, että kylkemme koskettivat toisiaan. Tuijotimme hiljaisuuden vallitessa liekkejä ja unohdimme muun maailman, minä ainakin. Laskin pääni Lilyn olalle ja suljin silmäni. Voi kun hän tietäisi...


Pyörähdin ympäri puvussani. Se oli verenpunaista satiinia, jossa ei ollut olkaimia, mutta istui todella hyvin. Olin ihastunut mekkoon tavallisessa jästikaupassa ja ostanut sen saman tien. Kengät olivat kullanväriset, joissa oli pieniä hopeisia timantteja, ne istuivat hyvin, mutta epäilin, että en pystyisi koko iltaa niillä pystyssä.

Nostin katseeni Lilyyn, joka laittoi juuri mustia korkokenkiä jalkaansa. Hänellä oli musta, yksi olkaiminen mekko, jossa oli kaunis hopeinen koriste, joka jatkui koko mekon pituudelta. Mekko oli hyvin avonainen ja se sopi todella hyvin Lilylle. Hän nosti katseensa minuun ja hymyilimme, tätä iltaa emme tulisi unohtamaan.

Siirsin varovasti yhden kiharan, joka oli eksynyt kasvoilleni takaisin muiden sekaan ja hengitin syvään. Lily tarkisti vielä peilistä, että hänen nutturansa oli siisti ja lähdimme ovelle.


Hugo ja Sam odottivat oleskeluhuoneessa ja kummatkin olivat pukeutuneet parhaisiinsa. Hugo näytti jopa melko komealta.
”Hei Hugo, hei Sam, näytät komealta”, Lily sanoi iloisena.
”Ja sinä näytät todella kauniilta, Lily, kauniimmalta, kuin kukaan muu täällä”, Sam sanoi ja Lily punastui syvästi.
”Hei, Bianca, sinäkin näytät todella kauniilta, tuo puku sopii sinulle todella hyvin”, Hugo sanoi ja hymyilin hänelle lämpimästä, toivoin silti, ettei hän ollut kovin ihastunut minuun, koska tiesin, etten voisi pitää hänestä koskaan enempää, kuin ystävänä.
”Kiitos Hugo, sinäkin olet ihan erilainen smokissa, paljon vanhemman näköinen. Se on siis hyvä asia!” Sanoin kiireesti, vaikka tiesin, ettei Hugo ottaisi sitä loukkauksena.

Lähdimme nelistään kohti Suurta Salia, joka oli täyttynyt jo puolilleen, tytöt näyttivät kauniilta mekoissaan ja pojat näyttivät vihdoin paneutuvan siihen, mitä he laittoivat ylleen.
”Haemmeko teille juotavaa?” Hugo kysyi, kun istuimme pöytään. Nyökkäsimme ja he lähtivät Salin reunalle. Lily kääntyi heti minuun päin.

”Oi! Hän on ihana! Miksi en ole ennen tajunnut olla Samin seurassa, hän saa sydämeni hakkaamaan, kuin olisin taas pikkutyttö”, Lily sanoi innoissaan.
Niin.
Mutta entäs minä? Enkö minä saa sydäntäsi hakkaamaan? Oletko jo unohtanut kaikki ne kerrat, kun olen ollut rinnallasi, olenko minä vain pelkkä typerä olkapää, jota kaikki saavat käyttää silloin, kun siltä tuntuu? Halusin huutaa hänelle ääneen, että minullakin oli tunteet, ja jos hän välittäisi oikeasti minusta, hän ei koskaan lähtisi luotani.

Ajatukseni katkesivat, kun Sam ja Hugo palasivat. Loihdin kasvoilleni taas sen hymyn, jonka olin oppinut kauan sitten. Piilotin kaiken muun sen taakse ja kukaan ei osannut arvella, että jokin oli vialla. Ehkä ajan myötä oppisin pitämään sen aina esillä, niin, ettei minun koskaan enää tarvitsisi sanoa, että kaikki on hyvin, jos näyttäisin surulliselta.

”Bianca, tuletko?” Käänsin päätäni ja näin, että Hugo seisoi edessäni käsi ojossa ja Lily ja Sam liikkuivat kauempana.
”Ah, toki, anteeksi, jäin ajatuksiini”, sanoin ja seurasin häntä tanssilattialle.
 
***

A/N Siinäpä teille ensimmäinen luku
Ja sitten tähän loppuun vielä tällainen uhkausvaatimus, jonka olen tottunut laittamaan ficcieni loppuun:
Eli kommenttia pyydän ettei minun tarvitse lähettää Voltureita kimppuunne..

~Amy

[Kupla]

Tämä vaikuttaa lupaavalta ficiltä. Harvemmin tulee femmeä luettua, mutta mukava välillä lueskella jotain erilaista.

Alussa minulla oli pieniä vaikeuksia tajuta, kumpi oli kertojana. Etenkin, kun Biancallakin oli punertavat hiukset Lilyn nimi lopulta paljasti, kummasta olikaan kyse. Olen kyllä onnellinen, ettei omalle kohdalleni ole sattunut tuollaista ystävään rakastumista. Voin vain kuvitella, että se olisi juuri niin hankalaa (ja kiusallistakin) kuin tässä ficissä

Äh, jotenkin tänään ei vain kommentointi natsaa. Joka tapauksessa bongasin pari virhettä, joten ne vielä loppuun.

”Lähdemme käymään Lunan luona etelä Ranskassa”, Neville sanoi ja istuimme omille paikoillemme.

Etelä-Ranskassa.

Se oli veren punaista satiinia, jossa ei ollut olkaimia, mutta istui todella hyvin.

Verenpunaista.

Jeps, elikkä kiitosta tästä osasta ja jään odottamaan seuraavaa

[Amy Malfoy]

Kupla: Kiitos oikein paljon kommentistasi! Juu, en tainnut yhtään tajuta kirjoittaa alkuun, että kirjoitan Biancan kannalta tätä  nojuu.. Korjasin nuo virheet, kiitos spottauksesta
Tässä sitten tämä toinen osa..


Luku 2

Viikot kuluivat ja Lily vietti enemmän ja enemmän aikaa Samin kanssa, aivan niin kuin ennenkin. Itse olin omissa oloissani ja välillä tuntui, että ryvin itsesäälissä, mutta minkä sille voi, jos rakastamani henkilö vietti kaiken aikansa jonkun muun kanssa. Ei Sam sitä paitsi koskaan voisi rakastaa Lilyä samalla lailla, kuin minä.

Tein Liemien läksyjä, kun Lily ja Sam tulivat oleskeluhuoneeseen nauraen. Kummatkin olivat lumisia ja huomasi, että he olivat viettäneet koko illan ulkona. Nyt he käpertyisivät takkatulen eteen lämmittelemään, kuin jokin typerä pariskunta. Huokaisin liiallisen äänekkäästi ja vedin kasvoilleni epätoivoisen ilmeen. Lily tuli luokseni.

”Mikä hätänä?”
”Äh, unohdin, että tarvitsen yhden kirjan kirjastosta tätä esseetä varten”, sanoin, se oli ilmiselvä tekosyy, mutta Lily ei onneksi nähnyt sen läpi.
”Mikä essee?” Katsahdin Lilyyn ja luulin, että hän pelleili, mutta hänen ilmeensä kertoi jotain ihan muuta.

”Miten niin ”mikä essee” se jonka saimme viikko sitten kirjoitettavaksi!” Sanoin melkein vihaisena. Lily kauhistui, älä vaan sano, että hän oli unohtanut sen.
”Minä ihan unohdin kokonaan! Tai siis, aloitinhan minä sitä viikko sitten, mutta sitten se vain jäi”, Lily takelteli, huokaisin ja nousin ylös.
”Kannattaisi varmaan ruveta töihin. Minun pitää tosiaan käydä kirjastossa”, sanoin ja häivyin. Tiesin, että Lily oli unohdellut hirveästi läksyjään Samin tultua kuvioihin, mutten sentään näin pahasti. No, ei ollut minun ongelmani.

Tulin kirjastoon, joka oli onneksi melkein tyhjillään. Kävelin hitaasti hyllyjen välistä etsien jotain hyvää kirjaa, en minä oikeasti mitään kirjaa tarvitsisi, mutta halusin vaan olla rauhassa. Sitten näin toiseksi ylimmällä hyllyllä mielenkiintoisen näköisen kirjan. Valitettavasti se sattui olemaan liian ylhäällä, enkä millään ylettänyt siihen.

”Hei, tarvitsetko apua?” Käännyin katsomaan ja poika, jolla oli kullanruskea tukka ja meripihkan väriset silmät, käveli luokseni.
”Ai, viitsisitkö, tuo McFringenin kirja. Kiitos”, sanoin ystävällisesti, kun poika noukki sen hyllyltä.
”Eipä kestä, olen Edward Diggory”, poika esitteli itsensä ja näin hänen kaavustaan, että hän oli Puuskupuh.
”Hei, Bianca Ivon, olen Rohkelikosta”, esittelin itseni, ehkä turhankin ystävällisesti, mutta poika vaikutti mukavalta, joten miksi en.

”Hauska tavata, näemme varmasti ylihuomenna pelissä”, Edward sanoi ja lähti hymyillen pois. Aivan, Edward Diggory oli Puuskupuhien jahtaaja, aivan, kuin minäkin olin meidän joukkueemme jahtaaja. Jäin lukemaan kirjaa kirjastoon, kunnes se suljettiin ja kävelin, kuin hidastetusti, kohti tupaani.


***

Istuin pukuhuoneessa ja joukkueemme kapteenin, Henry Thomasin, puheet menivät aivan ohi. Tajusin vasta, kun vierelläni Violet Harrison ja Anthony Harrison nousivat ylös.

Rohkelikon lyöjät olivat jo vuosien ajan olleet sisaruksia tai kaksosia ja ihmettelin aina, miten he pystyivät toimimaan niin hyvin toistensa kanssa. Ehkä se oli jotain olemme-toistemme-parhaat-kaverit- meininkiä, josta minä en tulisi koskaan ymmärtämään mitään, olin sentään ainut lapsi.

”Bianca, mikä ihme sinulla on? Olet ollut kuin koomassa koko aamun?” Yves Daniels, ranskalaissyntyinen etsijämme kysyi. Typerä nimi.

Vedin kasvoilleni, taas kerran, sen loistavan hymyn ja valehtelin sujuvasti:
”Äh, nukuin vain vähän huonosti, kyllä se raikas ilma minut herättelee.”
”Parempi olisi”, Yves sanoi hiljaa, luullen, etten kuulisi. Parempi olisi, ettet puuttuisi muiden asioihin senkin itseäsi täynnä oleva ranskis, ajattelin vihaisesti ja kävelin toisten jahtaajien Nellie Zabinin ja Tom Zabinin väliin.

Edessäni seisoivat lyöjät Violet ja Anthony, pitäjä ja samalla joukkueemme kapteeni Henry. Yves käveli taaksemme, enkä voinut lakata ihmettelemästä miten tuollainen tahvo oli valittu etsijäksi. Toki hän oli pieni ja nopea, mutta tyhmä, kuin kaksi vasemman jalan saapasta.

Kävelimme kentälle, jossa Puuskupuhin joukkue jo odotti: Kapteeni Michelle Jordan, jahtaajat Daniella Warwick, Alexandra Phoenix ja Edward Diggory, lyöjät Kiana Torres ja Jaqueline Monroe, sekä etsijä Alena Wolf. Herranjumala mitä nimiä, oikeasti. Mitähän vanhemmat ovat ajatelleet, kun ovat antaneet lapsilleen tuollaisia nimiä.

Tavallaan minun kävi Edwardia sääliksi, koska hän joutui olemaan joukkueessa, jossa oli pelkästään tyttöjä. Pelin jälkeinen aika oli varmasti kamalaa, ehkä Edward oli ho-
”Bianca!” Heräsin taas haaveistani ja näin, että muut olivat jo asettuneet luudilleen. Seurasin ketterästi perässä ja ponnistimme ilmaan.

Ilma oli tosiaan kirpeä ja virkistävä. Sormiani kivisti jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Olimme voitolla 60–30 ja Yvesin oli parasta napata sieppi kohta tai itse lähtisin etsimään sitä.
Vilkuilin ympärilleni samalla, kun Violet syötti veljelleen ja he hyökkäsivät kohti Puuskupuhien maalitankoja. Satuin vahingossa vilkaisemaan Rohkelikon katsomoon ja melkein tipuin luudaltani.

Lily istui melko keskellä serkkunsa vierellä ja ilo loisti hänen kasvoiltaan, mutta se ei ollut se, mikä meinasi tiputtaa minut.

Metrien päässä Lilystä Sam oli kiinni jossain blondissa tytössä. Näytti, kuin he olisivat liimautuneet yhteen. Ajatukseni katkesivat, kun joku huusi nimeäni ja sain juuri ja juuri kaadon, joka lensi minua kohti, kiinni.
Päätin, että hakkaisin Samin vasta pelin jälkeen ja lähdin lentämään kohti maalia Edward kannoillani.


Peli päättyi meidän voittoomme, Yves sai kuin saikin napattua siepin ja kun muut lähtivät laskeutumaan alas, minä otin vauhtia ja lensin vauhdilla päin Samia.

Rymähdin puoliksi hänen päälleen, heitin luudan pois tieltä ja hakkasin häntä voimieni takaa.
”Senkin selkäänpuukottava liero! Petturi! Sika! Paskiainen!”
”Bianc-Mitä?Mitä sinä? Auh!” Sam yritti suojata itseään, kun hakkasin ja potkin häntä, kunnes jotkut repivät minut irti ja vetivät kauemmas.

”Päästäkää irti! Minä revin sinut kappaleiksi!” Kiljuin ja lähimpänä olevat joutuivat peittämään korviaan.
”Mitä minä olen tehnyt?!” Sam kysyi vihaisena, huuli ja poski revenneenä. Lily tuli myös paikalle.
”Mitä?! Pitääkö sinun oikein kysyä, mitä olet tehnyt?! Saatanan paska!” Huusin taas ja Lily käveli eteeni.

”Bianca! Mitä sinä oikein teet? Millä oikeudella huudat poikaystävälleni?!” Lily sanoi ja katsoin häntä vihaisena ja siirsin katseeni takaisin Samiin. En välittänyt, vaikka Lilyä sattuisi, hän ansaitsi tietää.
”Sinun niin sanottu ”poikaystäväsi” ei nähtävästi siis muista, kun tuossa kymmenisen minuuttia sitten oli hyvinkin tiukasti kiinni tuon blondin kanssa!” Huusin niin, että varmasti kuului.

Lily kääntyi ympäri ja katsoi Samia, joka oli vihdoinkin hiljaa, hän tiesi, ettei pääsisi karkuun. Hän oli jäänyt kiinni rysän päältä.
”Luudalta näkee muutakin kuin maisemia”, sanoin kiristellen hampaitani ja yritin riuhtaista itseäni irti ja onnistuin.

Tönäisin Lilyn pois tieltä ja sain muutaman hyvän osuman Samin pallean tienoille, ennen kuin käteni lukittiin selkäni taakse ja minut vietiin pois potkinta etäisyydeltä.
”Sinä senkin...” Lily nousi ylös ja katsoi ensin silmät salamoiden minua ja ehdin jo pelästyä, että olin tehnyt väärin, kun olin kertonut kaikille. Mutta Lily siirsikin katseensa Samiin ja nyt oppilaat joutuivat kiskomaan häntä irti Samista ja minä hymyilin vierestä.


***

Loppujen lopuksi kaikki oli mennyt ihan hyvin. Sam oli joutunut päiväksi sairaalasiipeen, Pomfrey (joka varmasti kohta jäisi eläkkeelle) oli hoitanut häntä parhaansa mukaan, mutta mustan silmän kanssa hän joutuisi kävelemään vielä viikon.

Minä ja Lily saimme jälki-istuntoa, jonka suorittaisimme heti Maanantaina tuntien jälkeen. Pääsisimme putsaamaan palkintohuoneen, joka oli jo melkein kahden tavallisen luokkahuoneen kokoinen, kun isän kertoman mukaan, silloin, kun he olivat olleet koulussa, se oli ollut vain puolikkaan luokkahuoneen kokoinen. Kiva.

Maanantaina tuntien jälkeen heitimme Lilyn kanssa koulukirjat huoneeseen, vaihdoimme vähän huonommat vaatteet päällemme ja lähdimme oleskeluhuoneesta. Sam naurahti oven vieressä ja katsoimme häntä niin murhaavasti, että hän juoksi äkkiä pois alta, ennen kuin saisi lisää sairaalakäyntejä. Minä voisin olla vaikka viikon jälki-istunnossa, jos saisin hakata Samista ilmat, ja vähän muutakin, pihalle.

Emme saaneet käyttää taikuutta, joten menisi vähintäänkin puoleen yöhön, ennen kuin saisimme huoneen puhtaaksi. Ryhdyimme työhön ja hiljaisuutta kesti parikymmentä minuuttia, kunnes Lily puhui minulle.

”Missä olet oppinut lyömään niin?” Melkein purskahdin nauruun. Olin viettänyt Pottereiden ja Weasleyden kanssa niin paljon aikaa, että olin oppinut jo nuorena puolustautumaan. Ei minulla ollut omassa perheessä, kuin äiti, joka oli lopulta joutunut mielisairaalaan, kun olin ollut 12. Sen jälkeen olin viettänyt kaikki kesät joko Pottereilla tai Lilyn isoäidin kotona Kotikolossa.

”Ted ja Fred opettivat”, sanoin ja Lily tyrskähti.
”Niiltä kahdelta minäkin olen oppinut yhtä ja toista. Tosin en ole koskaan nähnyt heidän kiusaavan sinua?”
”Ei, kyllä he kiusasivat, mutta vain niin, ettei kukaan nähnyt. Kun viisi vuotta kesälomia on heidän seuranaan, on siinä pakko oppia muutakin, kuin räjäyttämään vessanpöntön.” Sanoin ja nauru täytti huoneen, eikä siitä meinannut tulla loppua.
   

Olimme putsanneet jo melkein koko huoneen. Yksi pieni vitriini oli enää pölyn peitossa ja siirryimme molemmat sen kimppuun. Olimme vain senttien päässä toisistamme, kun putsasimme pokaaleja. Vain pieni liike ja hipaisisin Lilyn poskea. Hän voisi luulla sitä pelkäksi vahingoksi.

”Ja taas yksi pokaali Pottereille”, Lily sanoi ja hänen äänestään kuulsi pettymys ja ärsytys.
”Antaisin mitä vain, jos voisin olla sinä”, Lily sanoi ja katsoin häneen merkitsevästi.
”Ai niinkö?” Kysyin, olin päässyt yli jo siitä, että minulla ei ollut muuta perhettä, kuin Lilyn, mutta silti se tuntui aika ajoin väärältä.
”Ai, anteeksi Bianca, en tarkoittanut. Tai siis-”
”Äh, anna olla, ei sillä ole väliä. Ja sitä paitsi, jos vaihtaisimme paikkoja, niin olisit silti jumissa tämänhetkisen perheesi parissa. Et pääse heistä koskaan eroon”, sanoin ja nauroimme taas hetken.

Halusin niin kovin koskettaa Lilyä, sanoa hänelle, kuinka hän oli minulle paljon, paljon enemmän, kuin pelkkä ystävä. Rakastin häntä enemmän, kuin hän voisi koskaan ymmärtää mahdolliseksi ja kuinka olisin hänen rinnallaan aina.

”Bianca”, Lily aloitti hitaasti pitäen katseensa pokaalissa, jota kiillotti.
”Niin?” Kysyin ja yritin saada hänet vastaamaan katseeseeni. Hän näytti niin haavoittuvalta ja yksinäiseltä. Hänen täytyi ymmärtää, että minä olin tässä.

”En ole enää varma mistään.”
”Miten niin?” Kysyin, en tiennyt yhtään, mihin Lily oli tätä asiaa viemässä.
”No, mietin vain. Kun minun seurusteluni ei tunnu koskaan toimivan.” Ah, eli olimme tulleet taas tälle aihealueelle.
”En minä oikein tiedä, miten toimia poikien kanssa. Älä ymmärrä minua väärin, totta kai minä tykkään pojista.” Auts.
”Mutta, en osaa selittää. Tuntuu, etten koskaan tunne itseäni täydeksi, kun olen heidän kanssaan. Heidän kanssa on mukava jutella ja vaan olla, mutta koskaan en uskalla päästää heitä yhtä lähelle. En edes tiedä mitä haluan”, Lily piti katseensa tiukasti pokaalissa ja tiesin, että nyt oli minun aikani.

Nyt tai ei koskaan. Voisin menettää kaiken, mutta tällä hetkellä en välittänyt. Tällä hetkellä olin valmis laittamaan kaiken peliin.
Käännyin Lilyyn päin ja laitoin käteni hänen leukansa alle ja nostin hänen päätään niin, että hänen katseensa kohtasi minut.

”Lily, en tiedä yhtään miten sanoisin tämän, mutta minun on pakko. Joten ennen kuin sanot mitään, ole kiltti ja kuuntele”, Lily nyökkäsi ja hengitin syvään.

Tässä sitä mentiin.

”Kun sanoit, ettei kukaan ole koskaan tuntenut itseäsi täydeksi, noh, minä tunsin ennen samoin. Kuin olisin puoliksi tyhjä ja jotain puuttuisi. Sitten jotain ihmeellistä tapahtui. Kuin olisin avannut silmäni ja nähnyt kaiken aivan uudessa valossa.

”Lily minun elämässäni on henkilö joka tekee minut täydeksi, jota ilman en voi elää. Joku jonka kanssa voin jakaa kaiken. Lily sinä olet minun elämäni. Sinä teet tästä elämästä elämisen arvoisen. Ilman sinua olisin kuin tyhjä kupla, joka voisi puhjeta milloin tahansa. Olen ollut kanssasi kaikki nämä vuodet, mutta vasta vähitellen olen tajunnut, kuinka tärkeä minulle olet.

”Tiedän, että tämä on sinulle liikaa ja ymmärrän hyvin, jos tämä on viimeinen kerta kun haluat nähdä minut. Mutta minun on kerrottava tämä sinulle, tiedän, että jos en kertoisi, katuisin sitä koko loppuelämäni. Anna minulle anteeksi”, suutelin häntä lempeästi huulille ja irtauduin sitten.

Lily laski katseensa alas ja tiesin, että ystävyytemme ei enää jatkuisi. Lily ei tuntenut samoin, ei hän rakastanut minua. Nousin ylös ja kävelin ovelle. Aikoisin sulkea sydämeni ja ainoa ihminen, jolla oli avain, ei aikoisi koskaan käyttää sitä. Laskin käteni kahvalle, kun kuulin äänen, jota olin odottanut.

”Bianca...” En halunnut kääntyä ympäri. En halunnut kuulla hänen kieltäytymistään, hänen pahoitteluaan, ettei hän tuntenut samoin.
”Anna anteeksi”, hän käveli luokseni, mutten kääntynyt ympäri.

”Olen ollut niin tyhmä. Olen ollut sokea kana, joka on kulkenut ystävä vierellään, joka on auttanut häntä. Sinä autoit minua näkemään taas. Näkemään sen, mitä minun olisi pitänyt tajuta sokeanakin. Se, että ystävä, jota olen pitänyt lähelläni, on enemmän, kuin ystävä. Bianca, et sinä ole minulle pelkästään ystävä. Olet minulle paljon, paljon enemmän. Toivon, että olisin nähnyt sen aikaisemmin, olen ollut niin tyhmä. Anna minulle anteeksi.”
Käännyin ympäri ja kohtasin Lilyn silmät, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

”Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa”, sanoin ja otin askeleen lähemmäs Lilyä niin, että kasvomme oli vain muutaman sentin toisistaan
”Rakastan sinua.”
”Minun olisi pitänyt tajuta, että se, mitä olen etsinyt, on seissyt koko ajan vierelläni”, Lily vastasi ja huulemme koskettivat toisiaan. Suljin silmäni ja näin tähtiä, tätä minä olin toivonut. Että Lily rakastaisi minua niin kuin minä rakastin häntä.

Tämä oli kuin unta, josta en halunnut ikinä herätä. En aikoisi ikinä päästää Lilystä irti, me kuuluimme yhteen, kuin kaksi palasta, jotka vihdoin ja viimein, monien yritysten jälkeen, vihdoin saatiin sopimaan.

”Ja muuten-” Lily sanoi suudelman lomasta.
”Mmh..”
”Rakastan sinua.” Naurahdin ja syvennyimme taas suudelmaan.

Olimme liian sokeita näkemään, kuinka kaatunut klooripullo pilasi laatan, jossa luki kauniilla kirjoituksella: ”Rakastaa ja tulla rakastetuksi on suurin onni elämässä.”

***

Lyrics:

The first time ever I saw your face
I thought the sun rose in your eyes
And the moon and the stars were the gifts you gave
To the dark and the empty skies

The first time ever I kissed your mouth
I felt the earth move in my hands
Like the trembling heart of a captive bird
That was there at my command my love

The first time ever I lay with you
I felt your heart so close to mine
And I knew our joy would fill the Earth
The first time ever I saw your face
Your face
Your face
Your face

***

A/N Mietin juuri ennen kuin laitoin tämän tänne, että päätänkö tämän surullisesti, mutta en sitten voinutkaan jättää loppua pois..
Samat vanhat uhkaukset on käytössä, jos kommenttia ei tule..

~Amy

[tinjam-]

tottelen kiltisti koska en halua ketään mun perään tappamaan mua =I mutta siis pidin kovasti ja oli oikeen söppönä =3 en kyllä jaksanu biisin sanoja kuunteleen mutta toi laatta juttu ol ikiva =3 mutta voiko kloori oikeesti syövyttää jotaki? =O Mutta kiitos ja kumarrus tinjam-ilta

[Kupla]

Jipii, toinen osa! Tässä osassa pidin etenkin siitä, miten tapahtumat rullasivat omalla painollaan eteenpäin. Alussa Edward oli aika suuressa roolissa, ja hetken aikaa jo kuvittelin, että Bianca olisi pikkuisen ihastunut häneenkin Onneksi sentään Lily pölähti takaisin tekstiin mukaan ja pelasti jo hieman uhkaavaltakin (onnellista loppua uhkaavan, siis) näyttäneen tilanteen. Tosin se nyt jäi mietityttämään, onko Edward sukua Cedric-vainaalle ja mitä kautta...

Kapteeni Michelle Jordan, jahtaajat Daniella Warwick, Alexandra Phoenix ja Edward Diggory, lyöjät Kiana Torres ja Jaqueline Monroe, sekä etsijä Alena Wolf. Herranjumala mitä nimiä, oikeasti. Mitähän vanhemmat ovat ajatelleet, kun ovat antaneet lapsilleen tuollaisia nimiä.

Nimiselityksissä olin löytävinäni hieman itseironiaa. Ainakin itselleni tekevät omien sivuhahmojen nimien keksiminen tiukkaa, ja oli aika piristävää ja suorastaan kirjoittajaan samaistavaa lukea sinun huomioitasi sivuhahmojen nimistä

Onnellinen loppu oli kyllä hyvä valinta. Itseäni olisi ainakin jäänyt vähän kalvamaan, että mitäs nyt, mutta hyvä, kun lisäsit vielä tuon ihan loppu-lopun. Sam paljastuikin vielä ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin osasin kuvitellakaan... Ääh, ärsyttäviä tuollaiset petturit. Vaikka toisaalta hyvä, että Sam omalta osaltaan ajoi Lilyn Biancan syliin!

Tuo Lilyn ja Biancan välinen rakkaudentunnustus pokaaleja kiillotettaessa oli kyllä ehkä hieman yliampuva. Välillä tuli melkein raamatullinen olo, kun luki todellista julistusta rakkaudesta! Etenkin tämä vertaus:

Olen ollut niin tyhmä. Olen ollut sokea kana, joka on kulkenut ystävä vierellään, joka on auttanut häntä. Sinä autoit minua näkemään taas. Näkemään sen, mitä minun olisi pitänyt tajuta sokeanakin. Se, että ystävä, jota olen pitänyt lähelläni, on enemmän, kuin ystävä.

Ainakin Lilyllä on sananparsi hallussa! Noh, pitäähän se rakkaus jotenkin tunnustaa, jos nyt sitten hieman dramaattisesti.

Ja taas pari virheenbongausta:

Hei, tarvitsetko apua?” Käännyin katsomaan ja poika, jolla oli kullan ruskea tukka ja meripihkan väriset silmät, käveli luokseni.

Kullanruskea.

Parempi olisi, ettet puuttuisi muiden asioihin senkin itseäsi täynnä oleva ranskis. ajattelin vihaisesti ja kävelin toisten jahtaajien Nellie Zabinin ja Tom Zabinin väliin.

Pilkku muuttunut pisteeksi ranskis-sanan jälkeen. Tämä lause oli muuten todella huvittava, ja kuvasi oikein hyvin, miltä tuntuu kun itserakas ranskalainen musertaa mielen


Kiitän hyvin kirjoitetusta ficistä!