Kirjoittaja: Rascal
Ikäraja: S
Fandom: Botineras (argentiinalainen sarja)
Paritus: Gonzalo ”Lalo” Roldán/Manuel ”Flaco” Riveiro
Genre: slash, romance, drama, fluff
Varoitukset: spoilaa ensimmäisen tuotantokauden loppua Lalon ja Flacon tarinan osalta.
Vastuuvapaus: sarjasta ja hahmoista kiitos ja kunnia Endemolille ja Undergroundille. Mitään en omista, ketään en halua loukata tekstillä ja minkäänlaista rahallista hyötyä en myöskään tästä saa.
Yhteenveto: Aika loukkaantuneena opettaa Lalolle, mitä hän todella haluaa elämältään.
A/N: Käsi ylös kuka tuntee tämän sarjan? ... Thought so.
Kyseessä siis argentiinalainen draamasarja, joka keskittyy jalkapallon ympärille. Slashiakin löytyy, kun joukkueen kaksi pelaajaa,
Lalo (oik.) ja Flaco, rakastuvat toisiinsa. Olen ihan addiktoitunut kyseiseen sarjaan ja tähän paritukseen, ja ei tämän ficin syntyä voinut estää. Lyhyt raapalesarjahan tämä vain on, mutta oli pakko jotenkin päästä purkamaan inspiraatiota. Sairaalakohtaus, josta raapaleet alkavat, on se tilanne, johon ensimmäinen tuottari loppuu näiden kahden osalta. Anteeksi, etten voi selventää enempää, mutta tutustukaa toki sarjaan vaikkapa eeppisen YouTuben kautta!
Tärkeämpää kuin pelaaminen
Luulin, että menetin elämäni sinä päivänä, kun minulle kerrottiin, etten enää koskaan pelaisi jalkapalloa. Se todella tuntui siltä kuin jokin osa olisi revitty minusta irti. En osaa edes kuvailla kunnolla sitä tyhjyyttä ja onttoutta, joka minuun iski silloin. Kävin läpi monia epätoivoisia, itsetuhoisia ja katkeria ajatuksia uskomatta, että voisin joskus päästä irti niistä.
Kuten aina, olin itsekäs ja impulsiivinen. Mutta kun on elänyt elämänsä tietyille haaveille, tietyille unelmille, niistä luopuminen ei ole minuutin tai kahden tehtävä.
Flaco oli vierelläni koko sen ajan pakottaen minut selviämään läpi siitä kaikesta. Ihan niin kuin aina ennenkin, hän oli siinä tukenani.
**
Jätin hänet uskoen, että se oli paras ratkaisu. Menetettyään kaiken, nähtyään, mitä on olla pohjalla, ei jaksa enää menettää mitään. Sairaalassa on liikaa aikaa ajatella, kun pystyy vain makoilemaan aloillaan, ja on liian helppo tarttua vääriin ajatuksiin, vääriin ratkaisuihin. Hetken päässä pyörittelyn jälkeen ne alkavat tuntua pelottavan järkeviltä ja viisailta.
Minusta tuntui kuin olisin ollut lintu, jolta oli revitty siivet ja viety mahdollisuus lentää. En osannut ajatella mitään muuta kuin pelaamista – sitä, etten enää ikinä vetäisi nappulakenkiä jalkaani tai laukoisi maalia. Ei ikinä enää kikkailua pallon kanssa.
Se oli maailmanloppu minulle, ja halusin vain tehdä jotain oikein. Saada järkeä elämääni.
**
Miksi missään vaiheessa ajattelin, että hänen menettämisensä ratkaisisi mitään? Erossa vietettyinä päivinä ajattelin vain häntä. Sitä, ajatteliko hänkin minua. Sitä, että halusin hänen olevan kanssani ja sanovan minulle raivostuttavan kärsivällisesti ja rauhallisesti, että kaikki kääntyisi hyväksi.
Miksi oli niin vaikeaa tajuta, että ilman häntä minulla oli vielä vähemmän syytä elää? Rakastan häntä, vaikka sitä katsotaan kieroon ja vaikka olemme joutuneet taistelemaan aivan liian paljon saadaksemme olla yhdessä. Kaiken draaman takana se on silti juuri niin yksinkertaista.
Kun hän kysyy, haluanko viettää loppuelämäni hänen kanssaan, tiedän, mitä vastaan. Me olemme löytäneet toisemme, enkä enää epäröi näyttää, miten paljon hän minulle merkitsee.
**
En osaa olla katkera edes jalkapallon takia. Kaipaan kentälle jatkuvasti. Kaipaan nurmen tuoksua, sitä tunnetta, kun voi mennä kentälle ja hetkeksi unohtaa kaiken muun. Sitä, miten saa vain keskittyä palloon, pelaamiseen, näyttämään parastaan huutavan fanijoukon edessä. Se kaipaus ei lähde minusta ikinä – olen jalkapalloilija, pelasin tai en. Näillä jaloilla minä en pelaa ainakaan hetkeen, vaikka Flaco väittääkin muuta.
En tiedä, uskonko häntä, mutta tuntuu hyvältä kuulla hänen sanovan niin. Tarvitsen häntä olemaan vahva, kun en itse jaksa olla.
Ilman jalkapalloa me emme olisi koskaan tavanneet. Päivä päivältä tajuan selvemmin, että hän on parasta, mitä tämä laji on minulle koskaan antanut.
**
”Sinä pelaat vielä, Lalo.”
”Pää kiinni. Olen kävellyt ilman keppejä vasta viikon.”
”Muutama viikko lisää, ja olet jo pallo jalassa. En epäile sitä hetkeäkään”, Flaco sanoo ja hymyilee minulle sitä pehmeää hymyä, joka on kaikkien ongelmiemme alku ja juuri. Ilman sitä hymyä minun olisi niin paljon helpompi kieltäytyä hänestä. Mutta Flacon katseessa, hänen tavassaan pakottaa minut katsomaan itseään silmiin, on jotain liian sulattavaa. Muutun voimattomaksi hänen käsivarsillaan, en mahda mitään sille, mikä meitä vetää yhteen.
Edes kaiken kokemamme jälkeen en voi olla uskomatta, että asiat voisivat kääntyä hyväksi. Niin kauan kuin minulla on Flaco, maailmassa on toivoa.
**
Sydämeni hakkaa nopeammin kuin viikkoihin, kun tunnen nurmen kenkieni alla. Ihoni alla virtaa jokin ylimääräinen energia, jokin, jonka luulin jo kadottaneeni. Buenos Airesin aurinko polttaa niskaani, ja kaikki, mitä tapahtuu, tuntuu jollain lailla surrealistiselta.
Päässäni on miljoona tunnetta ja ajatusta, kun kosketan palloa ensikertaa onnettomuuden jälkeen. Kaikki lapsuuden haaveet, toiveet, pelko niiden menettämisestä, muistot pelaamisen riemusta ja vaikeuksista palautuvat vyörynä mieleeni. Siihen yhteen pelikappaleeseen kietoutuu koko elämäni.
Otan tuskin yhtään juoksuaskelta kikkaillessani pallon kanssa, mutta se riittää siihen, että poistun kentältä hymyillen onnellisemmin kuin aikoihin. Kentän laidalla Flaco on minua vastassa, hymyilee yhtä lailla.
”Tiesin, että pystyisit siihen, Lalo.”
**
Rakkaus on kaksiteräinen miekka. En ikinä ajatellut, että se voisi olla niin kohtalokas kuin se on ollut meille. Tajuan ennakkoluulot, mutta en silti ymmärrä, että meidän piti käydä kaikki se läpi vain, koska välitämme toisistamme. Joukkuetoverit, ura, perhe.. Me olemme uhranneet paljon saadaksemme olla yhdessä. Se ei ole reilua, mutta vanhoja kaavoja ei ole helppo rikkoa.
Silti, kun lauon ensimmäisen maalini – onnettomuudesta on kaksi vuotta ja kyseessä on vain alasarjan joukkue – ja tuuletan tietäen Flacon näkevän sen, kaikki kärsimys tuntuu vaivan arvoiselta.
”Omistan tämän maalin miehelle, jota ilman olisin säästynyt monilta vaikeuksilta. Mutta ilman häntä en myöskään olisi tässä.”
**
Luulin, että menetin elämäni sinä päivänä, kun minulle kerrottiin, etten enää koskaan pelaisi jalkapalloa. Siitä on kolme ja puoli vuotta nyt, ja minulle tarjotaan uutta sopimusta Deportivo Cristalista.
”Aiotko palata takaisin?” Flaco kysyy ja laskee kätensä harteilleni vetäen minut lähemmäs itseään sohvalla. Lasken puhelimen pöydälle ja katselen sitä hetken. ”Kaikki voisi olla ihan niin kuin ennenkin.”
Hiljaisuuden jälkeen pudistan päätäni. ”En mene takaisin. Tiedän, etteivät he ole vieläkään valmiita hyväksymään minua.”
”Pelaaminen oli unelmasi.”
”Tiedän, mutta... Ehkä minulla on uusi unelma.”
Ei tarvita sanoja kertomaan, mikä se unelma on. Nojaudun lähemmäs Flacoa ja tiedän, mitä haluan elämältä.
~*~*~
