Osa III
Samulla on ongelmia
Aamulla Alisa pyöräili bussi pysäkille Vanhan Tampereentien varteen ja lukitsi pyöränsä kiinni pysäkkiin. Hän odotti Samua, joka ei kuitenkaan tullut. Viime hetkellä, kun bussi oli jo sulkemassa oveaan, Alisa kuuli varsin tutun äänen, joka helpotti hänen oloaan huomattavasti.
”Hei, odottakaa. Mä tulen vielä kyytiin!”
Bussi ei sulkenutkaan ovia vaan odotti kunnes hengästynyt Samu pääsi kyytiin. Samu meni bussin keskivaiheille Alisan viereen.
”Missä sä oikein olit eilen illalla? Arvaa oltiinko me hiukan huolestuneita susta, kun sun äiti soitti kymmenen aikaan ja kerto et sä et ollu kotona!” Alisa sanoi hiukan kiukkuisena.
”Rauha, Lisa. Mä oli kaverin luona. Niillä ei ollut seinäkelloja ja mun kännykkä oli pois päältä. Mä tulin kotiin yhdentoista aikaan”, Samu sanoi, mutta Alisa huomasi valheen pojan vakuuttavan puheen takaa.
”Kenen kaverin kaa sä olit?” Alisa kysyi.
”Kuuluuko se muka sulle? Mä oli kaverin luona, usko jo”, Samu sanoi. Loppumatkan he olivatkin hiljaa. Alisa oli aivan varma, että Samu valehteli, mutta ei voinut todistaa sitä millään tavalla.
Koulussa Samu pysyi edelleen tarinassaan. Saman hän oli esittänyt varmasti vanhemmilleen ja sisaruksilleen. Välitunnilla hän vaihtoi aina sulavasti puheenaihetta, kun puheeksi tuli viime ilta. Alisa ja Janette vaihtoivat tietäväisiä katseita Samun selän takana.
Tunneilla poika oli aivan normaalisti. He istuivat kolmestaan, mutta Samu oli tavallista hiljaisempi. Hän viittasi ahkerasti. Opettajat eivät tietenkään huomanneet eroa Samussa, mutta muut kylläkin huomasivat. Hänen hengityksensä haisi pienesti tupakalta.
Kun Samu meni fysiikan tunnille, ja Alisa ja Janette ruotsin tunnilleen, he saivat aikaa puhua kahdestaan.
”Samu haisi tupakalta”, Alisa totesi. ”Hän taisi olla Matiaksen kanssa.”
”Mutta miksi ihmeessä? Emmekö me ole hänen ystäviään? Meidän pitää seurata häntä ja katsoa mitä hän tekee”, Janette sanoi.
”Hyvä idea. Mutta Samu ei missään nimessä saa nähdä meitä. Tuu meille koulun jälkeen niin voidaan katsoa meneekö Samu kotiin”, Alisa sanoi luokan edessä hiljaisella äänellä.
”Joo, sovittu”, Janette sanoi yhtä hiljaa. ”Saitko muuten mitään selville, Lukasta?”
”En, isä ei ollut kuullut mitään uudesta perheestä. Ehkä se poika vain oli vierailemassa jonkun tutun luona ja sitten eksynyt metsään. Taisi hiukan pelästyä minua”, Alisa sanoi. Poika saisi unohtua. Luka oli täysin tuntematon ja Samun Alisa oli tuntenut starttiluokalta lähtien, jonka he kolme olivat käyneet samaan aikaan. Alisan olisi pitänyt olla yhdeksännellä, mutta mieluummin hän oli kahdeksannella, kaikki vuotta vanhemmat olivat suoraan sanoen tyhmiä. Hän oli tyytyväinen, että sai olla mukavien ihmisten kanssa.
Janette tuli koulun jälkeen Alisalle, mutta hänen äitinsä soitti, että Janeten pitäisi heti tulla kotiin vahtimaan pikkusisaruksiaan. Alisan ja Janeten suunnitelmaa ei siis voitu toteuttaa. Alisa oli siitä aika pahoillaan. Hän olisi halunnut saada selville mitä Samu oikein puuhasi.
Seuraavana päivänä koulussa Alisaa kohtasi suuri yllätys. Hän näki Lukan välitunnilla. Hän tönäisi Janetea käsivarteen ja viittasi Lukaan.
”Toi on Luka. Sillä taitaa olla ongelmia”, Alisa sanoi. Lukalla taisi tosiaan olla ongelmia. Pojan oli piirittänyt pari isompaa poikaa ja Luka oli saarroksissa. Alisan olisi tehnyt mieli mennä auttamaan poikaa, mutta ei kuitenkaan uskaltanut. Yhdeksäsluokkalaiset pojat olivat häntä reilusti isompia ja hakkaisivat hänet alta aikayksikön.
”Mä varoitan sua. Älä hypi meidän nenälle tai saat maistaa mun nyrkkiä”, isoin poika sanoi uhmakkaasti Lukalle. Poika nyökkäsi ja piirittäjät häipyivät juuri kun kello soi. Alisa huokaisi helpotuksesta.
***
Alisa makasi sohvalla ja katseli televisiota. Isän telkkari ei ollut mikään hyvä, se ei edes ollut taulu-tv, mutta se sentään toimi. Joillakin ei edes ollut telkkaria, joten Alisa oli aivan tyytyväinen tähän, parempi olisi voinut olla, mutta ei isä sitä jaksaisi ostaa. Akun pitäisi ostaa isän rahoilla kunnon tv, jos sellainen pitäisi hankkia. Alisan yllätykseksi ovelta kuului koputus. Alisa nousi ylös ja meni avaamaan oven.
Oven takana oli Luka. Pojalla oli samat vaatteet kuin koulussa. Alisa yllättyi nähdessään Lukan.
”Moi, tuu sisään”, Alisa sanoi ja avasi oven kokonaan Lukalle.
”Anteeksi, kun tu-tulen näin yllättäen”, Luka sanoi hiukan hitaasti. Suomi ei ollut hänen äidinkielensä. ”Minun pitäisi selittää miksi olen tällainen.”
”Millainen?” Alisa kysyi hiukan yllättyneenä.
”Puhun huonosti suomea, se on aika vaikea kieli ja säikähdin sinua siellä metsässä”, Luka vastasi. Selvä, Alisa ajatteli. Luka voisi kertoa itsestään. Mielenkiinto ja uteliaisuus heräsivät Alisan sisällä.
”Tuu olohuoneeseen”, Alisa viittasi pojalle ja he menivät sinne. Alisa rojahti sohvalle ja Luka istui hiukan vaivaantuneena nojatuoliin. ”Oletko muuttanut jostain muualta tänne?” Alisa kysyi uteliaana.
”Kyllä, Afrikasta. Asuin Suomessa kun olin vauva, mutta äiti halusi takaisin Afrikkaan, isä on suomalainen”, Luka sanoi eikä Alisa udellut enempää maasta, missä he olivat asuneet. ”Me asumme tuon metsän toisella puolella”, Luka jatkoi.
”Olin kävelemässä ja tutkimassa ympäristöä. Syksy on lempi vuodenaikani. Puut ovat niin kauniita. Sitten sinä ilmestyit eteeni. Säikähdin ja en osannut sanoa muuta kuin nimeni. Kun olit mennyt pois näkyvistä, juoksin pian kotiini.?
”Ai, no mäki olisin pelästynyt jos joku olisi yhtäkkiä mun edessä”, Alisa sanoi ja molemmat naurahtivat. ”Katotko sä elokuvia?”
Alisan oli pakko kysyä pojalta. Elokuvat olivat kiinnostavia, varsinkin musikaalit. Alisa haluisi joskus näytellä kunnon musikaalissa. Luka näytti yllättyneeltä. Sitten hymy levisi hänen vaalean ruskeille kasvoilleen.
”Joo, ajattelin opiskella elokuva-alalle”, Luka sanoi. ”Entä sä?”
”Mäkin ehkä haluaisin, mut isä ei päästä mua opiskelemaan kauas. Turussa on musiikkilukio, niin mä varmaan menen sinne. Äiti on opettajana siellä”, Alisa sanoi.
”Soitatko jotain vai laulatko?” Luka kysyi kiinnostaneena ja rentoutui tuolissa.
”Laulan. Mut älä kuvittele et mä laulaisin nyt. Mulla on kurkku kipee ja mun ääni kuullostaa karseelta”, Alisa sanoi.
”En aikonutkaan pyytää sinua laulamaan. Onko muuten Samusta kuulunut mitään?” Luka kysyi ja Alisa tiesi, että poika johdatteli häntä jonnekin. Mutta hän ei vain tiennyt minne.
”Ei, se ei ollut tänään koulussa. Eikä Matiaskaan ollut. Tiedätkö sä missä ne ovat?” Alisa kysyi. Hän aavisti pahaa. Hänen, Samun ja Janeten oli kauan pitänyt mennä pyöräilyretkelle. Ja nyt he olivat menossa sinne viikonloppuna ja Samusta ei ollut kuulunut mitään. Jospa Luka voisi tulla hänen ja Janeten kanssa.
”Näin ne vähän aikaa sitten, mutta se oli Auran keskustassa. Sinne on aika pitkä matka”, Luka sanoi.
Miten Samu voisi olla Aurassa? Matiaksen kanssa? Nyt viimeistään huoli heräsi Alisan sisällä. Auran keskustaan oli aikamoinen matka. Olivathan he käyneet kesällä siellä montakin kertaa, mutta Matias ei ollut mukana. Voi ei, Alisa ajatteli.
”Tulisitko muuten sä meidän kanssa pyöräretkelle viikonloppuna? Mun ja Janskun? Me mentäisiin Auraan ja sitten takaisin”, Alisa ehdotti hilpeästi ja heitti huolen Samusta jonnekin kauas mistä se ei löytäisi häntä.
”Joo, se olisi tosi kivaa. Tutustuisin samalla ympäristöön”, Luka vastasi yhtä hilpeästi, hiukan teennäisesti kylläkin.
”Okei, se on sitten sovittu”, Alisa sanoi. ”Katsotaanko joku leffa?”
***
Samu ei tullut kouluun torstaina eikä perjantaina. Alisa ja Janette esittivät huolettomia, mutta he tiesivät, että Samulla oli ongelmia, isoja sellaisia. Luka oli välitunneilla heidän kanssaan eikä häntä kiusattu. Välillä huudeltiin ilkeästi, vaikkapa: ”Mene sinne minne sä kuulut!”, mutta Alisa huusi aina takaisin: ”Mene itse, ojassa on varmaan viihtyisää!”
Luka oli kiitollinen avusta, jotka tytöt antoivat ja pikkuhiljaa muutkin uskalsivat lähestyä Lukaa. Joku jutteli aina välillä hänelle tai moikkasi. Lukalla ei ollut huolen häivää.
Mutta Luka tunsi velvollisuudekseen, että hänen pitäisi auttaa tyttöjä Samun kanssa, niin kuin vastapalvelukseksi suojelusta koulussa. He kyselivät oliko joku nähnyt Samua, yleensä joku oli nähnyt hänet kaupan nurkilla tai Aurassa. Samu tuntui kokonaan unohtaneen ystävänsä.
Lauantaina Alisa pyöräili Janeten luo, mukanaan kaikki tarvittava tavara. Janette ja Luka olivat jo pihalla odottamassa häntä. He lähtivät yhdessä pyöräilemään pitkin Vanhaa Tampereentietä, joka oli selvästi helpoin tie Auraan. Välillä Valtasen Liikenteen bussi ohitti heidät, se oli matkalla Turkuun tai Oripäähän. Autoja oli välillä, mutta aika harvoin. Pyöräilijöitä sitäkin vähemmän. Heillä oli koko ajan keskustelu yllä. He puhuivat välillä Lukasta ja hänen elämästään Afrikassa, välillä koulusta. Matkaa oli parikymmentä kilometriä. Se menisi helposti.
Huoli Samusta unohtui melkein kokonaan, mutta jossain Alisan mielen perukoissa hän tiesi, että hänen pitäisi olla huolissaan Samusta. Mutta hän ei halunnut olla. Hän ei halunnut muistaa ystäväänsä, joka oli hyljännyt heidät. Ei haluaisi muistaa.
Kaukana tienposkessa näkyi hahmo. Luka, Alisa ja Janette vilkaisivat toisiaan ja jatkoivat matkaa kunnes saapuivat sen ihmisen kohdalle. Kauhukseen Alisa tunnisti pojan.
Maassa istui Samu. Samu ei kylläkään näyttänyt itseltään. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja nenästä valui verta. Vaatteet olivat rähjäiset, samat kuin Alisa oli viimeksi nähnyt Samun. Alisa nousi pyöränsä selästä ja laittoi sen tien reunaan. Hän ryntäsi Samun luo, kuten pian Luka ja Janettekin.
”Samu?” Alisa kysyi pelästyneenä, vaikka tiesikin sen olevan Samu.
”Alisa? Ootko se sä?” Samu kysyi hiukan sekavana. ”Sori, mä oon oikeesti niin pahoillani kaikesta.”
”Miten sä jouduit tänne? Ja mistä sä sait tän?” Alisa kysyi ja osoitti Samun vuotavaa nenää. Samu kosketti nenäänsä kuin ei olisi huomannut sen vuotavan verta.
”Matias ja ne tulivat mun kaa. Sit ne vaan kaato mut ojaan ja löi mua nenään. Sit mä varmaan menetin tajuntani”, Samu sanoi ja nousi seisomaan. Hän horjahti, ja Alisa ja Luka tarttuivat häntä kainaloista.
”Me viedään sut nyt kotiin. Tuu mun tarakalle”, Alisa sanoi ja päästi irti Samusta. Hän otti pyöränsä ja Samu istahti hänen taakseen. Luka ja Janettekin ottivat pyöränsä ja he lähtivät polkemaan kohti kotia, mistä he olivat juuri tulleet.
Samu piti tiukasti Alisasta kiinni. Alisa pyöräili kovaa ja kuuli takaansa miten Janette soitti Samun vanhemmille kertoakseen tilanteen ja, että he olivat tulossa sinnepäin. Alisa melkein kuuli Samun äidin helpottuneen huokaisun puhelimesta.
Pian he olivatkin perillä. Alisa pysäytti pyöränsä Samun talon eteen ja auttoi Samun pois kyydistä. Hänen kylkensä vihloivat Samun kovan otteet jäljiltä. Samun äiti ryntäsi ulos talosta ja syöksyi halaamaan esikoistaan. Sitten hän syöksyi halaamaan Alisaa ja Janetea niin, että heidän päänsä kolahtivat ikävästi yhteen. Kun vihdoin Samun äiti irrotti, Alisa hieroi päätään, johon tulisi varmasti kuhmu.
Samun äiti katsoi hiukan epäilevästi Lukaa. Johtuu hänen ulkonäöstään, Alisa ajatteli. Luka ei ollut ihan perussuomalaisen näköinen. Lukan ilme oli pelästynyt.
”Sinä olet kai se Luka?” Samun äiti kysyi ystävällisesti. Luka nyökkäsi. ”Hauska tavata.” Samun äiti halasi Lukaakin, mikä miellytti Lukaa ainakin hänen ilmeestään päätellen.
***
Alisa sai piankin selville miksi Samu oli yhtäkkiä vaihtanut porukkaan ja langennut tupakan polttoon. Koulun jälkeen, viikko sitten, Matias oli tullut uhkailemaan Samua ja uhkasi kertoa Lukalle, että Samun vanhemmat, varsinkin hänen isänsä, halveksivat maahanmuuttajia. Samu ei halunnut, että Luka tietää, koska Alisa tuntui pitävän Lukasta, vaikka oli tuntenut tämän niin lyhyen ajan. Samu oli suostunut vaatimuksiin ja hän ei saanut enää olla Alisan ja Janeten kanssa. Alisa tiesi, että Samu ei halunnut tehdä heille pahaa ja, että hän oli aivan oikeasti pahoillaan. Kuitenkin, Luka oli saanut selville Samun vanhempien taustan. He olivat olleet nuoruudessaan mukana monissa mielenosoituksissa, joissa vastustettiin maahanmuuttajia.
Samun yllätykseksi, Luka oli sanonut, että hän ei tuomitse ihmistä hänen vanhempiensa vuoksi. Eivät kaikki maahanmuuttajat ole varkaita ja epäluotettavia. Lukan oli pakko lähteä pois maasta. Heidän kotinsa tuhottiin. Lukan isä keksi sukulaisensa Suomessa, joten he hakivat turvapaikkaa sieltä ja saivat oleskeluluvan. Luka ei koskaan kertonut mitä kauheuksia hän oli kotona kokenut. Eikä kukaan udellut niitä häneltä.
Samusta ja Lukasta tuli yllättäen ystävät. He olivat toistensa luona, tytöt vastaavasti toistensa luona. Kerran Alisa toi koko porukan heille yöksi. Alisan isä katsoi hiukan epäilevästi, mitä-nyt-oikein-on-meneillään ilmeellään. Alisa vain nauroi ja kertoi, että he nukkuisivat eri huoneissa.
Luka sai enemmänkin ystäviä koulusta, mutta Samu, Alisa ja Janette olivat aina hänelle ykkösiä. Samun vanhemmat tuntuivat muuttaneen mielipiteensä maahanmuuttajista ja olevan noloja nuoruuden mielenosoituksien kanssa.
Kerran, päivänä keskellä marraskuuta, Alisa meni Lukan kanssa metsään. Samaan metsään, jossa he olivat tavanneet ensi kerran. Lunta tippui hiljalleen taivaalta ja se peitti ruskean maan, jota ihmiset olivat saaneet katsella liiankin kauan. Alisa ajatteli haikeana kaikkea syksyllä kokemaansa. Hän oli saanut ystävän, menettänyt vanhan, mutta saanut sen takaisin. Alisa tiesi, että joillakin kävi huonompi tuuri. Joillakin ihmisillä ei ollut yhtään ystävää. Hän oli onnellinen. Alisa ja Luka istuivat hiljaa kivellä. Heidän takamuksensa olivat aika jäässä, mutta se ei haitannut. He katsoivat miten syksy muuttui talveksi.
Alisa tiesi kuitenkin, että piti enemmän syksystä, vaikka silloin oli ankeaa ja maailma oli pääasiassa ruskea. Talvella oli valkoista, valkoinen oli liian kirkas väri Alisan mieleen. Syksy oli hänen vuodenaikansa, hän oli vastaavasti syksyn lapsi. Kuten oli Lukakin. Se oli luonnollista, molemmat rakastivat syksyä, kun toiset vihasivat sitä. He olivat ainoat syksyn lapset.
