Nimi: Dysforian tahrima kangas
Kirjoittaja: Upsila
Genre: romance, synkähköä dramaa, pientä angstia
Paritukset: Romilda/Ginny
Ikäraja: S // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
A/N: Menee Femme10 ja Vuodenaika (Kevät) - haasteisiin.
Dysforian tahrima kangas
Ilta-auringon säteet syleilivät kehrättyä hunajaa, sommittelivat siihen ohuita valonjuovia ja suutelivat kohmeisilla huulillaan alkukevään lehtien sirpaleita. Rohkelikkotornin ikkunoissa huurupisarat myötäilivät lasin kuvioita, mutkittelivat hetken paikoillaan ja valuivat sitten kaltevalta juoksulinjaltaan huurteiseen ruohomereen.
Romilda nuuhki kevättuulen lämpöä, punakeltainen tupahuivi sotkeutuneena eebeninmustiin kiharoihin. Pihlajanpunaisiin huuliin oli pinttynyt hauraiden jääkiteiden häivähdys ja tummissa silmäripsissä oli vesipisaroita.
Siinä keväisessä väriloistossa he seisoivat vierekkäin; sinivihertävän järven laiturilla, kaurankeltaisten lenninsiivin koristellun hovikatoksen suojaamana ja katselivat kuinka pehmeät pisarat suutelivat maan harmaanruskeaa kangasta; läikkyivät kuin maalipisarat ja pirstoutuivat sitten tuhansiksi osiksi hipiää hipoen.
Romilda tiesi tekevänsä syntiä, kun repäisi onnellisen parin sokerisesta elämästä ja verhosi pojan katseen mustavalkoisella sateella ja kuivalla hymyllä. Hän käytti hyväkseen pojan entistä tyttöystävää, poltti merkkinsä tämän kaulaan ja yritti tehdä pojan mustasukkaiseksi olemalla Ginnyn kanssa. Ehkä hän voisi joskus nauraa surkuhupaisasti moisille leikille ollessaan kotiäidin ikäinen; mutta ei tänään, ei huomenna eikä kuukauden päästä.
Romilda tiesi myös, että Ginny oli varsin onnekas saadessaan Harryn kaltaisen julkimon omakseen. Tyttö oli aina salaa vakoillut nuoren parin kukoistavaa rakkautta purppuraisina aamuöinä, sihahtanut katkerasti kun ruusunpunaiset huulet suukottivat pojan poskea ja katsonut murhaavasti sivusilmällä, kun käsi kädessä he kävelivät hänen ohitseen kuin maailman murheet eivät painaisikaan hartioitaan kumaraan. Romilda oli ollut katkera ja kostonhimoinen - Ginny oli saatava pelistä pois keinolla millä hyvänsä. Romilda oli lopulta houkutellut tytön noidanrinkiinsä ja puhunut ääni kehräävän tummana, suunitelma oli täydellisesti onnistunut.
Romilda ei tiennyt milloin hän oli hukkunut itsekin omaan leikkiinsä. Ehkä silloin kun hän oli sanonut rakastavansa toista, kun hän oli runnonnut huulensa tämän huulia vasten ja upottanut punatut kyntensä tytön kermaiseen ihoon. Niin, ehkä silloin.
Ginny seisoi hänen vieressään, katseli vaitonaisena aaltojen iskeytyvän laiturin reunaa vasten ja silmien pilkkeestä pystyi aistimaan totuuden karun maiseman; Romilda ei voinut kuin kurtistaa kulmiaan, rohkelikkotyttö ei näemmä ollut niin mikään sinisilmäinen typerys. Punatukkainen tyttö ei kuitenkaan lähtenyt hänen ringistään, pysyi vain paikoillaan kuin hämähäkinseitti olisi hukuttanut hänet tukehtumisleikin sumun harsoon.
Romilda oli vihainen itselleen, että ei pystynyt sinä keväänä päästämään irti. Hän oli punonnut suunitelmia uuttukyyhkyparvien kotipuiden alla, nyppinyt voikukkien terälehdet irti rauhoittaakseen kiihtyneitä hermosolujaan ja juonut kannullisen rauhoittavaa ruusuteetä, mutta hän oli kiintynyt liikaa - ei pystynyt päästämään irti, vaikka yritti.
“Minä rakastan sinua.“
“Ei, et sinä oikeasti rakasta.“
Kun Ginny kaksi viikkoa myöhemmin suuteli Lunan hiusrajaa, Romilda piiloutui ihmisten katseilta varjon reunoihin ja soluttautui ääriviivojaan myöten pimeyteen; hän oli jo unohtanut rakkauden.